Historiikki seuraa sotilasmusiikin kehitystä rumpaleista ja piipareista sotilassoittokunniksi

Kuva: Otava

Noin äkkiseltään sotilasmusiikin historia saattaa kuulostaa ikävältä ja omaan poteroonsa sulkeutuneelta aiheelta. Vanhan pasifistin mieli kuitenkin intoutui tällä kertaa sotilaallisesta aiheesta. Olen nähnyt läheltä, mikä suuri vaikutus sotilassoittajilla – usein evp. – on ollut pienten paikkakuntien musiikkielämään ja erityisesti puhallinsoitinten opetukseen. Marssivihot ja käsin kirjoitetut pikkunuotit ovat tulleet tutuiksi pikku klarinetistille.

Suomalaisen sotilasmusiikin historia (Otava, 2026) sivuaa myös ylipäänsä puhallinmusiikin historiaa, saivathan suomalaiset puhallinsoittajat pitkään koulutuksensa nimenomaan armeijan välityksellä. Samoin viime vuosisadan alussa eri kansalaisliikkeiden seitsikot (jotka käytännössä olivat sitä mitä satuttiin saamaan kasaan) saivat soittajia sotilassoittokunnista.

Raine Ampujan ja Jussi-Pekka Aukian historiikki on tietysti 1500-luvulta lähtien myös sotien historiaa. Kirja antaakin mielenkiintoisen kertauksen Suomen yhteiskunnallisesta kehityksestä ja sotahistoriasta musiikin näkökulmasta.

Historiikki etenee kronologisesti alkaen Kustaa Vaasan vuoden 1555 kirjeestä, jossa hän kirjoittaa keskellä Venäjää vastaan käydyssä sodassa ruotsalaiselle sotapäällikölle Jakob Baggelle:

”Koska täällä Suomessa on sekä isoja että pieniä torvia, Jakob Bagge voisi antaa koota yhteen niistä joitakin, joita voitaisiin käyttää niin merkkien kuin tunnusten välittämisessä. Näitä merkinantoja – joko salattuja tai kaikkien tuntemia – voisi käyttää vihollisen läheisyydessä, niin että omat joukot kuullessaan nämä merkit tietävät heti, mitä ne tarkoittavat ja osaavat toimia sen mukaisesti.”

Ruotsin vallan alla käydään armeijan sotaretkien mukana Euroopassa, ja juuri kun soiton ja soittokuntien kehitys on päässyt hyvään vauhtiin, syttyy niin kutsuttu Suomen sota ja koko organisaatio on aloitettava alusta.

Venäjän alaisuudessa autonomian aikana päästään vähitellen rekrytoimaan uusia soittajia ja Heinolan pataljoonan soittokunnasta tulee sotilassoittajien koulutuspaikka. Soittokuntien määrä lisääntyy. Taas mennään armeijan mukana, mutta soittokunnat matkustavat myös leirille Pietariin, jossa pidetään suurellisia Krasnoje selon katselmuksia ja saadaan vaikutteita venäläisestä sotilasmusiikista. Krimin sota poikii ruotupataljoonat soittajineen, Unkarin kapinaa kukistettaessa soittajat pysähtyivät Riikaan, jossa viihdytettiin kaupunkilaisia:

”Musiikkimme oli erityisen suosittua kaupungissa ja sai vilkasta ja jakamatonta hyväksyntää jopa asiantuntijoilta. Muusikotkaan eivät yleisön iloksi säästyneet vaivalta päästä niin usein kuin mahdollista soittamaan puutarhoissa, julkisilla paikoilla ja yksityistilaisuuksissa.”

Autonomian aikana soittokuntien ohjelmisto karttuu kansallisilla kappaleilla kuten Maamme-laululla, Porilaisten marssilla ja lopulta Jääkärin marssilla.

Itsenäistymisen jälkeen sotilasmusiikki etsii jälleen tehtäväänsä. Tähtäimessä on muodostua ”korkeamman taidemusiikin” kehdoksi eikä olla ”torvikarjaa”. Saksofonien tulo klarinettien ja vaskisoitinten rinnalle edistää puhallinorkesteri-ihanteen toteutumista. Lopulta soittokunnista kootaan pienyhtyeitä ja lyöttäydytään yhteen jazzin ja pop-musiikin kanssa.

* *

Suomalaisen sotilasmusiikin historia kaikessa yksityiskohtaisuudessaan kertoo sotilasmusiikin muutamasta perustehtävästä. Vanhanaikaisessa, lähinnä aukioilla sotimisessa sillä yksinkertaisesti ohjattiin taistelutoimintaa.

Toinen tärkeä ja myöhäisempi tehtävä on ollut yhteishengen ja taisteluinnon ylläpito. Soitolla on kevennetty sekä sotilaiden että kansalaisten mielialaa. Erityisesti 1800-luvulta lähtien soitolla myös rakennettiin kansallistunnetta.

Sotilasmusiikilla luotiin myös yhteyttä armeijan ja kansalaisten välille. Soittokunnat ovat esiintyneet kesäisin puistoissa ja antaneet myös omia sekalaisen ohjelmiston konserttejaan. Näin koottiin rahaa esimerkiksi soittajien tulevaisuutta varten musiikkikassoihin.

Erilaisten tilanteiden juhlistaminen on läpi koko sotilasmusiikin historian ollut sen ydintehtävä. Armeijan lähtiessä sotaan soittokunta ja väliin sotilaskuorokin saattoivat taisteluihin lähteviä. Puolustusvoimien juhlaparaateissa soittokunnat marssivat. Yhäti esimerkiksi valtiovierailujen taustalla soi puhallinmusiikki. Puhumattakaan itsenäisyyspäivän juhlavastaanotosta. Kaartin soittokunta on muuten ainoa yhtäjaksoisesti toiminut soittokunta armeijassa.

Varuskunnan sisäiset soitot ovat tehneet sotilasmuusikoiden päivistä pitkiä ja ammattiyhdistysasioista ajankohtaisia: aamun hartaussoitoista päivä on jatkunut illallisten taustasoittoon myöhään yöhön.

* *

Esivallan vaihtuminen ja toisaalta myös yhteiskunnan taloudellinen tilanne tuotti ongelmia sotilassoitolle. Soittokuntia lopetettiin ja perustettiin. Soittajilla oli päällä jatkuva uuden työn haku. Koska monet soittajat erityisesti autonomian aikana olivat ulkomaalaisia, he lähtivät maasta sinne, missä oli työtä tarjolla. Ja taas oli opetettava uusia soittajia.

Onneksi osa ulkolaisista soittajista myös jäi Suomeen. Yksi tällainen oli Suomen musiikkikulttuurille tärkeä, monipuolinen muusikko, kreikkalaissyntyinen Alexei Apostol (1866–1927). Hänestä tuli puolustusvoimien ensimmäinen ylikapellimestari. Mutta hän perusti myös maineikkaan Helsingin torvisoittokunnan, perusti nuottikustantamon, soitintehtaan ja musiikkikaupan.

Ensimmäinen Suomessa syntynyt ja kasvanut Kaartin soittokunnan kapellimestari taas oli Adolf Leander (1832–1899). Torviseitsikko-aatteelle palaneella Leanderilla oli myös oma soitinkauppa, jonka avulla lähes joka pitäjään saatiin seitsikoille soittimia.

* *

Pääosin kirjan teksti etenee monenlaisen aineiston pohjalta jouhevasti. Viimeistelyssä on kuitenkin kiireen tuntua.

Osa historiikin luetteloista kiinnostanee lähinnä sisäpiiriä. Henkilöhakemisto teoksessa on, mutta tärkeimpien henkilöiden esittely kootusti muutamalla lauseella olisi lisännyt sisällön selkeyttä. Pahimpana huolimattomuutena pidän sitä, ettei teokseen ole koottu lähdeluetteloa. Toki asioita pääsee tarkistamaan lukujen loppuviitteistä, mutta siinä kirjoittajat jättävät liian paljon etsimisen vastuuta lukijalle.

Historiikissa on valtavasti mitä mielenkiintoisempia kuvia. Kuvat ovat sisällön kannalta aivan olennaisia ja elävöittäviä, mutta väliin niiden teksteissä toistuvat samat lauseet kuin leipätekstissä.

Kaiken kaikkiaan käsillä on hieno ja sisällöltään vahva opus, jonka tekemistä ovat tukeneet Jane ja Aatos Erkon Säätiö sekä Maanpuolustuksen kannatussäätiö.

Marja Mustakallio

Arvio on kirjoitettu Suomen Tietokirjailijoiden myöntämän apurahan tuella.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua