Mäntyjen olemisen ihme – arviossa Olli Sinivaaran Puut

Olli Sinivaara. Kuvat: Teos

Ensikohtaamiseni Olli Sinivaaran Puut-runokokoelman (Teos, 2022) kanssa taisi tulla Tytti Yli-Viikarin kirjakerhosta: Puut oli yksi kirjoista, joita Yli-Viikari oikeudenkäynneissään kanniskeli mukanaan. En anna tämän seikan vaikuttaa käsitykseeni kirjasta. Mielenkiinto joka tapauksessa heräsi, mutta vaadittiin ajan kulumista ja ennen kaikkea Ylen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkuus ja lopulta voitto, ennen kuin sain aikaiseksi tarttua kirjaan ja tutustua siihen.

Nyt kun olen lukenut Puut, en ole järin yllättynyt sen voitosta. Ikätoverini Olli Sinivaara (s. 1980) on haudutellut säkeitä metsässä ulkoillessaan ja muotoillut säkeistä sitten runoja. Ylen haastattelussa Sinivaara kertoo harrastavansa trial-pyöräilyä metsissä ja temppuilevansa pyörän päällä parikin tuntia samalla pienellä alueella. Siinä tulee pyöräilyn ohessa tarkasteltua metsää huolellisesti.

Näistä luontokokemuksista Sinivaara on saanut tislattua oivallista, helposti lähestyttävää runoutta. Puut ei ole vaikea runokokoelma: kuka tahansa koskaan puiden keskellä liikkunut saa oitis kiinni sen ajatuksesta. Kokoelman rakenteesta on löydettävissä vuodenkierto, talvesta talveen, jota lukija saa seurata. On kuin kulkisi samassa metsässä pitkin vuotta, nähden aina tutut puut uudessa valossa ja uudella tavalla.

”Sillä neulasten vihreä ei koskaan ole yksi,
jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmän

vihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä,
kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksen

ja hiilen pitkän keston: vihreästä kaikkiin vihreisiin
kasvaa ja kulkee jokainen mänty, jokainen askel.

Männyt nousevat kokoelmassa pääosaan, vaikka ensimmäinen runo koivuista puhuukin. Takakanteen nostetun runon hajumuisto paahteisesta mäntykankaasta on minunkin mieleeni painuneena. Koko ”mäntyjen olemisen ihme”, se perimmäinen ihmetys ja nöyryys puiden ikiaikaisen olemisen äärellä, on vahvasti esillä Sinivaaran säkeissä.

Kokoelma muodostaa hyvin yhtenäisen kokonaisuuden. Runoja ei ole erikseen nimetty. Teksteissä on vakavuutta, enemmän arvokasta ihastelua kuin leikkisää iloitsemista. Sävy on toisenlainen kuin vaikkapa Anja Erämajan oivallisess, niin ikään metsäaiheisessä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa, jossa on paljon reippaammin huumoria.

Toisaalta Puut ei ole myöskään liian vakava, ryppyotsainen tai saarnaava. Puheena on puiden tärkeys ja arvokkuus, mutta sävy ei ole tuomitseva. Sinivaara antaa lukijoiden itse oivaltaa, että lähimetsissä on näkemisen arvoisia asioita, joihin kannattaa tutustua ja joiden elämänkulkua on mukava seurata.

Mikko Saari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua