Galleriakatsaus: Joulun harsomaa, luontohenkeä ja pronssiveistoksia, Oulun Karjasiltaa ja somen ilmoille syytämää äänisaastetta

22.12.2021

Pekka Kainulainen: Installaatio (1978–2021). Kuvat: Katri Kovasiipi

KUVATAIDE | Katri Kovasiipi kirjoittaa Tampereen gallerioista: Tapani Kokko ja 11 taiteilijaa Himmelblaussa, Heta Laitakari ja Marianne Laiti Koppelossa sekä Jaani Föhr ja Marcus Lerviks Nykyajassa.

Tapani Kokon koostama Joulun harsomaa Galleria Himmelblaussa on kuraattorinsa taideteos. Omalle tyylilleen uskollisena Kokko on saanut kokonaisuuteen runsautta, rosoa ja räminää. Taiteilijoina läsnä on niinkin erilaisia tekijöitä kuin ilmaisussaan niukan älyllinen käsitteillä pelaaja Jyrki Siukonen ja Kalevalasta Amorphis-bändiinsä jo kauan ammentanut Pekka Kainulainen.

Kainulaisen Installaatio (1978–2021) rakentuu videosta, musiikista, still-kuvista ja muinaisuuden myyttejä amerikkalaiseen punatakkiseen joulupukkiin rönsyilevästi sekoittavasta rekvisiitasta. Heavy-mytologinen sekoilu on (tragi)koomista viimeistään siinä vaiheessa, kun punapukuinen pukki putoaa hyiseen avantoon.

KUVA2 Kainulainen

Pekka Kainulaisen Installaatio saa uusia sävyjä sen mukaan, mitä videolla tapahtuu. Välillä katsoja kohtaa kameransa takaa tähyävän Erkki Pirtolan, lopulta punapukuinen pukki päätyy sydämenmuotoiseen avantoon. Musiikki on olennainen osa kokonaisuutta.

Installaation peruselementteinä sarvet, eläinten kallot ja turkikset tunturissa toikkaroivien antisankareiden kanssa kierrättävät maskuliinista alkuvoimaa moottorinaan käyttäviä kuvastoja. Usein videolla, kameransa takaa virnuilee myös edesmennyt Erkki Pirtola: hänellä oli silmää ITE-taiteelle, jonka henkeä Kainulaisen Installaatiossa on mukana roppakaupalla.

Kainulaisen musiikki säestää myös yritystä saada selkoa Siukosen kuvasarjasta фото (2015) sekä Siukosen ja Tuomas Korkalon yhteistyönä syntyneestä sarjasta The Pessoa Files (2017). Ne molemmat purkavat kuvan tekemiseen tai henkilön kuvaamiseen tarkoitettuja järjestelmiä, mutta osaammeko tulkita niitä?

The Pessoa Filesin graafinen, paikoitellen myös värikarttamainen esitystapa kryptisine reunamerkintöineen saa miettimään tarvettamme jakaa maailman eri ilmiöitä, aikaansaannoksiamme ja yhteiskunnallisen toiminnan eri osa-alueita persoonattomiksi graafeiksi. Teossarjassa ihmisen toiminta, taide, maailma tai jokin osa siitä on pakotettu ympyrädiagrammin lohkoihin, piirakansiivuiksi, joista kai sitten voisi tai pitäisi tehdä jotain johtopäätöksiä.

KUVA3 Siukonen Pessoa Files

Jyrki Siukonen ja Tuomas Korkalo: The Pessoa Files (2017).

Käsitetaiteilijana tunnettu Siukonen on aiemminkin kutsunut katsojansa älyllisiin ja filosofisiin pohdintoihin. Korkalo on puolestaan viehättynyt väriteorioista (Johannes Itten, Josef Albers) ja sadan vuoden takaisesta venäläisestä avantgardesta, jossa muotojen ja värien rytmi korvasi havaintomaailman esittämisen.

Katsojan ei ole olennaista eikä edes mahdollista kulkea samaa latua taiteilijoiden alkuperäisten ajatusprosessien kanssa, vaan jokaiselle sallittakoon omat assosiaationsa. Nämä teokset ovat käsitteellisiä arvoituksia, joiden niukat johtolangat johdattavat vastaanottajan omalle ajattelun matkalle.

Teosnimenä The Pessoa Files voi viitata portugalin kielen impersonifikaatioon, jossa substantiivit uma pessoa ja a pessoa vastaavat englannin kielen käsitteitä a person ja the person. Näitä käytetään kielessä, kun halutaan välttää henkilöiden yksilöimistä.

Samantapainen yksilöinnin häivyttäminen toteutuu asioiden ja ilmiöiden kääntyessä taulukoiden ja infograafien muotoon. Filosofisella tasolla on syytä miettiä, mitä seurauksia on inhimillisen elämän esittämisessä niin, että yksilöt unohdetaan tai kadotetaan näkyvistä.

Toisaalta teosnimi muistuttaa portugalilaisesta kirjailijasta ja runoilijasta, Fernando Pessoasta, joka loi tuotantoaan lukuisilla eri heteronyymeillä. Pessoa antoi heteronyymiensä jopa kinastella lehtien palstoilla tasaveroisesti, samalla häivyttäen ja tutkien omaa minuuttaan ja kirjailijasubjektin mahdollisuuksia.

Voimakkaat kädentaitojen jäljet

Joulun harsomaan ensimmäisen näyttelysalin runsaudessa voimakkaimpiin ja fyysisimpiin teoksiin kuuluvat Veera Kopsalan puulle reliefimäisesti kaivertamat ja maalaamat Tytär (2021) ja Äiti (2021). Suurikokoiset, mäntypaloja yhdistämällä rakentuneet teokset hipovat veistoksellista reliefimäisyyttä. Teosten raskaanpuoleinen tekniikka ja taiteilijan kuva-aiheisiinsa saavuttama hetken tunnelma synnyttävät luonnekuvia, toisistaan erillisiä ja kohtaamattomuudessaan haavoittuvaisia.

KUVA4 Kopsala

Veera Kopsala: Tytär (2021) ja Äiti (2021). Maalaus ja kaiverrus puulle, palatekniikka.

Hedelmälliseksi osoittautuu myös Tapani Kokon ja Pauliina Turakka Purhosen yhteistyö. Kokko on työstänyt puuta ja Purhonen tekstiiliä. Yhteistyössä taiteilijat ovat saaneet nämä työtavat synkronoitumaan ja tukemaan toistensa ilmaisua veistoksissa Valas (puu, pelti ja tekstiili, 2021) ja Syntiinlankeemus (puu ja tekstiili, 2021).

Taiteilijoilla on totisesti yhteensopiva asenne, ja lopputulokset ovat katsojalleen sykähdyttävää herkkua. Raamatun Vanhasta testamentista napatut aiheet kehittyvät nykytaiteen keinoin katsojaa puhutteleviksi, avaten vanhoihin kertomuksiin uusia lukutapoja.

KUVA5 Kaikkonen

Kaarina Kaikkonen: Sarjasta Yön kuningatar (vasemmalla) ja Sarjasta Käkenä kukkunut (2020).

Kaarina Kaikkosen tunnemme parhaiten hänen kierrätystekstiileistä koostamistaan suurista, jopa kaupunkikuvaa muokkaavista installaatioistaan. Joulun harsomaassa Kaikkonen pääsee esille pienimuotoisempien teosten kautta. Ensimmäisessä näyttelyhuoneessa on sarja lintuaiheisia, ekspressiivisiä piirroksia, joita hallitsee akvarellimainen hetkien virtaavuus.

Näyttelykokonaisuudessa on syytä ehdottomasti astua myös peremmälle, taempaan näyttelyhuoneeseen, jossa ovat esillä Kaikkosen kierrätysmateriaaleista syntyneet pienoisveistokset.

Rikotut ja uuteen asentoon taivutellut esineet saavuttavat Kaikkosen käsittelyssä uusia merkitystasoja, joihin kunkin teoksen lähtökohtana olleen esineen alkuperä, sen tunnistettava muisto, luo erityistä jännitettä. Tässä näyttelyssä ovat erityisen painokkaita varjot: juuri varjoissa esineen uusi muoto lähtee parhaiten lentoon irtautuen materiaalinsa alkuperäisistä fyysisistä rajoitteista ja käyttötarkoituksesta.

KUVA6 Kanto

Virpi Kanto: Osa sarjasta Sanojen jälkeen (2018–2021, betoni, 1–9 osaa).

Toissa kesänä Laukon kartanon maakellarissa suuren vaikutuksen allekirjoittaneeseen tehnyt Virpi Kanto on mukana Joulun harsomaan kokonaisuudessa. Kanto on mestari hiljaisen hartauden kuvaamisessa. Vaikka hänen materiaalinsa on betoni, hänen teoksissaan on sukulaisuutta Ulla Pohjolan tekstiili-, kierrätysmateriaali- ja helmikirjontatekniikoihin perustuvien, herkän pienimuotoisten teosten maailmalle. Molemmat taiteilijat tavoittelevat teoksillaan näkymätöntä.

Virpi Kannon 9-osainen teossarja Sanojen jälkeen (2018–2021) koostuu betonireliefeistä, joiden aiheina ovat nimettömät naispuoliset Pyhät tai pyhäinkuvat.

Kannon installaatio Jouluasetelma (2012–2021) ei noudata perinteistä jouluseimiasetelmaa, vaikka latomainen rakennelma ja teosnimi voivat herättää odotuksia sellaiseen suuntaan. Dialogin perinteisen jouluseimen idean kanssa se kuitenkin synnyttää.

Kannon taiteen olemusta ja merkitystasoja ei ole helppoa sanallistaa, eikä niiden lukitseminen verbaalisiin raameihin tunnu edes mielekkäältä. Kuvataiteilijamatrikkelin esittelyssään hän itse sanoo näin: ”Ei ole samantekevää, millä taajuusalueella taiteilija liikkuu. Olennaista on, miten taiteilija resonoi maailmankaikkeutta. Taide on tuntemattoman esilletuomista, ei uuden keksimistä.”

KUVA7 Jouluasetelma

Virpi Kanto: Jouluasetelma (2012–2021, betoni, trukkilavat, hallaharso).

Joulun harsomaa. Tapani Kokko ja kutsutut taiteilijat: Kaarina Kaikkonen, Pekka Kainulainen, Virpi Kanto, Tapani Kokko, Veera Kopsala, Laura Kuusa, Elisa Lientola, Ilkka Paajanen, Iiris Pessa, Jyrki Sinisalo, Jyrki Siukonen, Pauliina Turakka-Purhonen.

Galleria Himmelblau, Finlaysoninkuja 9, kerros 2B, Finlaysonin alue, Tampere, 9.1.2022 saakka ke–pe 11–18, la–su 12–16, suljettu ma, ti ja juhlapyhinä.

Muista myös Himmelblaun kolmas kerros, jossa ovat esillä Susanna Lylyn Erakot vastoin tahtoaan – Kohtaamisia ja ”Meitä vastassa on vaarallinen rinta” (valokuvat Emil Bobyrev, lyhytelokuva Anne Välinoro ja Jan Senius, kehoina Susanna Lyly ja Anne Välinoro) sekä Finlayson Art Arean kesätiimin ryhmänäyttely.

* *

Pronssiin valettu luontohenkisyys ja kuivapastellien taika

Galleria Koppelossa on tilaisuus kokea pronssiin valettua metsän henkeä ja koloristisia maisemia.

Heta Laitakarin herkät, kasvien muotokieltä orgaanisesti mukailevat pronssiveistokset ovat nyt symbioosissa niihin istutettujen viherkasvien kanssa. Taiteilija etsii ihmisen ja luonnon välille sopua aikana, jolloin tuo yhteys on vakavasti haavoitettu ja äärimmäisen uhanalainen.

KUVA8 Laitakari

Heta Laitakari: Kuun tarinoita III (2019, pronssi, puu, kasvava kasvi).

Laitakarin työskentelyssä yksityiskohtien hauraus ja koristeellisuus yhdistyvät rosoisuuteen, joka kurottaa hennosti ja varovasti kohti alkuvoimaisuutta. Teoksista voi aistia kaipuuta villiyteen, joka kuitenkin kesyyntyy ihmisen hallitsemaan huonekasvien maailmaan.

Marianne Laitilta Koppelossa nähdään maalauksia, pastellitöitä ja pronssiveistoksia. Syvimmän muistijäljen jättävät yläkerrasta löytyvät pastellimaalaukset, jotka Laiti on tehnyt itse valmistamillaan pastelliliiduilla.

KUVA9 Laiti

Marianne Laitin kuivapastelliteokset ja pronssiveistokset kutsuvat Galleria Koppelon vintille. Edessä Elämänpuu (2020, kuivapastelli ja akryyli), vierellä veistokset Tanssi I ja II (2019–2021).

Myrkyttömät ja sävyiltään maanläheiset pastellivärit ovat kannanotto jo itsessään. Kun ne yhdistyvät pohjoista haurasta luontoa kuvaaviin, primitiivistä esitystapaa tavoitteleviin aiheisiin, voi niiden huomata olevan sisaria Heta Laitakarin teosten kanssa. Laiti maalaa laajoja, sävyiltään myyttisiäkin maisemia, joiden yksityisiä salaisuuksia Laitakarin veistokset tavallaan vaivihkaa paljastavat.

Heta Laitakari ja Marianne Laiti: Loitsu. Galleria Koppelo, Kauppakatu 14, Tampere, 30.12. saakka ti–pe 12–18, la–su 12–15. Suljettu joulunpyhinä.

* *

Dokumentaaristen valokuvien kerronnallisuus

Oulun Karjasilta valittiin Suomen parhaaksi asuinalueeksi marraskuussa 2009. Tuolloin alueella asui noin 2 800 asukasta. Sen tyypillistä rakennuskantaa ovat 1940- ja 1050-lukujen taitteessa rakennetut rintamamiestalot, joita alueelta löytyy noin 200. Vuoden 2020 lopussa Karjasillassa oli 3 391 asukasta.

Freelance-kuvaaja Jaani Föhr on katsonut itselleen kotoisaa Karjasillan aluetta tuorein silmin, ikään kuin vieraalla katseella, ja valokuvannut näkemäänsä. On syntynyt sarja dokumentaarisia valokuvia, joissa tilaa saavat elämän pienet, merkitykselliset hetket. Valokuviin tallennettuina niihin kasautuu mahdollisuuksia tulkintoihin, joita ei arjen tohinassa huomaisi.

Kuviin pysäytetyissä tilanteissa rinnastuvat sattumanvaraisuus (lumeen kaatunut mehu talvipäivän tapahtumassa) harkitulta vaikuttaviin, rekvisiitanomaisiin asetelmallisuuksiin, joita kuvan vastaanottaja taipuu tulkitsemaan kerronnallisina elementteinä (nuori Björk seinäjulisteessa sohvalla istuvan miehen taustalla, ITE-taidehärpäke ulkorakennuksen edustalla istuvan miehen vierellä).

Valokuvasarja tuottaa katsojan tajuntaan sarjan pieniä todellisuudesta kaapattuja kertomuksia, joissa kussakin on oma vahva tunnelmansa ja erilaisia elämänasenteita kuvittava ote.

KUVA10 Föhr

Jaani Föhr: Uumajanpuisto (2019, mustesuihkutuloste akryylille).

Teosten tunnelmat vaihtelevat vakavasta hiljaisuudesta, jopa pysähtyneestä tylsyydestä, leikkisyyteen. Muotojen leikki ja visuaaliseen muotoon kaapattu ilo korostuvat etenkin puistossa leikkiviä lapsia kuvaavassa valokuvassa Uumajanpuisto (2019), jossa tuuli heittää keltaisen ilmapallon keinussa liitävän lapsen ja kuvaajan väliin.

Kontrastit vedenalaisesta hiljaisuudesta some-taivaan meteliin

Nykyajan alakerrasta kantautuu kummallinen, jopa meluisa äänimaisema yläkertaan saakka. Äänillä onkin suuri rooli alakerran näyttelyssä, johon Marcus Lerviks on pystyttänyt useita videonäyttöjä.

Monikanavaiseksi rakennetun, koko alakertaa hallitsevan videoinstallaation eri näytöillä liikutaan luuppimaisesti veden pinnan ala- ja yläpuolisessa maailmassa. Vesistöjen syvyyksissä vallitsee autuas hiljaisuus, mutta kun kamera kohoaa vesirajan yläpuolelle ja kiinnittää katseen kohti taivasta, vallan kaappaa ihmisten digitaalisen toiminnan aikaansaama meteli.

KUVA11 Lerviks

Kun vedenpinta rikkoutuu, pinnanalainen hiljaisuus vaihtuu taivaita hipovaksi meteliksi. Marcus Lerviks kysyy videoinstallaatiollaan, haluammeko tyhjällä metelillä täytetyn maailman.

Installaatiollaan Lerviks ottaa kantaa äänisaasteeseen ja turhaan, informaatioksikin kutsuttuun melskaamiseen, joita etenkin sosiaalisen median kanavat yrittävät syöttää tajuntaamme tauotta. Tubettajat, tiktokkaajat ja Insta-storyjen suoltajat työntävät kaiken aikaa tarjolle mielentäytettä, jonka pääasiallisena vaikutuksena voikin olla kokemus, ettei millään lopulta ole mitään merkitystä.

Some-vaikuttajien aiheuttaman mökän kaupallisiin taustavaikuttimiin Lerviks ei ota teoksessaan kantaa, vaan esittää suuremman periaatteellisen kysymyksen: onko digitaalisessa melussa eläminen todella se suunta, johon haluamme mennä, johon annamme itseämme kuljettaa?

Kontrasti pinnanalaisen hiljaisuuden ja taivaita kohti kurottavan, YouTubesta tallennetun äänisaastesekamelskan välillä on tahallisen voimakas. Onneksi aina voi tehdä oman mobiililaitteensa kanssa rohkean henkilökohtaisen ratkaisun: äänet pois!

Jaani Föhr: Karjasilta. Marcus Lerviks: Down Under. Valokuvakeskus Nykyaika, Kauppakatu 14, Tampere, 27.12. saakka ma–pe 12–18, la–su 12–16, suljettu joulunpyhinä.

Katri Kovasiipi, teksti ja kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua