Perkeros. Kuva: JP Ahonen

1

Georg Frideric Händelin haikeista ooppera-aarioista tunnekylläisimpiä on Ariodante-oopperassa kuultava Scherza, infida, in grembo al drudo, jonka sanat kertovat Skotlannin prinssin Ariodanten kuolemankaipuusta hänen tultuaan rakkaudessa petetyksi.

Yli neljäkymmentä oopperaa säveltäneen Händelin tuotannossa Ariodante painui alkusuosion jälkeen unohduksiin pitkiksi ajoiksi. Se nostettiin uudestaan esiin 1970-luvulla ja nykyään sitä pidetäänkin yhtenä säveltäjän hienoimmista oopperoista.

Syntyaikanaan 1730-luvulla Ariodante-oopperan nimiroolia esittivät kastraattilaulajat, nykyään taas kontratenorit, joista tunnetuimpiin kuuluvien, argentiinalaissyntyisen Franco Fagiolin ja ranskalaisen Philippe Jarousskyn levyttämiä versioita kuuntelee mielikseen milloin vain.

2

Diggailen estottomasti JP Ahosen ja KP Alaren sarjakuvaeeposta Perkeros. Se, että siihen on taltioitu tamperelaisille tuttuja katunäkymiä taidokkaasti ja lempeydellä, vain lisää teosta kohtaan tuntemaani ihailua.

Treenikämpällä ja musiikillisen linjan etsinnässä resuavasta metallibändi Perkerosista kertova sarjakuva on milloin vain mahtavaa luettavaa. Nuoruuteen kuuluva touhuaminen klubeilla ja kaupungin yössä saa teoksessa ikimuistoisen hauskojakin muotoja.

Ihailen Ahosen piirrosjälkeä niin, etten ole tohtinut repiä parhaita sivuja teoksesta suurennettavaksi seinälle kehyksiin. Vaikka rockmusiikista ei välittäisikään, Perkerosia voi lukea kertomuksena musiikin tekemisestä ja nuorista aikuisista etsimässä itseään musiikista.

Perkeros-albumin päähenkilöksi nousee bändin kitaristi Akseli, jonka on aivan pakko käydä oksentamassa aina ennen nousemista lavalle. Käytökseltään ja ajatuksiltaan keskenkasvuisen Akselin on vaikea uskoa omiin taitoihinsa etenkin silloin, jos kukaan muu saa kehuja.

3

Maailmassa on sadoittain, ellei tuhansittain Tintti-sarjakuvan faneja. Yksi heistä on kyennyt muuntamaan harrastuksensa puolittaiseksi työksi.

Englantilainen toimittaja Michael Farr, Cambridgen yliopistossa historiaa opiskellut ja The Daily Telegraphille sekä uutistoimisto Reutersille työskennellyt Farr on kirjoittanut Tintistä useampiakin kirjoja, joista Tintin: The Complete Companion lienee laajin ja Tintti-albumien juoniselostuksineen yksityiskohtaisin. Itselleni mieluisin on vuonna 2009 suomeksi ilmestynyt Tintti & co., koska siinä keskitytään Tintin seikkailujen hahmojen luonnekuviin.

Tintin seikkailujen yksi ja ainoa häikäisevä naishahmo, laulajatar, la diva assoluta, on tietenkin Milanon satakieleksi luonnehdittu Bianca Castafiore, joka suhtautuu median yrityksiin yhdistää hänet milloin kehenkin kuuluisuuteen aseistariisuvan suurpiirteisesti.

Castafioren korut -albumissa diiva vain lausahtaa: ”Lehdet ovat naittaneet minut onnellisesti jo Gopalin maharadžan, Halmaszutin paronin, Syldavian hovin protokollapäällikön, eversti Sponszin, markiisi di Gorgonzolan ja – en enää muistakaan kenen – kanssa.”

Farrin mukaan Casatafiore on kuin Narkissos: hänen todellinen rakkautensa on varattu häntä itseään varten.

Perehtyneisyytensä ansiosta Farrista on tullut Tintti-auktoriteetti, jota haastatellaan elokuviin ja muuhun mediaan.

4

Joskus on tartuttava kirjaan, joka puhdistaa pään kaikesta kuonasta. Joillekin sellaiset kirjat ovat lyriikkaa, toisille aforismeja. Oma kirjallinen tehopesuni on Juha Seppälän novellikokoelma Mitä sähkö on? (WSOY, 2004).

Seppälän teoksissa miellyttää jaarittelemattomuus. Hänen ilmaisurekisterinsä on monissa teoksissa kulkenut mustan huumorin ja satiirin arkirealismissa, joka on niukimmillaan tiivistynyt naturalismiksi. Parikymmentäsivuinen novelli Bisnesenkeli avaa näkymän siihen, miten käy, kun rahalla pelaamisen osaava mies alkaakin keinotella ihmisillä.

Seppälällä on taito täräyttää lauseella, jonka jäljiltä lukijakin jää aprikoimaan, lukiko hän nyt oikein. Kertoessaan lukijalle yökerhossa tapaamastaan naisesta mies toteaa: ”En sanonut myöskään, että minä uskoin vain lapsiin, koska niitä ei ollut jyystänyt jokainen hammastahnakonsulentti.”

Mitä sähkö on? -kokoelman niminovelli kuvaa hienosti sekä tavallisen ihmisen että sähköasentajankin näkökulmasta, miten itseään elämänsä hallitsijoiksi uskovat ihmiset ovat avuttomia niinkin tavallisen asian kuin sähkön edessä. Kokoelman päättävä Kimalaisen hunajaa on yksinkertaisuuden loistokkuutta, joka avaa monien sukupolvien elämän 16-sivuisen novellin kirkkaudessa.

5

Seurasin herpaantumatta ruotsalaista Uskoton-sarjaa. Sen aihe on vanha. Ingmar Bergmanin samannimiseen kertomukseen perustuvasta aiheesta yksi Bergmanin naisista, näyttelijä Liv Ullman, ohjasi elokuvan vuonna 2000.

Sama tarina on kaivettu esiin elokuvaohjaaja Tomas Alfredsonin ohjaamaan kuusiosaiseen tv-sarjaan, joka alkaa 1970-luvun menneisyydestä. Näyttelijä Marianne (Frida Gustavsson) elää avioliitossa jazz-muusikko Markuksen (August Wittgenstein) kanssa. Heidän vanha ystävänsä, juuri eronnut kirjailija-ohjaaja David Howard (Gustav Lindh) muuttaa Lontoosta Tukholmaan ja alkaa puoliksi leikillään ja tosissaankin houkutella Mariannea kanssaan sänkyyn. Davidin ohjaajahahmossa on paljon Bergmania itseään, minkä unohtaa sarjaa katsoessa, koska Lindh esittää roolihahmonsa niin hyvin.

Uskoton-sarja laajentaa aikaulottuvuutensa 1970-luvulta nykyaikaan, jolloin vanhentuneita Mariannea ja Davidia esittävät Lena Endre ja Jesper Christensen. Aikaulottuvuuden ottaminen mukaan draamaan antaa sille syvyyttä, jota 1970-luvun jahkailusta ei välttämättä löydy.

Uskoton Yle Areenassa.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua