Ryan Wigglesworth sytytti Tampere Filharmonian loistoon – Unia ja goottilaisia näkyjä Tampere-talossa

Kuvat: Kaehryan Fauth Eskonen

Tampere Filharmonia: Unia ja goottilaisia näkyjä. Tampere-talon Iso sali 9.5.2025. Ryan Wigglesworth, kapellimestari. Steven Osborne, piano.

Tamperelaisten konserttinälkää ruokittiin perjantaina mitä parhain brittivoimin.

Konsertin aluksi kuultiin kapellimestari, säveltäjä ja pianisti Ryan Wigglesworthin (s. 1979) konsertto pianolle ja kamariorkesterille (2019). Wigglesworth ei sentään itse soittanut teostaan, vaan lavalla ahkeroi Iso-Britannian arvostetuimpiin pianisteihin lukeutuva Steven Osborne.

Wigglesworthin neliosainen konsertto oli mielenkiintoinen tuttavuus. Ensimmäisessä Arioso-osassa sai kyllä olla tarkkana löytääkseen laulullisuuden. Sen sijaan Scherzon leikkivä luonne näkyi ja kuului erityisesti Osbornen säihkeisessä soitossa.

Keskellä virtuoosista tekstuuria kansanlaulupohjainen Notturno rauhoitti koko salin. Osborne loihti flyygelistä kauniin pianissimon ja täyteläisen herkkyyden, jollaisen äärelle harvoin kukaan uskaltautuu. Ison salin akustiikka toimi täydellisesti poimien sävelet yksitellen syleilyynsä.

Notturnosta teos jatkui katkeamatta finaaliin. Gigue ei ollut nopeista nopein eikä tanssillisinkaan, mutta kadenssissa Steven Osborne revitteli niin kuin oli kai tarkoituskin: harkitusti, täsmällisesti ja loisteliaasti.

Kapellimestarin ja solistin yhteistyö kertoi valtavasta keskittyneisyydestä. Osborne soitti teosta vasta toista – tai ehkä kolmatta – kertaa. Yhteistyö oli vähäeleistä, varmaa ja luottavaa. Suvereenia soittoa. Niin kuin oltaisiin isossakin metropolissa.

Kuva: Kaehryan Fauth Eskonen

* *

Konsertin toinen teos, Hector Berlioz’n (1803–1869) Fantastinen sinfonia op. 14 oli yhtä orkesterin ja kapellimestarin juhlaa.

Puuttumatta sen kummemmin teoksen ohjelmalliseen sisältöön voi mielihyvin todeta Fantastisen sinfonian aloittaneen uuden ajan orkesterikirjallisuudessa. Hulluus, näyt ja intohimot tekivät Berlioz’sta soitinnuksen mestarin: hän osasi hyödyntää orkesterisoitinten ja erityisesti puhaltimien ominaislaatuja. Varsinkin uudet, kehittyvät orkesterisoittimet, kuten fagotit ja klarinetit, pääsevät useaan otteeseen lurittelemaan ja parkaisemaan.

Berlioz aloitti romantiikassa Wagneriin kiteytyvän suuruudenhulluuden, kaikkea piti olla ja paljon. Niin kuin Fantastisessa sinfoniassa neljä harppua.

Orkesterilla oli siis täysi työ koko pitkän teoksen ajan. Työnsä he tekivät loistoon puhjeten. Olikin täysi syy lopuksi halailla kanssasoittajia.

Kuva: Kaehryan Fauth Eskonen

* *

Huomioni Fantastisessa sinfoniassa eli Episodissa erään taiteilijan elämästä kiinnittyi Ryan Wigglesworthin johtamiseen. Hänen kätensä olivat orgaaninen osa orkesteria; mihin kädet, sinne orkesteri oli jo matkalla. Musiikki aivan kuin liimautui johtajan hahmoon.

Vahvat dynaamiset vaihtelut tapahtuivat pienillä liikkeillä. Ja mikä viehko vasemman käden nosto ja hidas laskeminen – kuin pieni lapsi olisi ensimmäisen kerran seurannut juuri löytämäänsä kättä!

Kapellimestari ei hyppinyt tai polkenut jalkaa. Sen sijaan musiikkia ohjaava liike sijoittui vain ylävartaloon, joka välitti orkesterille samalla syvää rentoutta ja äärimmäistä hallintaa. Kuitenkin energisissä kohdissa kädet viuhtoivat kuin paraskin tuulimylly.

Mietittyä, hallittua, onnistunutta. Ryan Wigglesworthin muusikkous välitti tamperelaisille korkeaa brittiläistä laatua. Oxfordista.

Marja Mustakallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua