Kielessä ei ole mitään luonnollista, väittää Aki Salmelan runoteos

Kuvat: Poesia

Ensimmäinen Aki Salmelan runoteoksen herättämä kysymys tulee esiin jo ennen kuin kirjan ehtii avata: miten sanoa ääneen sen nimi, ~ (Poesia, 2025)? Tilde? Aaltoviiva? Matoviiva? Vai pitäisikö olla kielellistämättä sitä lainkaan?

Aaltoviivaa käytetään muun muassa vaihtoehtojen merkitsemiseen (esimerkiksi: tilde ~ aaltoviiva), ja epävarmuus ja vaihtoehtoisuus sopivat runojen tematiikkaan. Edellisessä teoksessaan Epäsäännöllisiä kappaleita (Teos, 2024; lue arvio) Salmela pohti ihmisenä olemista tuokiokuvien ja esineiden äärellä. Pohtiva ote määrittää myös ~:ä, mutta nyt maailma pakenee määrittelyitä.

Pohdinta keskittyy erityisesti kieleen ja sen mahdollisuuksiin tai mahdottomuuksiin. Jo alussa teoksessa lausutaan ikään kuin teesinä: ”Tämä muoto, jonka se on omaksunut/ jostain itsensä ulkopuolelta –/ tämä muoto/ kuten kuinka olla ihminen.” Kieli esiintyy ennen kaikkea opittuna, niin että luonnollisessa kielessä on ”vain vähän luonnollista”. Sen kautta maailma määritetään – auttamatta keinotekoisesti – tietynlaiseksi. Yhdessä teoksen vahvimmista kuvista kielen määrittelevä rooli vertautuu mereen, ”hahmottomaan elementtiin”, joka ”saa muotonsa/ vasta kun jokin rajoittaa sitä”.

Kokemus maailmasta näyttäytyy ennen kaikkea subjektiivisena, sillä kieli ei voi koskaan tavoittaa todellisuutta sellaisenaan. Tämä tuntuu nousevan esiin myös kuvasivuista, joita teoksessa on muutamia. Lähestyn niitä Rorschach-testeinä: yhdestä voi melkein hahmottaa kasvot, mutta joku muu voi nähdä siinä jotain aivan muuta.

Sinänsä ajatus siitä, että ihminen määrittelee maailmaa kielen kautta, ei ole mitenkään uusi. Kieleni rajat ovat maailmani rajat, Ludwig Wittgensteinkin sanoi varhaiskauden filosofiassaan. Olisikin ollut kiinnostava lukea ~:n kielikäsityksen lisäkehittelyä: mitä kieli, jossa ”ei ole mitään luonnollista”, tarkoittaa ihmisenä olemiselle? Entä runoudelle? Mitä runous kielenkäytön lajina voi tavoittaa?

* *

Runoissa subjektiivinen maailman määrittely korostuu, mutta siitä huolimatta, tai ehkä juuri sen vuoksi, teoksen läpäisee kaipuu. Kohteena ovat niin ”sinä” kuin syvempi pysyvyys: ”Mitä jää jäljelle,/ meistä, joista ei jää mitään jäljelle?/ ~/ Tämä muistoista pystytetty linnoitus./ jota puolustan katoavaisuutta vastaan.” Aaltoviiva näin käytettynä säkeiden tai säkeistöjen välissä sitoo kaksi asiaa yhteen. Sen voi nähdä pelkästään esteettisenä valintana, mutta samalla se mahdollistaa luennan, että ajatukset ovat vain vaihtoehtoisia tulkintoja maailmasta. Toisen henkilön kohdalla katoavaisuuden vastaan taistelun korvaa ehkä jokin muu.

Kaipuukuvauksissa soi vahvana melankolinen pohjavire, mutta toisaalta esiin pääsee myös Salmelan tuotannolle ominainen lempeä huumori: ”Olemme/ kuin kaksi sarjakuvahahmoa,/ joiden tarinaan on kirjoitettu/ ratkaisematon konflikti –/ Tom ja Jerry/ ajamassa toisiaan/ hulluuden partaalle.”

Monet ~:n säkeistä ovat luettavissa aforismeina. Parhaimmillaan ne ovat oivaltavia ja kutsuvat monensuuntaiseen pohdintaan: ”Maailma on ajatuksena varjo,/ valon kuvailema esine –/ silmän arvoitus,/ joka ei ratkea katsomalla.” Toisaalta niissä on välillä myös hieman väkinäisyyden tuntua. Esimerkiksi ”hypoteesi on proteesi, jonka varassa ymmärrys ontuu” jää tuntumaan lähinnä näppärältä kielileikittelyltä. Alba Ala-Pietilä on samoilla linjoilla Tuli & Savun (4/2025) kritiikissään, kun hän toteaa teoksen metaforien ja vertausten jäävän toisinaan latteiksi. Hän esittää kuitenkin mahdollisuuden, että latteus voi olla keino osoittaa, että ”pyrkimys kohti yhteistä kieltä vie väistämättä takaisin kuluneen äärelle”.

Näinkin voi olla. Kuten nimensä, koko teos tarjoaa vaihtoehtoisia lukutapoja.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua