Kuva: Otava / Vinha / Avain

1

Ei tule ihan heti mieleen mitään kirjallisuuteen liittyvää, mitä Vinhan kirjakauppa Ruovedellä ei olisi tehnyt tai viimeistään kohtapuoliin tekemässä. Sillä on ainakin oma Funlandia-kirjallisuuspalkinto, taiteilijaresidenssi, kesäinen pop up -kauppa Tampereen Finlaysonilla, upouusi verkkokauppa ja kustantamo.

Vinhan kustantamon ensimmäinen kirja, Tea Mäkiperen kokoama Etelään lentävä ruutana (2025), on kimara hauskoja koevastauksia ja muita sattumuksia koulumaailmasta. Mäkipere on itse opettaja, ja kertoi kirjansa julkistustilaisuudessa, että virheelliset vastaukset ovat hänelle arvokkaita: ne kertovat, onko asiat opetettu oikein. Lisäksi väärissä vastauksissa voi olla paljon enemmän luovuutta kuin oikeissa. Osa kirjan annista on Mäkiperen omalta opettajauralta, osa on poimittu hänen ylläpitämästään Ikimuistoiset koevastaukset -ryhmästä Facebookissa.

Kirjasta ei voi tunnistaa vastaajia, eikä sen tarkoitus ole nauraa siinä siteeratuille oppilaille, vaan meille kaikille: kaikki tekevät virheitä, eikä niitä tarvitse hävetä. Mäkipere itse suositteleekin kirjaansa jaetuksi iloksi, yhdessä luettavaksi.

Välillä lukija saattaa huomata muistavansa omista kouluajoistaan niin vähän, ettei itse olisi osannut vastata kaikkiin kysymyksiin edes väärin. Kaikkein hauskinta antia ovat kuitenkin tapaukset, joissa itse kysymystä on osattu lukea niin luovasti, että vastaus on samaan aikaan sekä väärä että täysin oikea. Esimerkiksi:

”Onko seuraava väite tosi vai epätosi: Pluto on kääpiöplaneetta.

 

– Epätosi, koska eihän siellä mitään kääpiöitä asu.”

2

Nokialainen Heli Rantala on tähän mennessä kirjoittanut Pikku Kakkosta ja lastenkirjoja, mutta alkuvuodesta ilmestyi hänen ensimmäinen nuorille suunnattu romaaninsa Pummi (Avain, 2025).

Pummi kertoo Ahti-nimisestä nuoresta miehestä, entisestä suunnistajasta, jonka haaveet menivät roskikseen, kun hänen selkäytimensä katkesi onnettomuudessa. Nyt hän liikkuu Alieniksi kutsumallaan pyörätuolilla, etsii elämälle uutta suuntaa ja yrittää esittää kaiken olevan okei, jottei perhe kärsisi enää enempää. Ahti on fiktiivinen, mutta Rantalalla oli kirjoittamisessa mukana kokemusasiantuntija.

Rantala kuljettaa tarinan lomassa nokkelia mutta luontevia metaforia ja teksti soljuu muutenkin ilahduttavasti. Ahti minäkertojana on hauska mutta uskottava, hän tuntuu pian tutulta ja kokonaiselta ihmiseltä.

Kenties Ahti päätyy loppupuolella hieman liiankin hurmoksellisiin oivalluksiin elämästä. Se, kuinka mustavalkoisesti hänen ympärillään pyörii paapovia lämpöisiä naisia ja etäisiä suoran toiminnan miehiä, ei myöskään ole ehkä ihan loppuun asti mietittyä – asetelma tulee surkuhupaisan näkyväksi, kun oikein erikseen huomautetaan, että terapiahevonenkin on sitten tamma.

Sen pahempiin kliseisiin tai muihin synteihin Pummi ei kuitenkaan sorru. Vaikka tietysti heti kirjaan tarttuessaan voi arvata, että Ahti selviää kyllä, romaani on myös arvaamaton ja koukuttava.

3

Muumien luontokirjojen sarja lienee tehty ensisijaisesti isommille lapsille tai pienempien kanssa yhdessä luettavaksi, mutta aikuinenkin viihtyy niiden parissa. Tänä keväänä sarja sai viidennen osansa, Muumipapan lintukirjan (WSOY, 2025), joka esittelee Suomen lintuja, niiden elinympäristöjä, erilaisia tapoja, historiaa – vähän kaikkea, mitä linnuista ikinä voikaan haluta tietää.

Muumipapan lintukirjan tekstit on kirjoittanut evoluutiobiologi Sanja Hakala. Esipuheessa hän kertoo kirjan oleva kutsu suojelemaan elonkirjoa, opettelemaan uudelleen se, että olemme osa luontoa. Kirja toimittaa tehtävänsä taitavasti, mutta salaa: elonkirjon suojelun tärkein askel kun on tuntea ympäröivä maailma ja välittää siitä.

Joitakin koristekuvia kirjaan on lainattu Tove Janssonilta, varsinaiset kuvat on tehnyt aikaisemmatkin muumien luontokirjat kuvittanut Anni Pöyhtäri. Kuvitus on kaunista, taustoja ja yksityiskohtia myöten elävää, samalla kuitenkin täysin pätevää lajien tunnistamisessa käytettäväksi. Kaikki lintuoppaat eivät pysty edes toiseen näistä, vielä harvemmat molempiin kerralla.

Muumi-aihe jää kirjassa aika ohueksi. Se esiintyy muutamina kuvina ja lyhyinä lainauksina muumikirjoista ja lähinnä havainnollistaa sen, että annamme luonnolle monenlaisia merkityksiä. Etelästä kotiin vaeltava Nuuskamuikkunen samaistuu muuttolintuihin, pöllön ääni luo Muumimamman mielestä pelottavaa tunnelmaa, tarkkasilmäiseksi tiedetty haukka näkee Tiuhtin ja Viuhtin ensimmäisenä. Mutta mikäpä siinä. Osoittaahan sekin, miten lähellä meitä linnut ovat, vaikkemme sitä aina tajua.

4

Nappasin Pihla Hintikan esikoisromaanin Hetken Pariisi on meidän (Otava, 2020) kirjastosta, koska halusin tehdä mielikuvamatkan Pariisiin. Ja melkoiselle reissulle pääsinkin!

Hetken Pariisi on meidän kertoo galleristi Elenasta, muotitoimittaja Ineksestä ja aloittelevasta mallista Almasta. Elena vaalii parisuhdettaan ja tädiltään perimäänsä galleriaa, juorulehteen juuttunut Ines etsii elämään jotain suurempaa, ja Alma, nuori suomalainen tyttö, yrittää urheasti breikata mallina Pariisissa, vaikkei puhu edes kovin paljoa ranskaa. Heidän tarinansa kietoutuvat sekä toisiinsa että koko maailmaa koskettaviin aiheisiin ja juoni etenee välillä hengästyttävin kääntein kuin trillerissä.

Hintikka näyttää romaanissaan saman kauniiden ihmisten maailman kitkeryyden kuin Claire Castillon novelleissaan. Kaikkien pinta on sievempi kuin sisus. On upeaa, kuinka yksikään hänen hahmoistaan ei ole täysin hyvä, eivät edes ne, joilla on ainakin omasta mielestään hyvä tarkoitus.

Ja Hintikan romaanin Pariisi, se on mahtavan ylitsepursuava ja räävitön, melkein kuin Despentes’n Pariisi. Kauniita asioita, seurapiirijuhlia, huippumuotia, taidetta, joiden vieressä on loputon jätevuori petoksia, väkivaltaa, vallanhimoa, valheita. Hintikka ei silti tee rumista asioista kärsimysspektaakkelia eikä kovia kokeneista sääliobjekteja, vaan säilyttää kaikki ihmisinä.

Takakansi lupaa, että romaani on rakkauskirje Pariisille – ja sitä se varmasti onkin, mutta sillä on myös nautittavan teräviä yhteiskunnallisia teemoja.

5

Tunnustan. En ole lukenut Tarua Sormusten Herrasta. Olen yrittänyt monta kertaa, ja tähän asti olen päässyt hädin tuskin pois Konnusta.

Olen kuullut monesti, että kyseinen trilogia paranee, jos sitä vain jaksaa kahlata tarpeeksi pitkälle. No, kahlataan sitten. Nyt olen rämpinyt tieni ulos Lothlórienista, eli Sormuksen ritarien loppupuolelle.

Oikeastaan parasta juuri nyt ei ole kirja sinänsä, vaan se, että olen vihdoin saanut urakoitua sitä tarpeeksi voidakseni uskottavasti sanoa, että mielestäni kirjallisuuden historiassa on kirjoitettu paljon parempiakin kirjoja. Vaikka monipuolisen maailman rakentaminen on ansio sinänsä, matkan varrella on välillä aivan liikaa jaarittelua ja jokaisen polun laidalla seisovan puun selittämistä. Tapa kuljettaa tarinaa laittamalla hahmot istumaan rinkiin ja höpisemään keskenään tuntuu pitemmän päälle laiskalta ja juuri äskettäin hyvästeltyjen hahmojen ylläripaluut siltä, että materiaali uhkasi loppua kesken.

Tyyli on varmasti tietyllä tavalla sekä aikansa että kirjailijansa kuva. Ei liene ihme, että J. R. R. Tolkienia akateemikkona kiinnostivat pikkutarkkuus ja asioiden auki selittäminen. Ja löytyy seasta myös tajuntaa kutkuttavia hetkiä. Vaikka Tolkien itse kiisti, että Taru Sormusten Herrasta olisi allegoria todellisille tapahtumille, välillä se onnistuu peilaamaan todellisuutta ajattomasti. Kun Haldir vaatii, että Gimli saa astua haltioiden maille vain silmät sidottuina, Legolas moittii tätä, koska heistä kaikki ovat kuitenkin saman vihollisen vihollisia.

”Missään ei tosiaan niin selvästi näy Mustan Ruhtinaan mahti kuin siinä vieraannuksessa, joka erottaa toisistaan kaikki ne, jotka häntä vielä vastustavat”, Haldir vastaa.

Eli Harju

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua