Rooma häkellyttää vuosituhantisine kerrostumieen. Kuva: Juho Nassakka

Syyskuun viimeisenä päivänä otin Helsingistä laivan Tukholmaan, josta matkustin junalla Italiaan. Viiden matkapäivän Interrail-kortti riitti hyvin sinne ja takaisin. Varalla olleen ylimääräisen päivän käytin maan sisällä matkustamiseen. Junamatkat taittuivat miellyttävästi maisemia ihaillen ja kirjoja lukien.

* *

1

240 vuotta aiemmin, syksyllä 1786, aloitti Italian-matkansa eräs protestanttisesta pohjoisesta tullut kynäniekka. Johann Wolfgang von Goethe piti reissustaan päiväkirjaa, joka julkaistiin myöhemmin toimitettuna laitoksena nimeltä Italienische Reise (1816–1817). Suomeksi valikoima teoksesta on julkaistu Sinikka Kallion suomentamana nimellä Italian matka päiväkirjoineen (Kustannusosakeyhtiö Taide, 1999).

Päiväkirja on erinomaista matkalukemista. Goethe matkusti incognito nimellä Philipp Möller ja esimerkiksi kiipesi Vesuviukselle useaan kertaan purkauksen aikana. Palermon kasvitieteellisessä puutarhassa hän etsi Urpflanzea, kaikkien kasvien alkukasvia. Vietin itse osan lomastani Milanossa, josta Goethe ei kirjoita. Roomasta ja sen vuosituhantisista kerrostumista häkellyimme kuitenkin kumpikin.

Kuva: Juho Narsakka

2

Ennen matkaa ja sen aikana yritän aina perehtyä kohdemaan historiaan, kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Matkalukemiseni luonnollisesti painottuivat tällä kertaa Italiaan. Mutta lomalla voi lukea myös kaupungeista, joita ei ole olemassa.

Roomassa ollessani luin Italo Calvinon romaanin Näkymättömät kaupungit (Tammi, 1972/1976), joka osoittautui paitsi ihastuttavaksi kirjallisuudeksi myös erinomaiseksi lomalukemiseksi. Teos koostuu pääasiassa 1–2 sivun mittaisista kaupunkikuvauksista. Voi lukea espressolle istahtaessaan tekstin tai pari ennen matkan jatkamista.

Calvinon aikalainen, Gruppo 63 -uusavantgardiin kuulunut Nanni Balestrini on Suomessa vähemmän tunnettu. Häneltä ilmestyi kaksi vuotta sitten ensimmäinen suomennettu teos, romaani Haluamme kaiken (Poesia, 1971/2024).

Uusia Balestrinin suomennoksia odotellessa luin matkalla englanniksi hänen esikoisromaaninsa Tristano (Verso, 1966/2014). Kyse on kokeellisesta romaanista, jonka Balestrini suunnitteli niin, että tietynlaista ”algoritmia” noudattamalla teoksesta voidaan painaa noin 109 biljoonaa eri versiota. Kun Tristano ilmestyi, painotekniikka ei vielä taipunut suunnitelmaan, joten kirjan ensimmäisessä painoksessa kaikki niteet olivat samanlaisia. Vasta vuonna 2007 painotekniikan kehittymisen myötä teoksesta otettiin tekijän alkuperäisen suunnitelman mukaisesti uusi painos, jonka kaikki niteet ovat ainutkertaisia. Karkeasti: jokaiseen niteeseen arvotaan osa tekstivarannon jaksoista, ja niiden järjestys sekoitetaan.

Juonen tasolla Tristanossa on käynnissä kahden ihmisen välinen draama. Kaikkiin henkilöhahmoihin ja paikkoihin viitataan ainoastaan C-kirjaimella. Siksi välillä on epäselvää, kuka puhuu, mutta pidin tätä pikemminkin viehättävänä kuin haittana. Tekotavaltaan romaani tietenkin kutsuu pohtimaan itse romaanimuotoa, kirjan tuotantotapaa ja -suhteita sekä ylipäänsä kirjallisuuden olemusta.

Lue Pasi Huttusen arvio Nanni Balestrinin romaanista Haluamme kaiken täältä.

Kuva: Juho Narsakka

3

Kuten kuka tahansa ensikertalainen, kävin Roomassa Colosseumilla ja Vatikaanissa. Jälkimmäisessä huimasi museoihin kasattu taideaarteiden määrä. Kaupungilla käyskentelyn lomassa nautiskelin hyvästä ruoasta ja viinistä sekä Roomassa suositusta limoncello spritzistä.

Kaivatessani hiljaisempaa hetkeä hakeuduin protestanttiselle hautausmaalle (ital. Cimitero Acattolico), joka on yksi Euroopan vanhimmista yhä käytössä olevista hautausmaista. Siellä lepäävät muun muassa englantilaiset romantikot John Keats ja Percy Bysshe Shelley.

Minut paikalle toi kuitenkin Antonio Gramsci, Italian kommunistisen puolueen perustajiin kuulunut marxilainen ajattelija, jonka fasistihallinto vangitsi ja jonka vankilavihkot ovat yhä 1900-luvun poliittisen ajattelun peruslähteitä. Hautausmaalla vapaaehtoisena toimiva kaupunkimaantieteilijä Andy Merrifield on kirjoittanut haudasta ja Gramscin elämästä viehättävän pienen kirjan Roses for Gramsci (Monthly Review Press, 2025). Gramscin hauta on ollut kirjallinen paikka ennenkin: Pier Paolo Pasolini sijoitti sen äärelle runoelmansa Le ceneri di Gramsci (”Gramscin tuhka”, 1957).

Kuva: Juho Narsakka

4

Kiersin Roomassa myös lukuisia kirjakauppoja, joista osa oli ilokseni keskittynyt englanninkieliseen kirjallisuuteen. Merrifieldin kirjan ostin Almost Corner Bookshopista, pienestä kirjakaupasta Trasteveressä, ravintoloiden keskellä. Kivenheiton päässä sijaitsee käytettyyn englannin-, italian- ja ranskankieliseen kirjallisuuteen keskittyvä Open Door Bookshop. Myöhemmin vieraillessani Vatikaanissa pistäydyin läheisessä Otherwise Bookshopissa.

5

Pitkin päivää Roomassa käveltyäni oli eräänä iltana aika hakea mukaan pizza ja pullo punaviiniä matkalla majoituspaikkaan. En joutunut kauaa miettimään, minkä italialaisen elokuvan valitsen: Fellinin Rooma (1972) tuntui itsestään selvältä valinnalta. Klassikkoa katsellessani yllätyin siitä, että vaikka olin ollut kaupungissa vasta kaksi päivää, tunnistin jo parikin elokuvassa esiintyvää paikkaa.

Toisena iltana valitsin tietämättäni nykyelokuvan, joka viittaa suoraan Federico Felliniin: Alice Rohrwacherin uusin elokuva La Chimera – sielujen aarteet (2023). Suomessakin Sodankylän elokuvajuhlilla vieraillut Rohrwacher kuuluu Italian nykyelokuvan kirkkaimpiin nimiin. Sekä Fellini että Rohrwacher tekevät elokuvissaan aiheekseen sen, mitä jokainen Italian matkaaja huomaa: kaikkialla ympärillä olevat historialliset ja kulttuuriset kerrostumat. Fellinin Roomassa metrotyömaalta paljastuu maanalainen roomalainen huvila, jonka freskot haalistuvat silmien edessä, kun ulkoilma pääsee niihin. La Chimerassa hautavarkaat murtautuvat etruskien hautoihin myydäkseen löytönsä antiikkikauppiaille. Kummassakin elokuvassa menneisyys on aivan pinnan alla, mutta se on hauras: paljastuessaan se joko katoaa tai muuttuu kauppatavaraksi.

Rohrwacherin jälkeen palasin vielä reissun lopussa klassikko-osastolle ja katsoin kaksi ensimmäistä elokuvaa Roberto Rossellinin niin sanotusta sotatrilogiasta: Rooma – avoin kaupunki (1945) ja Paisa – vapauden tuli (1946). Kolmas osa, Saksa vuonna nolla (1948), jäi katsottavaksi Helsingissä. Elokuvat kuvaavat Saksan miehitystä ja siitä vapautumista, Italian myrskyisän 1900-luvun käännekohtaa.

Rossellini kuvasi Avointa kaupunkia Rooman kaduilla vain kuukausia vapautumisen jälkeen, joten elokuvan sodan runtelema kaupunki on itsekin yksi kerros lisää. Se on sama kaupunki, jonka Goethe kohtasi 1780-luvulla ja Fellini kuvasi 1970-luvulla. Ikuinen kaupunki kerrostuu yhä.

Lue Eija Niskasen arvio La Chimerasta täältä.

Juho Narsakka

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua