Kuvat teoksesta Taiteen historia ilman miehiä: Ulla-Maija Svärd

Ulla-Maija Svärd, teksti

Kuvien valinta oli vaikeaa runsaudenpulan vuoksi. Alla esittelemäni kymmenen työtä kuitenkin koskettivat minua eri tavoin ja eri syistä.

Taiteen historia ilman miehiä -teosta (suom. Sini Linteri; Nemo, 2024) lukiessa heräsi myös toive Katy Hesselin kuratoimasta näyttelystä naistaiteilijoiden eri vuosisatoina tekemistä töistä. Sitä menisi katsomaan kauemmaksikin!

Lue Ulla-Maija Svärdin arvio Taiteen historia ilman miehiä -teoksesta täältä.

* *

1

Sofonisba Anguissola: Omakuva Bernandino Campin kanssa (1550)

Pohjoisitalialainen Sofonisba Anguissola (1532–1625), korkea-arvoisen taloudellisiin vaikeuksiin joutuneen aatelismiehen tytär esitti itsensä omakuvissaan itsevarmana ja kirkassilmäisenä. Hyvän koulutuksen tyttärilleen halunnut isä lähetti heidät epätyypilliseen tapaan taidemaalarin oppiin. Se mahdollisti Anguissolan ohittamaan yhteiskunnalliset normit, elättämään itsensä ja saavan menestystä ja tunnustusta Espanjan hovin maalarina.

Tässä omakuvassaan hän on kuvannut itsensä kuvaa hallitsevana hahmona laittaen varhaisen opettajansa maalaamaan takkinsa koristeita, mikä kuului yleensä oppilaiden tehtäviin. Vuonna 1996 uudemman maalin alta paljastui, että hän oli maalannut alun perin heidän kätensä päällekkäin – ikään kuin hän olisi ohjannut opettajansa kättä kankaalla.

Älyllinen ja itsetietoinen omakuva 1500-luvulta!

* *

2

Rosalba Carriera: Neiti ja papukaija (n. 1730)

Rosalba Carriera (1673–1757), venetsialainen pitsinnyplääjän ja virkamiehen tytär, oli ensimmäisiä keskiluokkaan syntyneitä taiteilijoita. Hän mullisti pastelliliitujen käytön hienolla tekniikallaan ja nosti tekniikan käytön ”korkeataiteen” piiriin. Ja millä tavalla!

Silkit ja helmet kiiltävät, mallin poskilla hehkuu puna ja katse on tarkka ja älykäs. Rokokoo-ajan neidin muotokuvassa on ihastuttavaa itsetietoisuutta ja anteeksipyytelemätöntä eroottista röyhkeyttä, suorastaan moderni ote.

* *

3

Marie-Guillemine Benoist: Madeleinen muotokuva (1800)

Ranskan vallankumouksen jälkeisenä aikana Marie-Guillemine Benoist (1768–1826) nousi maineeseen maalaamallaan Madeleinen muotokuvalla. Kuva ajoittuu aikaan, jolloin Ranska oli lakkauttanut orjuuden alueillaan (Napoleon palautti sen vuonna 1802).

Madeleine oli palvelija, jonka taiteilijan veli oli tuonut Antilleilta. Vasta kun malli oli tunnistettu, teoksen alkuperäinen nimi ”Mustan naisen muotokuva” muutettiin Madeleinen muotokuvaksi.

Vaikka kankaiden trikolorin värit viittaavat vapauteen, tasa-arvoon ja veljeyteen, ei Madeleinen asema niin hyvä ollut kuin taiteilija esitti. Mitä Madeleine ajattelee? Se kiehtoo minua tässä varsin modernisti toteutetussa maalauksessa.

Taide on ajatonta, vaikka liittyy samalla omaan aikaansa. Usein se on myös poliittista.

* *

4

Suzanne Valadon: Sininen huone (1923)

Suzanne Valadon (1866–1938) oli Hesselin mukaan uuden tyylin ruumiillistuma, jossa ei ollut mitään perinteellistä. Tosi on, yksi hauskimpia lukemiani taiteilijaelämäkertoja on Valadonista kertova Montmartren kadut (1977). Sen jos löytää divarista tai kirjaston varastosta, niin kannattaa lukea!

Taiteilijoiden (mm. Auguste Renoir) mallina aloittanut Valadon, Maurice Utrillon äiti, oppi maalariksi seuraamalla taiteilijoiden työskentelyä.

* *

5

Charlotte Salomon: Elämää? Vai teatteria? -sarjasta (1941–1942)

Charlotte Salomon (1917–1943) ehti tehdä 784 erillisestä guassimaalauksesta koostuvan elämäkertateoksen, Elämää? Vai Teatteria? -sarjan, jossa hän tallensi berliiniläisen juutalaistytön arkea natsien noustessa valtaan:

”Minun elämäni alkoi – – – kun sain tietää, että olin ainoa selviytyjä. Tuntui kuin koko maailma olisi avautunut edessäni kaikessa syvällisyydessään ja kauheudessaan.”

Salomon kuoli vain 26-vuotiaana Auschwitzin keskitysleirillä ollessaan viidennellä kuukaudella raskaana.

Hessel kuvaa kirjassaan Salomonin vimmalla maalaamia töitä ja elämää tavalla, joka herättää kirjan pienet kuvat eloon ja satuttaa lujaa.

* *

6

Ishiuchi Miyako: Yokosukan tarina #98 (1976–1977)

Japanilainen valokuvaaja Ishiuchi Miyako (s. 1947) kuvasi sarjassaan Yokosukan tarina entistä kotikaupunkiaan, joka oli ollut Tyynenmeren alueen suurimpia laivastotukikohtia. Miyako sukelsi kuvissaan kaupungin autioiden katujen, rakennusten ja ilotalojen maailmaan nuoruuden muistonsa kohdaten.

Siinä hän on, Ishiuchi, sinä tai minä! Pieni tyttö hyppelehtimässä aavemaisen kaupungin jyrkkien valojen ja varjojen keskellä.

* *

7

Meret Oppenheim: Esine (1936)

Ihastuin joskus postikorttiin, jossa oli piirros salaperäisestä metsästä. Meret Oppenheim (1913–1985) oli minulle täysin vieras nimi, mutta ostin heti monta korttia voidakseni lähettää niitä ystävilleni.

Sitten aloin nähdä yhä useammin kuvia Oppenheimin töistä ja kiinnostukseni niitä kohtaan vain lisääntyi. Aina ei voi tietää miksi jotkut työt kiehtovat, sen vain tuntee. Kokemus on aina yhtä aikaa fyysinen ja älyllinen, sekä tunteisiin että muistoihin porautuva. Se tunne ei koskaan valehtele.

Niin minulle on tapahtunut Oppenheimin surrealististen töiden kanssa ja onkin ollut suuri ilo nähdä hänen töitään muun muassa Espoon Emma-museossa. Hessel kertoo, että Oppenheimin kuvat kuohuttavat ja jakavat jyrkästi ihmisten mielipiteitä. Kummallista, mitä ihastuttavipia töitä!

* *

8

Nan Goldin: Nan ja Brian vuoteessa, New York City (1983)

Ensimmäinen mieleeni itsensä jysäyttänyt valokuvaajanainen oli Diane Arbus (1923–1971), jonka kuviin tutustuin opiskeluaikana. Arbusin kuvat saivat minut katsomaan kaikkia valokuvia uudella tavalla.

Myös omaa sukupolveani olevan amerikkalaisen Nan Goldinin (s.1953) kuvissa yhdistyy naisen henkilökohtainen elämä ja yhteiskunnallinen todellisuus rajulla, usein järkyttävällä tavalla. He näyttävät suoraan, silmiään räpäyttämättä asioita, joita ei aina ole helppo katsoa. Mutta katsottava on.

* *

9

Shirin Neshat: Kapinallinen hiljaisuus, sarjasta Allahin naiset (1994)

Iranilaisen Shirin Neshatin (s. 1957) näyttely Espoon Emmassa vuonna 2007 jäi mieleeni niin voimakkaana kokemuksena, että hämmästyin huomatessani sen näkemisestä kuluneen jo 18 vuotta. Veikkasin mielessäni korkeintaan kymmentä!

Neshat vastustaa valokuvillaan ja videoillaan erityisesti Lähi-idästä olevien naisten stereotyyppistä kuvaamista. Yhdysvalloissa opiskelleen Neshatin sarja Allahin naiset kuvaa Neshatin ulkopuolisuuden tunteita, kun hän palasi ulkomailta islamilaisen vallankumouksen jälkeiseen Iraniin ja pääsi todistamaan iranilaisnaisten uhmakkuutta ja sinnikkyyttä ahdasmielisen fundamentalistiseksi muuttuneessa maassa.

* *

10

Flora Yukhnovich: Lämmin, märkä ja kesytön (2020)

Viimeiseksi teokseksi valitsin maalauksen, jota en ole koskaan nähnyt kuin pienenä kuvana tässä Hesselin kirjassa. Vuonna 1990 syntyneen Flora Yukhnovichin maalauksessa Lämmin märkä ja kesytön on samaa herkkua kuin 1700-luvulla eläneen Rosalba Carrieran Neiti ja papukaija -teoksessa!

Yukhnovichin työ on nimensä mukainen; varmoin estottomin siveltimenvedoin maalatut paljaat ihot hehkuvat rannalla lojuvia ja retkottavia naisia kuvaavassa maalauksessa.

”Yukhnovich roiskii, venyttää ja vaahdottaa väriä kolossaalisille kankailleen, ja hänen kuvansa häilyvät liikkeen ja pysähtyneisyyden välillä, ’viattomuuden ja kokemuksen’ välillä, menneen ja nykyisyyden välillä”, kirjoittaa Hessel.

Yukhnovich taas on sanonut:

”Maalaus on tapa ymmärtää kaikkia niitä kuvia, jotka pommittavat meitä joka hetki. Maalauksessa erilaiset estetiikat, vanhat ja uudet, voivat olla rinnakkain ja paljastaa taiteen historiassa heijastuvia samankaltaisuuksia. Minusta kuvan tekemiseen liittyy aina vanhan ja uuden välistä vuoropuhelua, mutta maalauksessa sitä voi tehdä hyvin avoimesti ja paljastavalla tavalla.”

Kuinka taide voikaan olla kesytöntä, ajattelen. Ja sitä sen täytyykin olla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua