Tuomo Tamminen kuvaa kirjassaan koulukiusaamisen historian – arviossa Miksi emme auttaneet?

Tuomo Tamminen. Kuvat: Laura Oja / Gaudeamus

Tuomo Tamminen kuvailee nasevasti koulukiusaamispuheita: ”Keskustelijat pitävät itseään asiantuntijoina sillä perusteella, että ovat itse käyneet joskus koulua tai että heidän lapsensa ovat käyneet koulua.”

Tuomo Tammisen Miksi emme auttaneet? Koulukiusaamiseen puuttumisen liian lyhyt historia (Gaudeamus, 2026) on erinomainen tietopaketti niille, jotka haluavat laajentaa ja syventää näkemyksiään. Se sopii sekä opetusalan ammattilaisille että muille aiheesta kiinnostuneille. Toivottavasti kirja kulkeutuu myös valmentajien ja rippikoulun pitäjien käsiin. Työpaikkakiusaamiseenkin se osuu.

Tamminen kumoaa sen ajatuksen, että koulukiusaaminen olisi vain nykyajan ongelma. Hän aloittaa 300-luvulla eläneestä Augustinuksesta, poikkeaa 1800-luvulle ja kirjoittaa varsinaisesti 1900-luvusta.

Koulukiusaaminen on varsin uusi käsite. Keskustelun syntysijat ovat 1970-luvun Ruotsissa. Teeman käsittely levisi sieltä vähitellen Suomeen. Aluksi käytettiin Ruotsin mallin mukaisesti sanaa mobbaus, mutta parissakymmenessä vuodessa vakiintui koulukiusaamisen käsite.

Muutenkin 1990-luku oli käänteentekevä. Siihen saakka kiusaamista oli pidetty luonnonvoimana, joka vain oli yhteiskunnan ominaisuus. Kantelemista halveksittiin. Koulutoverit tuomitsivat sen, eivätkä opettajat kuunnelleet kielijöitä. Vanhemmat olivat sitä mieltä, että lasten on opeteltava ratkomaan omat ongelmansa itse. Kiusattuna olemisen arvioitiin karaisevan ihmistä.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa keskustelu muuttui. Se oli jo laajaa, ja kouluissa kehiteltiin keinoja kiusaamistapausten hoitamiseksi. Tammisen mukaan viimeisenä herättiin opettajakoulutuksessa.

Hieman yllättäen kirjan lähes päähenkilöksi nousee Kiusattujen Tuki ry:n yksinvaltainen johtaja Esko Leipälä. Epäilemättä hän oli toimintansa alkuaikoina merkittävästi nostamassa koulukiusaamisen teemaa esiin, mutta vähitellen hän kompastui itsekorostukseensa ja aggressiivisuuteensa, joka teki yhteistyön vaikeaksi. Lopulta Kiusattujen Tuki ajautui taloussotkuihin, kunnes sen toiminta hiipui 2000-luvulla.

Tammisen mukaan opettajilta on välillä vaadittu ihmetekoja. Valikoituihin nuoriin tottuneilla oppikoulun opettajilla oli huomattavia vaikeuksia sopeutua peruskouluun, mutta Tammisen kirjassa opettajat yleensä eivät ole kiusaamistapausten roistoja.

* *

Kirjassa on paljon elävöittäviä tapauskertomuksia. Niiden ansiosta lukijan vire kestää. Ne ovat taiten valittuja eivätkä liikaa toista yhtä ja samaa. Parhaimmillaan ne kertovat siitä, että aina kiusaaminen ei olekaan sitä, miltä se ensin näyttää.

Tamminen tunnustaa, että 2000-luvulle tultaessa hänen analyysinsa ohenee. Niinpä modernit ilmiöt, kuten kännykät ja nettikiusaaminen jäävät mainintojen varaan. Erityisen suuri puute on, että ennalta ehkäisevistä toimista ei oikeastaan puhuta mitään. Kiusaaminen ei ole luonnonvoima silläkään tavoin, että ennakoiva torjunta olisi mahdotonta. Ongelmia ei pidä ratkoa vain jälkikäteisillä toimilla. Tälläkin elämänalueella ennakointi on vaikuttavinta ja halvinta, vaikka ei niin näyttävää kuin tehokas reagointi.

Tässä kohdin vika ei tietenkään ole Tammisen. Hän vain kuvaa tutkimaansa todellisuutta. Toivottavasti joku kirjoittaa joskus myös ennakoinnin historian.

Arto Köykkä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua