Olli Sinivaara. Kuvat: Teos
KIRJAT | Vuoden 2022 Tanssiva karhu -runopalkinnon voittajaksi valittiin Olli Sinivaaran Puut. Tyylikäs ja helposti lähestyttävä runokokoelma kertoo puista, metsän olemuksesta, vuodenkierrosta ja kaikista vihreän eri sävyistä.
”Sinivaara antaa lukijoiden itse oivaltaa, että lähimetsissä on näkemisen arvoisia asioita.”
ARVOSTELU
Olli Sinivaara: Puut
- Teos, 2021.
- 41 sivua.
Ensikohtaamiseni Olli Sinivaaran Puut-runokokoelman (Teos, 2022) kanssa taisi tulla Tytti Yli-Viikarin kirjakerhosta: Puut oli yksi kirjoista, joita Yli-Viikari oikeudenkäynneissään kanniskeli mukanaan. En anna tämän seikan vaikuttaa käsitykseeni kirjasta. Mielenkiinto joka tapauksessa heräsi, mutta vaadittiin ajan kulumista ja ennen kaikkea Ylen Tanssiva karhu -palkinnon ehdokkuus ja lopulta voitto, ennen kuin sain aikaiseksi tarttua kirjaan ja tutustua siihen.
Nyt kun olen lukenut Puut, en ole järin yllättynyt sen voitosta. Ikätoverini Olli Sinivaara (s. 1980) on haudutellut säkeitä metsässä ulkoillessaan ja muotoillut säkeistä sitten runoja. Ylen haastattelussa Sinivaara kertoo harrastavansa trial-pyöräilyä metsissä ja temppuilevansa pyörän päällä parikin tuntia samalla pienellä alueella. Siinä tulee pyöräilyn ohessa tarkasteltua metsää huolellisesti.
Näistä luontokokemuksista Sinivaara on saanut tislattua oivallista, helposti lähestyttävää runoutta. Puut ei ole vaikea runokokoelma: kuka tahansa koskaan puiden keskellä liikkunut saa oitis kiinni sen ajatuksesta. Kokoelman rakenteesta on löydettävissä vuodenkierto, talvesta talveen, jota lukija saa seurata. On kuin kulkisi samassa metsässä pitkin vuotta, nähden aina tutut puut uudessa valossa ja uudella tavalla.
”Sillä neulasten vihreä ei koskaan ole yksi,
jokaisessa oksassa näkee kerralla enemmänvihreyksiä kuin voi nähdä, enemmän sävyjä,
kerralla vaaleimman ja tummimman, turkoosin nopean häivähdyksenja hiilen pitkän keston: vihreästä kaikkiin vihreisiin
kasvaa ja kulkee jokainen mänty, jokainen askel.
Männyt nousevat kokoelmassa pääosaan, vaikka ensimmäinen runo koivuista puhuukin. Takakanteen nostetun runon hajumuisto paahteisesta mäntykankaasta on minunkin mieleeni painuneena. Koko ”mäntyjen olemisen ihme”, se perimmäinen ihmetys ja nöyryys puiden ikiaikaisen olemisen äärellä, on vahvasti esillä Sinivaaran säkeissä.
Kokoelma muodostaa hyvin yhtenäisen kokonaisuuden. Runoja ei ole erikseen nimetty. Teksteissä on vakavuutta, enemmän arvokasta ihastelua kuin leikkisää iloitsemista. Sävy on toisenlainen kuin vaikkapa Anja Erämajan oivallisess, niin ikään metsäaiheisessä Olen nyt täällä metsässä -kokoelmassa, jossa on paljon reippaammin huumoria.
Toisaalta Puut ei ole myöskään liian vakava, ryppyotsainen tai saarnaava. Puheena on puiden tärkeys ja arvokkuus, mutta sävy ei ole tuomitseva. Sinivaara antaa lukijoiden itse oivaltaa, että lähimetsissä on näkemisen arvoisia asioita, joihin kannattaa tutustua ja joiden elämänkulkua on mukava seurata.
Mikko Saari
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
”Tällainen elämä sattuu” – Jere Vartiaisen kokoelmassa ovat sosiaalisuuden konseptit sekaisin
KIRJAT | Joillakin Etäisyys, leikki -teoksen sivuilla on vain yksi säe, esimerkiksi se, jonka luin istuessani tamperelaisella terassilla seuranani vain lasi valkoviiniä ja tonnikalaleipä: ”mitä jos ei tarvitsisi aina olla ihan yksin?”
Veera Antsalon runoissa mekaniikkapojat palavat ja ruumiit käyvät yökerhossa – arviossa Nimettömästä
KIRJAT | Veera Antsalon runot voivat vaikuttaa pintapuolin helposti lähestyttäviltä, mutta tarkemmin luettuna ne nyrjäyttävät todellisuutta jatkuvasti uusiin muotteihin.
Piispoja ja vanhapiikoja – tutkijat hämmentävät varhaismodernin ajan henkilöhistoriaa
KIRJAT | Turkulaiset ja tamperelaiset historiantutkijat porautuvat varhaismodernin ajan henkilöhistoriaan ja kehittävät sen tutkimusmenetelmiä.
Eemeli Hakoköngäs kirjoitti kelpo tietokirjan Suomen työmarkkinahistorian eräästä avainvuosikymmenestä
KIRJAT | 1990-luvulle osui valtava määrä taloutta, työmarkkinoita ja koko yhteiskuntaa muuttaneita tapahtumia, joiden vaikutukset ulottuvat tähän päivään asti.