Kuvat: Veikko Somervuori / WSOY
Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erkki Kiviniemi on löytänyt kirjoista jumalakokemuksia, päiväkirjamerkintöjä, katastrofeja ja musiikkitieteen professorin muistoja.
1
Koronaviruksen sulkiessa toimintoja teologi Anni Pesonen ryhtyi miettimään uudestaan elämän uskonnollisia perusteita. Noin vuodessa syntyi Credo – Tieni mystiikkaan (Basam, 2021), kirja joka pyrkii ymmärtämään uskonnollisen kokemuksen syviä ytimiä.
Pesonen käy läpi jumalakokemuksensa historiaa. Se vie yhä henkilökohtaisempaan suuntaan. Yksityishenkilön jumalyhteys toteutuu rukoillessa. Kirkon tehtävä on opastaa ”kollektiivisesti kuljetulle polulle”.
Uuden testamentin eksegetiikan tutkijana Pesonen pohtii melko paljon Jeesuksen henkilöä, mutta tässä kirjassa hän kaivautuu keskeisemmin mystiikan luonteeseen ja Jumalan olemukseen.
Kiinnostavassa vertailussa tullaan buddhalaisuuden ja muiden uskontojen hartauskokemuksien äärelle. Samankaltaisuus on ilmiselvää. Ekumeeninen mystiikka löytyy.
Credo on rakastettava, nöyrä teos. Hiljaisuuteen ja kohtaamisen voimaan nojaava usko elävöityy siinä. Kirjoituksen henki on aina, esimerkiksi runoudessa, rivien väleissä. Kun lukee lauseen ”rukoilijalla on rauha ulkoisten olojen suhteen” ja sisäistyy siihen, tajuaa, mitä on kontemplatiivinen yhteys suojelukseen ja salaperäiseen määrittelemättömään voimaan.
2
Eeva Kilven Valkoinen muistikirja (WSOY, 2021) koostuu päiväkirjamerkinnöistä kesästä 1999 talveen 2000. Heti alkusivuilta pomppaa eteen yhteys Anni Pesosen kirjaan:
”Hyvä Jumala, etkö näe, me olemme pelkkää rukousta.”
Ja:
”Kaikki on pelkkää rukousta.”
Kilvelle rukous laajentuu toiveiden kentäksi. Hän muistelee ja pohtii elämää ja kuolemaa, hieman luovuttanein, väsynein askelin – 20 vuotta sitten!
Eteen ja taakse kääntyy katse vuorotellen, eikä Eeva Kilpi olisi hän, jos hän ei poikkeaisi sukupuolisen rakkauden osastollekin.
Muistikirjoja on nyt kolme. Niitä huikeampi oli 2012 julkaistu Kuolinsiivous, suggestiivinen ja maaginen, ehkä vielä yhtenäisenä purkauksena syntynyt helmi.
3
J. Sakari Salonen kirjassa Viisi maailmanloppua (Gaudeamus, 2021) käsitellään näkökulmia, jotka eivät ole uskon asia. Eivätkä yksityisen mielen yhteyksiä johonkin käsittämättömään.
Kun siirrytään laajoihin empiirisen tieteen ja luonnontieteellisten premissien ja teorioiden maailmaan, esittää ns. järkitiedekin paljon todeksi todistamatonta: arveluja, teorioita.
Salonen on geologi. Hänen tarkoituksensa on näyttää teoksessaan, kuinka pitkä evoluution tie on ollut, miten geologiset kerrostumat paljastavat nykytutkimuksen kautta aivan valtavasti pitempien ajanjaksojen yksityiskohtia.
Kirjassa nostetaan menneisyydestä viisi suurinta katastrofia, jotka ovat jokainen sysänneet maapallon luonnon kehitystä taaksepäin. Pahimmat kaksi ”maailmanloppua” ovat verottaneet yli 90 prosenttia luonnon lajeista kokonaan.
Koko kertomus maapallolle tulleesta ja muodostuneesta elämästä on ikään kuin kummallisten sattumien sarjaa. Toisaalta maan sisäinen magman tuottama lämpö on ollut avainasemassa, jopa niin että joskus purkaukset ovat hyödyntäneet evoluutiota.
Kaikkein vaikeinta on, ainakin amatöörin, ymmärtää ajanjaksojen pituuksia. Elämää on ollut maapallolla 4,5 miljardia vuotta! Siitä viimeisen miljardin ajalta, ja vieläpä sen loppupuolelta, ovat viisi maailmanloppua. Ne ovat tapahtuneet 443, 359, 252, 201 ja 66 miljoonaa vuotta sitten!
Viimeisin jääkausi on ollut 2,6 miljoonaa vuotta sitten. Nykyihminen on ilmaantunut pystyynnousseena ja lähes tämän päivän homo sapiensin kaltaisena noin 200 000 vuotta sitten.
Kun katsoo viimeisen sadan vuoden aikana tapahtuneita muutoksia ihmisen kulttuurissa ja maapallon monenkaltaisina muovautumisilmiöinä, ei voi kuin ihmetellä.
Ilmastonmuutos on geologin silminkin hätäännyttävä ilmiö, vaikka hän näkee vaihtelujen suhteellisuuteen kautta aikojen. Ihmisellä on siis kaksituhatta samanpituista vuosisataa takanaan.
On ollut kuumia ja kylmiä kausia.
Kiinnostava näkökulma geologiassa on ollut viime aikoina (50 vuotta!) erilaisten syklien etsimisessä. Puhutaan ”geologisesta sallimuksesta” tai evoluution sallimuksesta. Kuitenkin näiden laskelmien todentaminen luonnonlain tasolle on alullaan ja epävarmaa. Niin täytyy tietenkin monesta teoriasta näilläkin aloilla sanoa, vaikka erilaisten mittausten eittämätön tieteellisyys on sitovasti todistettu.
4
Suuria odotuksia suuntautui myös moneen kertaan lykkääntyneisiin Eero Tarastin muistelmiin. Musiikkitieteen professorin ja kansainvälisesti ansioituneen semiootikon julkaisussa Moi ja soi (Teos, 2021) ei kuitenkaan ole romantiikan unta eikä hurmiota, vaan pelkästään sosiaalista kanssakäymistä, ”menestyksen semiotiikkaa”.
Moi ja Soi on täynnään värivalokuvia, selostuksia konferensseista ja tapaamisista. Se on näyttävä ja komea teos. Nimi on nokkelasti sekä ranskaa että suomea. Jos ei muu kiinnosta, niin voi kokea, minkä näköinen on A.J. Greimas ollut, ja moni muu semiotiikan vaikuttaja.
Juhlakirja, lahjakirja yliopistomaailman aatelia!
5
Ihminen jättää kaikenlaista luontoon. Sinne unohtuu muovin lisäksi metallia, posliinia ja kaikenlaisia tarpeettomaksi käyneitä tai rikkinäisiä partikkeleja.
Tero Makkonen on löytänyt niitten kauneuden, kun luonto kahmii ne syleilyynsä homeen, ruosteen, jäkälän ja sammalen voimin. Lähietäisyydeltä tarkasti napsitut, muokatut valokuvat, joita on ollut yli sata, ovat olleet Galleria Koppelossa nähtävän Tässä kuljimme kerran –videoteoksen materiaalina. Värien runsaus ja objektien tunnistamattomuus luovat oman kauneusmaailmansa. Kameran maagisen tasaista liikettä säestää Esa Lindroosin kosminen musiikki.
Esitteessään Makkonen kirjoittaa:
”Teoksessa valokuvaaja, elokuvaaja Tero Makkonen on kuvannut metsään hyljättyjä ja luonnon valtaamia esineitä. Videokuvissa valokuvat muuttuvat laajoiksi ilmakuviksi jälkikäsittelyn liike-efektillä. Kuvan ja äänen yhteisvaikutelma luo audiovisuaalisen teoksen, joka kuvaa matkaa kuvitteellisessa maailmassa ihmisen jälkeen, kun luonto on vallannut ihmisen luoman ympäristön takaisin.”
Tero Makkosen, Tiina Eräpuun ja Tini Sauvon taidetta Galleria Koppelossa (Kauppakatu 14) 31.10. asti. Katso videoteos tästä.
Erkki Kiviniemi
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Parasta juuri nyt (21.11.2024): Vaietut arktiset sodat, Pikku Kakkosen konsertti, Oro Jaska
Marja Mustakallio on katsellut Yle Areenaa ja viihtynyt pikkupoikien konserttiseuralaisena.
Parasta juuri nyt (15.11.2024): Polkom, Louhiteatteri, Judith Mok, Rokumentti, Yleisradio
Pasi Huttunen kaipaa lisää poliittista satiiria, intoilee Rokumentista ja suree Ylen heikentämistä.
Parasta juuri nyt (14.11.2024): Die Brücke, romantiikka, avaruus, Larissa Sansour, Tove Jansson
Tällä palstalla kulttuuritoimituksen väki kirjoitta ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Sirpa Pääkkönen on kiertänyt museoita Tukholmassa ja Helsingissä.
Parasta juuri nyt (12.11.2024): Kevään kirjat, Paris Paloma, Munch-museo, Forest Shuffle, The Devil’s Plan
Mikko Saari on lukenut kirjakatalogeja, kuunnellut uutta musiikkia ja käynyt katsomassa Munchin tauluja.