Seitsemäs kysymys kietoo yhteen atomipommin ja ihmiselämän ketjureaktiot sekä yritykset ymmärtää elämän tarkotusta

Kuvat: Penguin Random House / S&S

Tätä kirjaa pitää lähestyä ilman ennakkoasenteita. Ei pidä kysyä, onko Seitsemäs kysymys (S&S, 2026) tietokirja, elämänkerta vai kaunokirjallisuutta vai kenties esseekokoelma. Ei pidä liioin kysellä, kuka on Richard Flanagan (s. 1961); hän on ainakin suomalaisille lukijoille suhteellisen tuntematon kirjailija, koskapa kyseessä on hänen ensimmäinen suomennettu teoksensa. Vastaukset löytyvät aikanaan, jos niitä vielä tarvitaan.

Kirjaan pitää heittäytyä rohkeasti ja antaa sen viedä. Se vie sinut mukanaan ja kirjan luettuasi huomaat kokeneesi jotain, ehkä oppineesi mutta varmuudella tunteneesi jotain. Aleksi Milonoffin suomennos antaa lukijalle mainiot eväät matkalle.

Juonipaljastuksia minun ei tarvitse tässä varoa; kirjassa ei ole yhtenäistä tarinaa. Se koostuu yhtäältä Flanaganiin ja hänen lapsuudenperheeseensä ja sukuunsa liittyvistä muistoista ja toisaalta atomipommin historiaan sekä siihen liittyviin sivujuonteisiin. Nämä elementit Flanagan punoo yhteen taidokkaalla ja yllättävällä tavalla.

Taustalla ja eräänlaisena tukiaineksena kirjassa kulkevat esseenomaiset pohdinnat suurista kysymyksistä, kuten ajan käsitteestä, muistamisen ja muistojen merkityksestä, niiden ja tosiasioiden eroista sekä ihmisen rajoittuneesta kyvystä ymmärtää olemassaoloaan ja sen tarkoitusta tässä maailmassa.

”Tämä on se seitsemäs kysymys.”

Seitsemäs kysymys? Flanagan viittaa Anton Tšehovin erääseen varhaisen tuotannon kertomukseen, jossa parodioidaan koulun päässälaskutehtäviä:

”Keskiviikkona 17. kesäkuuta 1881 junan täytyi lähteä asemalta A aamulla kello 3.00, jotta se ehtisi saapua asemalle B kello 23.00, mutta juuri kun juna oli lähtemäisillään, tulikin määräys, että junan pitäisi saapua asemalle B klo 19.00. Kumpi rakastaa kauemmin, mies vai nainen?”

Ja Flanagan kysyy:

”Kumpi? Sinä vai minä, Hiroshiman asukas vai orjatyöläinen? Entä miksi olemme toisiamme kohtaan sellaisia kuin olemme? Tämä on se seitsemäs kysymys.”

Muistamisen piina ja unohtamisen autuus

Richard Flanagan on australialainen, mutta vielä enemmän tasmanialainen. Tämä on olennaisen tärkeä koko teoksen punokseen sisältyvä juonne.

Tasmaniassa on ollut asutusta noin 40 000 vuotta, siis huomattavasti kauemmin kuin Euroopan 3 000 vuotta. Tasmaniassa on ollut myös ainulaatuinen luonto sademetsineen ja erityislaatuisine eläimistöineen. Tuo kaikki on lähes täydelleen hävitetty.

Tasmaniaan eli Van Diemenin saarelle siirrettiin 1800-luvun alkupuolelta rangaistusvankeja ja heidän perheitään Britanniasta ja Irlannista. Sinne asettui myös brittiläisiä tilallisia lammasfarmareiksi, joiden tieltä alkuperäisväestöä ja heidän elinympäristöään tuhottiin järjestelmällisesti. Flanagan tuo vahvasti esiin hiljaisuuteen kätkeytyvän syyllisyyden ja häpeän ilmapiirin, jonka hän oman perheensä kautta oppi tunnistamaan. Jos olet tasmanialainen, on vahva oletus, että olet joko rangaistussiirtolaisen, aboriginaalin tai molempien jälkeläinen. Mutta tästä ei sovi puhua.

Kirjailijan isä vietti toisen maailmansodan aikana vuosia japanilaisten sotavankina ja pakkotyöläisenä. Hän vapautui ihmisrauniona sodan päätyttyä Hiroshiman ja Nagasakin ydinpommituksiin. Kirja alkaa kuvauksella siitä kun Flanagan käy Japanissa tapaamassa isänsä pakkotyökaivoksen vartijana toiminutta vanhusta. Kellään paikallisista ei ollut mitään tietoa siitä, että paikalla olisi sodan aikana ollut kaivos, jossa käytettiin orjatyövoimaa; ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Muistaminen ja unohtaminen ovat kaksi voimaa, jotka joskus kamppailevat keskenään. Muistaminen tuo usein mielihyvää ja onnellisuutta; joskus mielenrauhan tuottaa aktiivinen unohtaminen. Flanagan kirjoittaa muistamisesta:

”Ja tätä kirjoittaessani tajuan, että muisti rakentuu yhtä paljon mielikuvista kuin totuuksista ja että ilman toisiaan ne ovat kuin puu ilman runkoa, siivet ilman lintua, kirja ilman tarinaa.”

”Pommi on irti”

Isänsä sotakokemuksista Flanagan hyppää suoraan ydinpommin, tai kuten tuohon aikaan sanottiin, atomipommin historiaan. Seuraa perhosen siiveniskua sademetsässä mukaileva kuvaus ketjureaktiosta.

Ydinreaktioon sisältyvän ketjureaktion unkarilaissyntyinen keksijä ja Albert Einsteinin oppilas, fyysikko Leo Szilárd kehitti teoriansa seuratessaan värien vaihtumista lontoolaisissa liikennevaloissa. Myöhemmin hän inspiroitui tieteiskirjailija H.G. Wellsin teoksesta The World Set Free, jossa kuvattiin pienten atomipommien käyttöä sodassa. Wellsin puolestaan olivat inspiroineet lähes maaniseen kirjoitustyöhön hänen monimutkaiset naissuhteensa, joita Flanagan antaumuksella kuvaa.

Kun tuohon aikaan oli tiedossa, että saksalaiset tiedemiehet ovat kehittämässä ydinteknologiaa, Szilárd välitti huolensa Yhdysvaltain presidentille Franklin D. Rooseveltille, joka sitten lokakuussa 1939 käynnisti Yhdysvaltain atomipommin kehitystyön.

Kun taas majuri Thomas Ferebee veti Enola Gay -pommikoneen luukun vivusta Hiroshiman yläpuolella ja sanoi ”Pommi on irti”, ei 130 kilometrin päässä henkihieverissä ollut Flanaganin isä vielä tiennyt pelastuvansa. Eikä tiennyt sitä, että 16 vuoden kuluttua hänen perheeseensä syntyisi poika, joka saa nimen Richard.

Mutta tärkein niistä on rakkaus

Seitsemäs kysymys on vahvasti omaelämänkerrallinen, mutta katse ei ole kirjoittajassa vaan hänen vanhemmissaan. Kirja on kunnianosoitus ja rakkaudenosoitus isälle ja äidille:

”Isälläni ja äidilläni oli samanlainen lahja: he osasivat kursia revenneistä palasista harmoniaa keskelle jokapäiväisen elämän tuoksinaa. Tarinoillaan ja vitseillään, ystävällisyydellään ja hyväntahtoisuudellaan he puolustivat sitä välttämätöntä ihannetta, että heidän elämällään oli tarkoitus tarkoituksettoman maailmankaikkeuden kaaoksessa. Jos halusi elää, täytyi olla rakkautta ja rakkautta he arvostivat yli kaiken…”

Tasmanian alkuperäisväestön historiakäsitys ei perustu lineaariseen aikaan vaan ympyrään. Historia toistaa itseään. Kaikki palaa ennemmin tai myöhemmin alkuun, eikä paljoa ole välttämättä muuttunut. Ihmisiä syntyy ja kuolee, mutta heidän muistijälkensä siirtyy tuleville sukupolville. Puut kasvavat ja kuolevat nekin, mutta 13 000 vuotta vanhan tasmanialaisen puun kaarnan alta voi löytyä haavauma, joka kertoo jostain kauan sitten tapahtuneesta.

Kun Flanagan oli hukkua laskiessaan koskea kajakilla, hän koki käyneensä elämän rajan tuolla puolella ja palanneensa sieltä vahvan voiman vetämänä takaisin, uudelleen ja uudelleen. Tämän kokemuksen jälkeen hänelle oli tärkeintä käydä vanhoissa tutuissa paikoissa ja tavata ihmisiä, joita ei ollut uskonut enää tapaavansa, aivan kuten hänen isänsä oli sodan jälkeen tehnyt. Tavallinen elämä on hyvää elämää ja se riittää ihmiselle.

Flanaganin tekstiä on joskus verrattu W. G. Sebaldin teoksiin. Paljon niissä onkin yhteistä. Fakta, fiktio ja oma elämä kietoutuvat kertomuksiksi, joissa kannattelevana elementtinä on muistaminen ja siihen liittyvät epävarmuudet. Yhteistä on myös ihmisläheisyys ja pyrkimys ymmärtää ihmistä ja hänen valintojaan siinä tilanteessa ja kontekstissa, jossa hän kulloinkin on.

* *

Kirjasta jää aina leijumaan tunnelma. Sebaldin teoksista jää usein jälkeen harmoninen, lämmin, ystävällinen, ehkä eteerinen tunnelma. Ihmisiä tarkkaillaan kunnioittavalta etäisyydeltä, ei liian läheltä.

Flanagan puolestaan jättää jälkeensä vahvan tunnelatauksen. Päällimmäisenä on rakkauden, huolenpidon, ystävällisyyden ja toisen ihmisen kunnioituksen arvostus. Mutta pinnan alla velloo jotain kesken jäänyttä, käsittelemätöntä: häpeää, uhmaa, voimattomuutta, huutoja menneisyydestä. Tunteita ja tunnelmia, joita havaitsee vain, jos on aivan lähellä toista ihmistä tai sitten jossain kaukana, elämän ja kuoleman rajoilla.

”Kirjoitin romaanin ymmärtääkseni näitä asioita, ratkaistakseni ne. Kirjoittamisen aikana ajattelin, että kirjoittamalla saatoin käsittää käsittämätöntä. Vasta lopetettuani tajusin, etten ymmärtänyt mitään.”

Jukka Ahtela

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua