Mitä nyt tapahtuu? Arviossa Jarkko Martikaisen ja Seela Sellan Keskusteluja hyvästä elämästä

Sella & Martikainen. Kuva: Päivi Ristell

”Se on energiaa. Elämä on mun ympärillä, se on minussa ja se on tässä. Mä hyppään siihen elämään! Humps, nyt mä olen elämässä, mitä nyt tapahtuu?”

Seela Sella säilytti uteliaisuutensa syyskuun lopulla koittaneeseen lähtöönsä asti. 89-vuotiaaksi eläneen näyttelijän ja ajattelijan tahto oli luja.

Mutta miksi toinen vaipuu ja toisen ote herpaantuu samassa tilanteessa, vakavan sairastumisen hetkellä, jossa toisen tahto säilyy?

Salasana on intohimo. Intohimo työhön, elämisen tutkailuun, uusiin tilanteisiin, ihmisiin.

Erityisesti ihmisiin. Esiintyvä taiteilija altistuu koko ajan katseelle ja läsnäololle.

Kun keikkamatka vaati junan käyttöä, Seela Sella ei selvinnyt ilman ihmisten jatkuvaa pysäyttelyä ja kommentteja.

Avomielisesti toistuviin haastatteluihin suhtautunut Sella tuli tutuksi niin monille. Kun tuo niin mukavasti siinä ohjelmassa puheli, niin kai tässä käytävällä voi omankin jutun aloittaa.

Ootko sä Seela Sella?

Ja niin sai oma keskittyminen jäädä taka-alalle ja arvokas puolituntinen tallentui kanssakulkijan iloksi.

Seela Sella antoi aikaansa viime keväänä haastattelukirjalle Keskusteluja hyvästä elämästä (Otava, 2026), jossa kumppanina oli muusikko ja lauluntekijä Jarkko Martikainen.

Martikaisen sympaattinen olemus on tullut tutuksi paitsi hänen ihmisyyttä monelta kantilta tarkastelevista biiseistään, taitavasta kitaroinnista ja sielukkaasta äänestä, myös Ylen moniosaisesta, Olli Laineen toimittamasta keskusteluohjelmasta Keskusteluja Jarkko Martikaisen kanssa parin vuoden takaa.

* *

Sellan sairastuminen kirjaprojektin aikana antaa oman sävynsä lopputulokselle. Seela on kovan paikan edessä, mutta ei halua luovuttaa.

On tärkeää käydä tämä keskustelu, olla tosissaan ja vakavissaan, panna vastaan ja briljeeratakin pitkän uran tuomalla varmuudella.

Mutta tärkeä ei saa olla, ei ainakaan suhteessa itseensä.

No, mitä se hyvä elämä sitten on?

Kirjan keskustelut polveilevat kummallisuuden rakastamisesta armoon, ihmisessä joka ikäkaudella vaikuttavaan sisäiseen lapseen, uskoon, työn merkitykseen ja tämän hetken tärkeyteen.

Niin Martikainen kuin Sella ovat elämässään saaneet tehdä juuri sitä, mihin heillä on vahva kutsumus ja taito. He tietävät olevansa etuoikeutettuja. Heillä on lahja, jota he saavat jakaa ihmisille.

* *

Ihmiset tunnistavat ja odottavat, mitä he seuraavaksi tekevät. Se on rasite ja etuoikeus.

”Molemmille meistä tapahtui paras mahdollinen. Mä löysin lukemalla kaikki ne maailmat, mutta mä löysin myös sen kielen, jolla pystyin riittävissä määrin olemaan muiden ikäisteni kanssa tekemisissä enkä kokenut enää niin syvää ulkopuolisuutta. Sä olet pystynyt äitisi rakkauden ja harrastuksen kautta perehtymään runoihin ennen kuin aloit itse lukemaan.”

Jarkko Martikainen eli varhaislapsuutensa Itä-Saksassa vanhempien opintojen vuoksi. Perheen palattua Suomeen hän ei osannut suomea. Ulkopuolisuuden kokemus johti myös yksinoloon ja siitä nauttimiseen.

”Mulle kaikki kaveripiirit on ollut yhtä tärkeitä. Mä olen ollut hyvin sosiaalinen eläin. Mä en koskaan tuntenut, että mua olisi syrjitty missään, ja mä olen aina uskaltanut mennä porukkaan ihan kylmiltään. Enkä pelännyt sitä, että nuo ei tunne mua. Uteliaisuus on varmaan ollut se rohkeutta antava asia.”

Siinähän Seela toteutui loppuun asti. Vaikka sairaus vei voimia ja elämä kapeutui, hänen suhteensa syöpään oli myös kiinnostunut. Katsotaan nyt tämäkin, mitä se tuo tullessaan.

* *

”Kyllä mä todella uskon ihmisten lahjakkuuteen, mutta ongelma on usein siinä, että moni ihminen ei etsi lahjakkuudelleen tiettyä kiintopistettä eikä käytä siihen kymmentätuhatta tuntia hioakseen sitä. Mä olin todella huono kitaristi alussa, mutta kun sitä tekee vaan paljon niin lakkaa olemasta avuton.”

Niin Martikainen kuin Sellakin muistuttavat monessa kohtaa siitä, miten tärkeää on tehdä työtä sen eteen mitä haluaa saavuttaa.

Tekoälyn ja helppojen ratkaisujen aikana puurtaminen ei oikein ole muodissa. Heti mulle kaikki tänne -metodi ei vain istu taiteen tekoon ja luovuuteen.

Luovuus ei ole inspiraatiota kuin pieneltä osin. Se on yhteistyötä, kokeilua, silmien avaamista tavallisina pidetyille asioille, näkökulman muutosta, altistumista uudelle ja tuntemattomalle, epävarmuuden sietämistä, heittäytymistä, laskelmoimatonta arkea, köyhyyttäkin.

Taide ja sen teko on silti aina mysteeri.

Seelalle se on myös alitajuinen tunne.

”Sä alitajuisesti tiedät, mikä on oikein ja mikä on väärin. Ja jos sä tietoisesti teet väärin saadaksesi enemmän rahaa, enemmän kuuluisuutta, enemmän nauravia ihmisiä, enemmän myötätuntoa, se ei ole mitään.”

Esiintyvän taiteilijan on kyettävä myös läsnäolon hetkessä energisoimaan tilanne. Sella sen myös sanoi kuulijoilleen suoraan:

”Minä annan teille, te annatte mulle. Tämä tila on nyt täynnä energiaa. Otetaan siitä klöntti mukaan, kun lähdetään ulos. Tämä on meille yhteiskäyttöön olevaa energiaa. Ihmisiä naurattaa, mutta ne tajuaa, mistä on kysymys.”

Ja yhdessä tekemisestä syntyy Sellan mielestä paras lopputulos silloin kun ei vaadita.

”Kaikki semmoiset sanat kuin vaatia, pitää, täytyä. Ne pois. Se tulee mikä tulee.”

Ja siitäkin tulee hyvää, ettei takerru ja kyyristy.

”Toimi, tee jotain. Jos sä et tee mitään, mikään ei lähde elämään eteenpäin. Sanot, puhut, halaat, lyöt, teet, meet. Tee jotain ja toimi sen sijaan että kynsit ja jarrutat. Sillä tavalla jokin energiataso lähtee menemään jonnekin. Ota vastaan, mitä tulee.”

Ja Sella paljastaa senkin, mitä lukija eniten odottaa: mitä tehdä, kun omasta lähdöstä pitää puhua omaisille.

”Mä yritän olla läsnä tilanteessa, jossa on näitä vakavia asioita, kuolemaa ja paraneeko ja mitä sitten; mitä lapsille tapahtuu sen jälkeen, miten ne reagoi. Annan niiden ajatusten tulla, en yritä torjua niitä. Mä olen ihan varma, että se elämänkokemus, joka meillä on lihaksistossa, aivoissa, tunteissa, se mitä me ollaan ajateltu, mitä me on tehty – se kaikki ratkaisee ne asiat. Ei mun tarvitse sitä ratkaista nyt. Tämä värkki ratkaisee itse ne. Kyllä se sieltä tulee.”

Jotenkin äärimmäisen lohdullista on tämä joustavuus, millä Sella vääjäämättömään asennoituu. Ei ole sapluunaa, minkä kautta viimeisestä portista mennään.

On vain oma tietoisuus ja hyväksyntä siitäkin luopumisesta.

Mitään kirjaa en ole vähään aikaan niin tiheään alleviivannut kuin tätä keskustelukirjaa. Molemmat ajattelijat ovat sanan mestareita, toinen luovalla puolella, toinen tekstin tulkitsijana. Molemmat ovat myös lukeneet paljon. Molemmat myös tunnustavat pienuutensa.

* *

Onnellisuutta pidetään hyvän elämän takeena. Suomessa väitetään olevan maailman onnellisin kansa.

Mutta miten se meissä näkyy?

”Mutta entä jos on ollut vain ihan rauhallinen ja tavallinen, ja se onkin onnellisuutta? Ei sen tarvitse olla mitään ihmeellistä. Mun ei tarvitse tuntea silloin välttämättä mitään. Mulla on ihan hyvä olla. Siinä se on. Ei se sen kummallisempaa ole.”

Sellan tavoin taitaa ajatella enemmistö suomalaisista.

Mutta ei silti tarvitse kangistua ja kohmettua, kuten meille kaamoksessa tuppaa käymään, kun ollaan vaan ja supistutaan. Riemulla ei siinä ole sijaa.

Kuten Martikainen sanoo:

”Tämä systeemi on rakennettu hyvin jähmeän aikuisen, tapahtumaköyhän, varmaliikkeisen ja etäännytetyn mallin mukaan.”

Kun oikein syvälle päästään, kaksikko alkaa pohtia myös ihmisrodun tärkeyttä.

Kuollaanko kaikki lopulta rysäyksessä, tuleeko maapallolle joku uusi ihmisrotu ja entä sitten, onko sekään niin tärkeää.

Mutta eläimet ja varsinkin koirat ovat Sellalle tärkeitä. Niillä on tunteet ja oma arvomaailma. Opi lukemaan eläimiä, ne osaa elää.

* *

Seela Sella on lähtenyt, mutta sanat elävät kirjassa. Juuri tämän vuoksi kirjallisuus on tärkeää. Se säilyttää pätkän ajattelua, panee lukijan pohtimaan, eläytymään, keskustelemaan omassa mielessään jo edesmenneenkin kanssa.

Tämä kirja herättää myös ilon. Seela Sellan sanoin:

”Elämä on ihmeellistä eikä täältä malttaisi millään lähteä pois.”

Anne Välinoro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua