Katkaistuissa tulppaaneissa kuvataan mielen hämyisyyttä ilahduttavan tarkoin vedoin

Kuvat: Jouni Teittinen / Poesia

”Kysymysten välisessä hiljaisuudessa/ voisiko se pyrkiä esille jotenkin toisin”, pohditaan Reetta Pekkasen kolmannessa runokirjassa. Teoksessa ääriviivat ovat korkeintaan katkoviivoja, sillä jokin on jatkuvasti tulossa esille pinnan alta tai hämärästä saavuttamatta koskaan kuitenkaan valoa. Katkaistut tulppaanit (Poesia, 2023) on pienin tarkoin vedoin varmaotteisesti piirretty kuva mielestä, sen pimeydestä ja tulkitsemattomuudesta.

Pekkasen ensimmäinen runokokoelma Pieniä kovia nuppuja ammensi ekokriisistä, ja toinen, Kärhi, käsitteli erillisyyttä ja yhteyttä. Katkaistut tulppaanit heijastelee hieman samaa: luonto – nyt tulppaaneiden ja huonekasvien muodossa – on keskeinen peilipinta, ja läheneminen ja etääntyminen ovat jatkuvasti läsnä liikkeenä, tällä kertaa mielen ja sen ulkopuolisen maailman välillä

Yksi lukutapa on nähdä teos kuvauksena masentuneisuudesta, mutta hämäryys, mielen sisälle sukeltaminen ja sinne jumittuminen eivät vaadi tätä tulkintaa. Runojen puhuja elää todellisuutta, jossa ”epävarmuudet ja valoilmiöt kasautuvat/ aina siihen, missä katseet jo valmiiksi ovat”. Juuri epävarmuudesta kasvaa määrittävä tekijä: ei ole varmuutta siitä, miksi mieli toimii niin kuin toimii tai sitten ei.

Teos on rakennettu niin, että puhuja uppoaa yhä syvemmälle hämäryyteen melkein huomaamatta, kunnes on ”aamu ja ainoa mahdollinen tie ulos/ siellä missä tuli juuri työnnetyksi sisään”. Samalla ulkopuolisesta maailmasta muistuttavat toisenlaisena äänenä – joko puhujan tai ympäristön – säkeet, jotka kalskahtavat (tarkoituksellisesti) epäonnistuneilta terapiointiyrityksiltä, kuten ”ehkä tarvitset vain hiukan fiktiota”.

Hämyisyyden keskellä puhuja osaa olla myös tarkkanäköisen lakoninen itseään kohtaan, mikä lisää kirjaan rouhevuutta. Yksi herkullisimmista huomioista herkästi häilyvän kokonaisuuden keskellä on: ”Toivon kuumetta/ Saan kutsun sääntömääräiseen vuosikokoukseen”.

Ihmisen mieli rinnastuu kasveihin, mikä ei sinänsä ole mitenkään tuore valinta, mutta Pekkanen onnistuu taivuttamaan kukat ja lehdet yllättäviksi, täyteen ladatuiksi kuviksi: ”Oranssi tulppaani aukeaa ja on sisältä valkoinen/ en ole enää vertailukelpoinen itseni kanssa”.

Kielessä keskeistä on myös rajojen huokoisuus ja asioiden toisiinsa sulautuminen. Tämä monimerkityksisyys on rakennettu kieleen sisään myös liukuvina sanojen merkityksinä, jotka ilahduttavat leikkisyydellään: ”Jokin pään oma on otettu pois päältä” tai ”ei tee mieli mitään. Mieli ei tee/ sen ainoaa tehtävää: jotakin vain.” Kielen tarkkapiirteisen liikkeen lukeminen on kuin katselisi miniatyyrilaivan rakentamista lasipulloon.

Katkaistut tulppaanit on hämyisyydessään herkkä ja yksityiskohtaisuudessaan riemastuttava teos – sen kukinnoissa ei ole mitään katkaistua.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua