Kuva: Kelly Christine Sutton
LEVYT | Yhdysvaltojen Texasista kotoisin oleva Kacey Musgraves palaa kantrijuurilleen seitsemännellä studiolevyllään Middle of Nowhere.
”Kannessa Musgravesilla on päässään stetson, jalassa farkut ja bootsit. Kaverina on suuri Tex-niminen sarveikas märehtijä.”
Viime vuonna yhdysvaltalainen Kacey Musgraves pokkasi Grammy-palkinnon parhaasta kantrikappaleesta The Architect -singlellään. Kappaleen sisältänyt albumi Deeper Well (2024) oli niin ikään Grammy-ehdokkaana parhaaksi country-levyksi.
On pakko myöntää, että näin Suomesta käsin tarkasteltuna country-musiikin käsite on välillä vaikea hahmottaa. Suhtauduin Deeper Well -albumiin aivan tavallisena folkahtavana poppina, josta tuli enemmän mieleen Fleetwood Macin aikuisrock kuin varsinainen kantri. Levyn ensimmäisenä singlenä kuultu Cardinal on yksi 2020-luvun hienoimmista pop-kappaleista. Sen kuultuani minusta tuli Kacey-fani.
Hypyt kantriestetiikasta popimpaan suuntaan ovat ehkä aiheuttaneet artistille itselleen jonkinlaisen identiteettikriisin, sillä seitsemännelle (tai kahdeksannelle, mikäli lasketaan joulushow’n soundtrack mukaan) studiolevylle Deeper Wellin tunnelmat on siivottu komeroon ja tilalle on kaivettu kaikki mahdollinen kantrimeininki, jolla artisti aloitti levytysuransa 13 vuotta sitten.
* *
Middle of Nowhere -albumin (2026) etukannessa Musgravesilla on päässään stetson, jalassa farkut ja bootsit. Kaverina on suuri Tex-niminen sarveikas märehtijä. Takakannessa levy-yhtiön kohdalla on MCA Nashvillen sijaan uudelleen perustettu kantrimerkki Lost Highway Records. Samaa Universalia toki kaikki, mutta mielikuvamarkkinoinnin kanssa vedetään täsmänaruista. Kaikki on takuulla kantria.
Samaa varman päälle pelaamista löytyy myös albumin sisältä. Ensimmäisenä singlenä julkaistu Dry Spell tuntui ensin hienoiselta pettymykseltä jankkaavine komppeineen ja seksuaalista turhautumista kaksimielisyyksillä käsittelevine teksteineen ja musiikkivideoineen. Mietin aavistuksen kauhuissani, seuraako ihanasti folkahtavaa Deeper Welliä oikeasti huumorilevy. Huumorin ja kantrin yhdistelmä saa aivoni soittamaan Rednexiä ja miettimään pakoteitä metsään kauas pois vitsikkäiltä kainalopierupreerioilta.
* *
Pelkoni oli onneksi turha. Dry Spell on nappivalinta ensimmäiseksi singleksi, sillä se esittelee albumin yksinäisyysteemaa itseironisen kulman kautta ja nousee edukseen saadessaan seurakseen surullisempia kappaleita. Albumikokonaisuudessa Dry Spell kääntyy yksinäisen naisen veistelyksi ja tuo pakettiin kuivan sarkastisen mausteen. Edellisestä kerrasta on 335 päivää, eikä siinäkään ollut juuri hurraamista. Middle of Nowhere -albumin parasta antia ovatkin tekstit ja niistä muodostuva eheä monisävyinen kokonaisuus ronskista huumorista vilpittömään lohduttomuuteen.
Leikkisämpää puolta jatkaa Miranda Lambertin kanssa purkitettu Horses and Divorces. Menneet riidat ovat mennyttä elämää ja vastoinkäymiset yhdistävät. Kappaleissa miehet ovat pääsääntöisesti kaikki perseestä — paitsi legendaarinen Willie Nelson, joka tekee pienen vierailun biisillä Uncertain, TX.
* *
Levyä on ollut tekemässä tuttuja luottotyyppejä kaikilta edellisiltä albumeilta, mukaan lukien Luke Laird, Shane McAnally ja Josh Osborne, jotka olivat kirjoittamassa lauluja jo vuoden 2013 debyyttialbumille Same Trailer Different Park. Tällä kertaa he ovat olleet mukana nimenomaan avaussinglessä Dry Spell, joten ajassa on palattu taakse myös yhteistyökumppaneiden suhteen.
Tuotannosta vastaavat Daniel Tashian ja Ian Fitchuk, jotka ovat olleet Musgravesin luottopakit jo vuoden 2018 Golden Hour -läpimurtolevystä asti. Parivaljakko on antanut tukensa niin kappaleiden säveltämiseen kuin niiden toteutukseen. Äänimaailma on tunnistettava ja monella tapaa suoraa jatkumoa edellisten albumien moderniin ja puhtaaseen ilmaisuun. Omassa korvassani lauluosuudet ovat välillä liiankin kohdillaan, ja tämä peittää alleen luonnollisuutta, joka olisi istunut sanoituksiin. Pieni roso ei olisi haitaksi.
Ylihuolellinen tuotanto on ehkä albumin heikoin lenkki. Kaikki ratkaisut kuulostavat äärimmäisen tietoisilta ja huolellisesti muotoilluilta. Pedal steel soi juuri kuten pitääkin ja nylonkieliset luritukset tuovat ripauksen meksikolaisia vaikutteita, joita Musgravesin tuotannossa on kuultu ennenkin. Se sopii texasilaisen artistin pirtaan. Kaikki on jotenkin täydellisesti kunnossa. Sieltä täältä löytyy tyylikkäitä maalailuja ja mausteita, kuten Coyote-biisissä syvälle ulottuvuuksiin kaiutettu huuliharppu.
Middle of Nowhere on samaan aikaan onnistunut paluu juurille ja kotiseudun maisemiin, mutta samalla myös aavistuksen tylsä askel eteenpäin kohti turvallisempaa ja tasaisempaa tietä. Musgravesin tuotannossa tämä on varma levy muiden joukossa, mutta rohkealla ja itsevarmalla artistilla toivottavasti riittää vielä paukkuja taiteellisesti rohkeampiin irtiottoihin tulevaisuudessa.
Jani Tuovinen
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Takki auki retroestetiikan sydämessä – arviossa The Lemon Twigsin kuudes albumi Look For Your Mind!
LEVYT | Yhdysvaltainen D’Addarion veljespari jatkaa kuudennella albumillaan Beach Boysilta ja Wingsiltä vaikutteita sujuvasti napsien.
Kuusikulmainen aurinko nousee helvetin ylle – arviossa Boards of Canadan Inferno
LEVYT | Kolmetoista vuotta hiljaisuutta, sitten täällä kellarin pimeydessä se vihdoin soi: Boards of Canada palaa Infernolla, synkimmällä ja samalla kauneimmalla levyllään sitten Music Has the Right to Childrenin.
Hillittyjen ja kauniiden melodioiden taiturikolmikko antaa yhteisalbumillaan tilaa elämän äänille – arviossa Kiri Ra!
LEVYT | Linda Fredrikssonin, Lau Naun ja Matti Byen kymmenen vuotta hioma teos vaatii kuuntelijalta valmiutta pysähtyä.
Selma Savolainen vie musiikkiaan uusiin ulottuvuuksiin – arviossa in the shade
LEVYT | In the Shade on kaunis ja persoonallinen musiikkipaketti, jonka haluaa kuulla yhä uudelleen.





