”Näytän Teille, mitä nainen voi tehdä” – arviossa Katy Hessel ja Taiteen historia ilman miehiä

Katy Hessel. Kuvat: Luke Fullalove / Nemo

”Lokakuussa 2015 kävin taidemessuilla ja oivalsin, että tuhansien esillä olleiden taideteosten joukossa ei ollut yhtään naistaiteilijan teosta. Havahduin miettimään: osaisinko nimetä kaksikymmentä naistaiteilijaa suorilta käsin? Entä kymmenen ennen 1950-lukua vaikuttanutta? Edes yhtä 1850-lukua edeltäneeltä ajalta? En osannut. Olinko tarkastellut taiteen historiaa pohjimmiltaan miesnäkökulmasta? Kyllä olin.

 

Se, että naiset (ja muut aliedustetut ryhmät) oli jätetty taiteen historian ulkopuolelle, oli nousemassa päivänpolttavaksi puheenaiheeksi.”

Näin kirjoittaa englantilainen taidehistorioitsija, kirjailija ja kuraattori Katy Hessel kirjansa Taiteen historia ilman miehiä (suom. Sini Linturi; Nemo, 2024) johdannossa.

Oivallus on hämmästyttävä. Ei siksi, että asia valkeni Hesselille, vaan siksi, että se on ollut niin itsestään selvää ja konkreettisesti näkyvillä jo vuosisatojen ajan. Naistaiteilijat ja heidän työnsä oli jätetty miestaiteilijoiden varjoon vaikka:

”En usko siihen, että taideteokset ovat jollain olennaisella tavalla erilaisia sen mukaan, mitä sukupuolta taiteilija edustaa, vaan kyse on enemmänkin siitä, että yhteiskunta ja sen portinvartijat ovat aina asettaneet yhden ryhmän muiden edelle. Minusta on tärkeää että asiaan kiinnitetään huomiota ja että se kyseenalaistetaan.”

Katy Hessel otti tehtäväkseen kirjoittaa päivittäin eri aikakausien naistaiteilijoista ja heidän töistään. Miltei seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 2022, ilmestyi alkuteos The Story of Art Without Men, jonka Sunday Times ja New York Times nimesivät oitis bestselleriksi.

Sellainen se onkin hyvässä mielessä: hyvin kirjoitettua, helposti luettavaa ja kiinnostavaa tekstiä. Kuvitus on runsasta. Esiteltyjen teosten tuoreus, niiden tekovuosisadasta huolimatta, ja taiteilijoiden omaleimaisuus hämmästyttää kerta toisensa jälkeen. Miten tällaiset työt aikoinaan hyvin tunnetuilta ja arvostetuilta naistaiteilijoilta on voitu jättää taiteen historiassa huomiotta?

Yhä vielä nykyäänkin naistaiteilijoiden osuus puuttuu usein historiankirjoista ja museoista. Oikeastaan vasta 1970-luvulla alettiin ymmärtää naistaiteilijoiden merkitys viimeiseltä neljältäsadalta vuodelta, kun taidefeministit Linda Nochlin ja Ann Sutherland Harris kuratoivat kiertävän näyttelyn Women Artist: 1550–1950, joka avautui ensimmäiseksi Los Angelesin County of Art -museossa, kertoo Hessel. Se käynnisti yhä kesken olevan tutkimustyön 2000-lukua edeltävän ajan taiteilijoista.

Tilanne alkoi muuttua vasta, kun taidemuseoihin alettiin palkata naisia.

”Muita kuin miessukupuolta edustavia taiteilijoita kohtaan lisääntynyt kiinnostus on näkynyt näyttelyiden yleisömenestyksenä ja siinä, että nämä taiteilijat ovat ylipäätään päässeet entistä useammin museossa esille, mikä on eittämättä museoiden johtoasemissa työskentelevien ansiota. Ensimmäistä kertaa Tatea, Louvrea ja Washingtonissa toimivaa National Gallery of Artia johtaa nainen, ja muitakin naisjohtoisia paikkoja on.”

LUE MYÖS: Ulla-Maija Svärdin artikkeli Anguissolasta Yukhnovichiin – Kymmenen kuvaa taiteen historiasta ilman miehiä

* *

Kiinnostus ja arvostus naistaiteilijoita ja heidän teoksiaan kohtaan on noussut yleisön kiinnostuksen kohteeksi meilläkin samoista syistä. Myös meillä on taiteentutkijoita, museoiden ja gallerioiden johtajia sekä taiteesta ja taiteilijoista kirjoittavia naisia, jotka ovat tehneet naistaiteilijoitamme tunnetuiksi.

Se, että ymmärrämme omien naistaiteilijoidemme merkittävyyden ja että heidän arvostuksensa on noussut kansallisten sankareidemme Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin, Pekka Halosen ja muiden tasolle – ja ylikin, kuten Helene Schjerfbeckin kansainväliseen maineeseen yltäneet teokset – on melko uusi ilmiö. Kuinka kauan vaikkapa Ellen Thesleffin modernia ilmaisua on osattu ymmärtää?

Tein tutkimusmatkan elämäni ensimmäiseen taidekirjahankintaan, kaksiosaiseen Taide Fokus -tietosanakirjaan (1971–1972), jonka ostin osamaksulla ensimmäisistä palkkatuloistani teini-iässä, ja äimistyin lukemastani. Vielä silloin ei tuntunut kummalliselta, että miehet olivat taiteilijoita ja harvat mainitut naistaiteilijat taiteilijattaria.

Kieleen sijoittuva arvoasetelma tulee varsin näkyväksi, kun kerrotaan amerikkalaissyntyisestä kirjailijasta ja mesenaatista Gertrude Steinista, jonka salongissa Pariisissa kokoontuivat sotien välisen taidemaailman avantgardistit, kuvataiteilijat, valokuvaajat, kirjailijat, runoilijat ja monet muut taide- ja kulttuurihistoriaan nimensä jättäneet henkilöt. Stein kuvaillaan kahdella sanalla: miesmäinen kirjailijatar.

Eipä onnistuisi nykyään, vaikka eipä siitä kovin kauan ole, kun suomalaiset miestaiteilijat J. O. Mallander etunenässä kutsuivat (vuonna 1991) naispuolisia taidemuseoidemme johtajia Suomen Kuvalehdessä ”helmikanoiksi”:

”Valtio on vienyt meidän visiomme ja unelmamme helmikanoille. Hänen mukaansa ’tytöt’ olivat vallanneet taidealan työpaikat toteuttaakseen ’pieniä unelmia’ ostamalla ystävättäriensä gallerioista ’mitättömien naisten’ töitä”, kirjoittaa Helsingin taidemuseota ja Kiasmaa johtanut taidehistorioitsija Tuula Karjalainen suorapuheisissa muistelmissaan Taiteesta suoraan (Siltala, 2023).

Älämölö jatkui Eeropekka Rislakin Imagessa (3/1993) ja Taidelehti kirjoitti jupakasta numerossaan (4/1993) siteeraten näiden modernien miesten käsityksiä, jotka peesasivat Mallanderin kauhunäkyjä, jonka mukaan:

”Oli ajauduttu katastrofiin, joka oli laajentunut suorastaan strindbergiläiseksi kauhuvisioksi. Museoiden naiset halveksivat ’miesten arvoja’ ja feminismi palvelisi ’sielunvihollisen intressejä’. Naiset manipuloivat ja heidän perimmäinen kokemuksensa on ’puutteen filosofia’.”

Karjalainen ja muut silloiset taidemuseoiden naisjohtajat joutuivat yllätyksekseen kokemaan helmikanajahdin jatkumisen vielä 2000-luvulla, kun ryhmä miespuolisia taidevaikuttajia ja museojohtajia (Berndt Arell ja Janne Gallen-Kallela-Sirén) tekivät taidemaalari Osmo Rauhala etunenässä julkista pesäeroa naismafiaksi kutsumaansa joukkoa vastaan, joka Karjalaisen kertoman mukaan uskoi heidän toimivan järjestäytyneen rikollisjengin tapaan taidemaailman miespuolisia jäseniä vastaan.

Tätä on vaikea uskoa nyt, kun Anna-Maria von Bonsdorffin johtamassa Ateneumin taidemuseossa jonotetaan 1800-luvun naistaiteilijoiden töistä koostuvaan Anne-Maria Pennasen kuratoimaan Rajojen rikkojat -näyttelyyn ja kun Tampereellakin Anna Hjort-Röntysen johtamassa Sara Hildénin taidemuseossa suomalaisen käsitetaiteilija Maria Wirkkalan näyttely Edes takaisin löysi kiinnostuneen yleisönsä, niin naisista, kuin miehistäkin.

* *

”Kirjani ei ole kaiken kattava esitys, koska sellaisen laatiminen olisi mahdotonta”, kirjoittaa Hessel, mutta runsaan, paljon tietoa sisältävän kirjan hän on saanut aikaiseksi.

Taiteen historia ilman miehiä on selkeä ja hyvin jäsennelty ja toimii myös hakuteoksena eri aikakausien tyylisuunnista ja niitä edustavista naistaiteilijoista.

Hessel kertoo:

”Tämän kirjan englanninkielinen nimi (The Story of Art Without Men) juontaa juurensa taidehistorian raamatuksi kutsuttuun E. H. Gombrichin The Story of Art -kirjaan. Se on upea kirja lukuun ottamatta yhtä puutetta: ensimmäisessä painoksessa (1950) ei ollut mukana yhtäkään naistaiteilijaa ja kuudennessatoista painoksessa oli siinäkin vain yksi. Toivon tästä kirjasta uutta käsikirjaa täydentämään jo tunnettua.”

Kirja antaa mitä lupaa. Taiteilijoiden ja heidän teostensa esittelyjä lukee mielikseen, kuvia haluaisi katsoa suurempinakin töiden yksityiskohdilla ja siveltimenjäljillä herkutellen, mutta jo nyt tuhtia yli 500-sivuista kirjaa ei jaksa pidellä näpeissään pitkään, vaan sitä lukee mieluiten pöydän ääressä.

Hessel on jakanut teoksensa viiteen osaan: Tien viitoittajat (1500–1900), Mikä teki taiteesta modernia (n. 1870 – n. 1950), Naiset sodan jälkeen (n. 1945 – n. 1970), Naiset valtaavat taiteen (1970–2000) ja Kirjoittaminen jatkuu (2000–nykyhetki). Lisäksi kirjassa on selkeä aikajanasivusto, josta hahmottuu eri tyylisuuntien ja niiden edustajien sijoittuminen eri aikakausille. Lukemista helpottavat myös sanasto, viitteet ja lähteet sekä hakemisto.

Kirjassa esitellyt taiteilijanaiset ovat kautta aikain olleet itsenäisiä ja ennakkoluulottomia, rohkeita edelläkävijöitä, joita eivät ole kahlinneet neroiksi nostettuihin miestaiteilijoihin suunnatut paineet ja vaatimukset suurista tärkeistä aiheista. He ovat voineet paneutua ”yksinkertaisiin, arkisiin aiheisiin” ja käsitellä niitä ennakkoluulottomasti ja rohkeasti omien näkemystensä mukaisesti. Se näkyy kirjassa esitetyistä töistä, joiden tuore ja raikas ote aiheisiinsa on hauskaa katsottavaa.

Kirjaa lukiessani löysin ilokseni myös monta kansainvälistä nykytaiteilijaa, joiden hienoja näyttelyitä ja töitä on ollut meillä Suomessakin monissa eri näyttelyissä viime vuosina.

Pienen maamme museot ovat esitelleet monia nykytaiteen naistekijöitä ja heidän töitään varsin virkeästi, ja kirjasta löytää heistä monta. Olemme saaneet nähdä ainakin Louise Bourgeois’n veistoksia (Tennispalatsi, Helsinki, 2002), Tacita Deanin elokuvia ja maalauksia (Emma, Espoo, 2020, Ellen Gallagherin maalauksia ja paperileikkaustöitä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere, 2013), Nan Goldinin valokuvia (Kiasma, Helsinki, 2008), Frida Kahlon maalauksia (Helsingin kaupungin taidemuseo, 1997), Yayoi Kusaman maalauksia ja tilateoksia (HAM, Helsinki, 2024), Dorothea Langen valokuvia (Työväenmuseo Werstas, Tampere, 2024), Lee Millerin valokuvia (Tennispalatsi, 2002), Shirin Neshatin videoteoksia (Emma, 2007), Meret Oppenheimin maalauksia ja veistoksia (Emma, 2018), Niki de Saint Phallen veistoksia (Taidehalli, Helsinki, 2016), sekä Kiki Smithin veistoksia ja piirroksia (Sara Hildénin taidemuseom 2019).

Omista naistaiteilijoistamme kirjassa mainitaan vain tunnetuin, Helene Schjerfbeck, mutta voisi siinä olla monta muutakin. Heitähän meiltä löytyy!

* *

”Taiteilijat valottavat hetkiä ajassa omilla ainutlaatuisilla keinoillaan ja auttavat meitä siten ymmärtämään historiaa. Jos näemme vain yhdenlaisten ihmisten luomaa taidetta, emme oikeastaan näe yhteiskuntaa, historiaa ja kulttuuria kokonaisuutena, ja siksi toivon, että tämän kirjan jälkeen kirjoitetaan lisää kirjoja, jotka laajentavat kaanonia entisestään.”

Naisen osaksi ei ajatella enää miestaiteilijan muusana elämistä, ja vaikka asenteissa löytyykin vielä korjattavaa ja käsittämättömät taiteilijaneromyytit ja vaatimukset taiteen valjastamisesta nationalistisiin ja kaupallisiin tarkoituksiin leijailevat yhä juhlapuheiden sfääreissä, niihin enää tuskin uskovat muut kuin taidetta ymmärtämättömät, joita se ei oikeasti kiinnosta kuin välineellisen arvonsa takia.

Taiteen rajat ovat avoinna kaikkiin suuntiin ja taide kuuluu kaikille. Sukupuolista riippumatta.

Ulla-Maija Svärd

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua