Lukupäiväkirja 2023 – osa 6: runoja, esseitä, scifiä, lukukokemuksia

Kuva: Mikko Saari

Iain M. Banksin Muista Flebasta (suom. Ville Keynäs; Aula & Co, 1993/2023) on pitkä ja varsin perinpohjainen kirja – aikaisemmasta pokkaripainoksesta oli pienempi mielikuva. Oli siinäkin lähes 500 sivua ja taisi olla pienempää pränttiä, tässä kovakantisessa kun on 570 sivua. Minulle tämä ei aikoinaan ollut ensimmäinen Kulttuuri-kirja, joten on vaikea arvioida, miten tämä täysin aihetta tuntemattomalle avautuu. Melkoisen paljonhan tässä on maailmanrakentelua – ja se maailma on todella kiehtova – mutta paljon on myös toimintaa ja rähinää.

Päähenkilö Bora Horza Gobuchal ajautuu kirjassa useita kertoja välittömään kuolemanvaaraan, mutta selviää tilanteista kuin ihmeen kaupalla, kuten toimintasankarin kuuluukin. Mukavahan tämä oli uudestaan lukea ja edelleen, yli 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen, Muista Flebasta on aivan käypäinen, jos vähän pitkänpuoleinen avaruusseikkailu.

Jatkan luontevasti scifillä, mutta vähän kevyemmin. Martha Wellsin Murhabotin päiväkirjat -sarjan ensimmäinen osa Hälytystila (suom. Mika Kivimäki; Hertta Kustannus 2023) nostatti Instagramissa väreilyä, kun Hertta Kustannus julkisti ensimmäisen kataloginsa. Monet tunsivat sarjan jo ennestään ja olivat innostuneita. Se on tietysti omiaan herättämään mielenkiintoa.

Nopealukuinen Hälytystila olikin oikein kelpo viihdettä. Kirja kertoo Murhabotista, joka on edullinen ja ominaisuuksiltaan hieman rajallinen turvallisuusrobotti. Murhabotti on onnistunut hakkeroimaan hallintakeskuksensa, joten hänen ei tarvitse totella kaikkia käskyjä. Mieluiten murhabotti katselisi läpi laajaa saippuasarja-arkistoaan…

Ujo botti joutuu kuitenkin tositoimiin, kun joku haluaa pois päiviltä tutkijaryhmän, jonka turvaksi botti on komennettu. Hälytystila oli hauskaa viihdettä ja jatkan mielelläni syksyllä ilmestyvään jatko-osaan.

Iltalukemistona meni Taneli Viljasen Pimeä kuu (Poesia, 2023), jossa runo ja essee sekoittuvat. Tuplaluokituksestaan huolimatta tämä tuntuu kyllä enemmän runokokoelmalta kuin esseeteokselta. Toisaalta, runokokoelmaksi Pimeä kuu on poikkeuksellisen pohdiskeleva, mikä sinänsä istuu hyvin julkaisija Poesian linjaan; Poesialtahan on tullut paljon tällaista vähän aforistista ja pohdiskelevaa runoutta. Joka tapauksessa tässä oli paljon mielenkiintoista ajattelua, jota täytyy vielä pureskella.

Lopuksi aloitin vielä Maggie O’Farrellin Lucrezian muotokuvan (suom. Leena Ojalatva; S&S 2023). O’Farrell on kirjoittanut aika paljonkin, mutta minulle hän tuli tutuksi vasta viime vuonna suomeksi ilmestyneestä Hamnetista (suom. Arja Kantele; S&S 2022). Se olikin sen verran hyvä, ettei Lucrezian muotokuvaan tarttumista juuri tarvinnut miettiä.

Teos on sikäli sukua Hamnetille, että tässäkin O’Farrell tarttuu historialliseen aiheeseen ja sepittää siihen ympärille oman kertomuksensa. Kirjan päähenkilö Lucrezia di Cosimo de’ Medici on todellinen henkilö, joka todella kuoli nuorena vasta avioiduttuaan, mutta muuten tarina on O’Farrellin keksintöä.

Lucrezian muotokuvan kanssa vierähti hyvä tovi, joka johti vähän ristiriitaisiin tunnelmiin. O’Farrell kirjoittaa kiistatta hyvin, mutta vaikka teksti on hyvää, sitä on kovin paljon. Runsas kuvailu yhdistettynä raskaaseen aiheeseen – nuoren naisen monipuolinen sortaminen ja alistaminen – teki kirjasta työlään lukukokemuksen. Sen asetelma, jossa lukija tietää Lucrezian kuoleman odottavan teoksen lopussa, luo teokseen kuitenkin sen verran jännitettä, että jaksoin loppuun asti ja se kyllä palkitsi.

* *

Fríða Ísbergin Merkintä (suom. Tapio Koivukari; WSOY 2023, ) palautuu kirjastoon lukemattomana. Se ei onnistunut vetoamaan minuun tarpeeksi ohittaakseen muut kirjat lukujonossa, mutta on sen verran suosittu, että siihen on varauksia. Täytyypä palauttaa, mutta laitan uuden varauksen perään.

Kirjastosta on tullut valtavasti uusia kirjoja, enkä tiedä, miten ehdin kaikki ne lukea. Seuraavaksi tartun joka tapauksessa Annie Ernaux’n Tapaus-romaaniin (Gummerus 2023, suom. Lotta Toivanen): se on pieni ja kiinnostava. Katsoin äskettäin kirjaan perustuvan Tapahtuma-elokuvan, joten on mielenkiintoista verrata kirjaa ja elokuvaa toisiinsa.

Tapaus on pieni kirja raskaasta aiheesta. Sivuja on vähän ja tapaus etenee nopeasti. Teos ilmestyi jo parikymmentä vuotta sitten, mutta laittomasta abortista kirjoittaminen on edelleen kiusallisen ajankohtaista. Nämä kertomukset ovat tarpeen havainnollistamassa sitä todellisuutta, jossa naiset joutuvat elämää. Ernaux on erinomainen kirjoittaja, jonka yksityinen kuvaus laajenee sujuvasti yleiseksi.

Kirja on parempi kuin elokuva; hyvä sekin oli, mutta jotenkin eriluontoinen tarina. Jotkut muutokset olivat kummastuttavia, osa taas ymmärrettäviä. Elokuva menettää kirjan nykypäivän tason, jossa Ernaux katselee taaksepäin; se on enemmän nuoren tytön tarina, ilman sen syvempiä tasoja.

Velvollisuuslinjalta seuraavaksi luettavaksi kirjaksi valikoituu Pekka Vartiaisen kirjallisuutta käsitteleviä esseitä sisältävä Matkalla… jossakin päin kirjamaailmaa (Avain 2023), josta olen luvannut kirjoittaa tänne Kulttuuritoimitukseen. Aihe toki kiinnostaa: kirjallisuus ja lukeminen ovat sydäntä lähellä, mikä ei tässä kohtaa lukupäiväkirjaa liene suurikaan yllätys.

Kirjallisuudentutkimuksen dosentti kirjoittaa kirjoista vähän akateemisen sävyisesti. Ei kai yllätä. Valitettavasti ei yllätä sekään, millaisista kirjoista ja kirjailijoista Vartiainen kirjoittaa: Joseph Conrad, Raymond Chandler, Marcel Proust, Matti Yrjänä Joensuu, Markku Lahtela, Evelyn Waugh, Matti Pulkkinen… no, oman esseensä saa Tove Janssonin Muumi-maailma, mutta muuten ollaan vankasti sen parissa, että mies kirjoittaa miehistä. Jos valitut aiheet kiinnostavat, Matkalla… voi olla antoisaakin luettavaa, mutta minulle tämä oli valitettavasti vähän pettymys.

* *

Seuraavaksi kirjaksi harkitsen ensin Paula Havasteen Liekaa, mutta päädyn sitten Jamaica Kincaidin kasvukertomukseen Annie John (suom. Sinikka Buckley; S&S 2023). Tämä oli S&S:n julkaisemista Kincaideista se, joka on ilmestynyt suomeksi ennenkin, joten tuntuu luontevalta aloittaa siitä.

Annie John ei ollut mikään täysosuma. Tuoreeltaan 1980-luvulla nimellä Katoava paratiisi (Kirjayhtymä 1986) ilmestynyt teos julkaistiin nyt uudestaan alkuteoksen nimellä uuden Lucy-suomennoksen (suom. Kaijamari ja Helka Sivill; S&S 2023) seuraksi.

Kirja kertoo nuoren tytön kasvuvuosista Antigualla Karibialla, alkaen noin kymmenen ikäisestä ja päättyen teinivuosiin, jolloin Annie lähtee laivalla kohti opintoja Englannissa. Siinä sivussa kuvataan kouluvuosia ja ennen kaikkea ristiriitoja äidin kanssa. Jostain syystä tarina ei nyt erityisesti puhutellut: jokin Kincaidin tyylissä hiertää, kirja tuntuu jotenkin muodolliselta ja jopa vähän tylsältä. Tämä nyt hieman laskee intoa lukea myös Lucy, mutta saapa nähdä.

Tätä on nyt odotettavissa enemmänkin, eli lukematta kirjastoon palautuvia kirjoja. Lieka pitäisi palauttaa, ja luulen että niin teenkin; jos nyt alan lukea kirjoja yliajalla, sille ei ole loppua. Samoin palautuu Torrey Petersin Detransition, baby. Molempiin laitan uudet varaukset, haluan kyllä kummankin nästä lukea.

Seuraavassa lukuvalinnassa pitää huomioida varaustilannetta, eli Amanda Romaren Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut (suom. Jaana Nikula; Johnny Kniga 2023). Toivon, että tämä sinkkukirja on kepeä, hauska ja moderni. Goodreads-arvioita vilkuillen vähän arveluttaa, mutta toivottavasti pidän tästä.

Puolet kaupungin miehistä on jättänyt mut oli ihan kelpo tilitystä. Vuoden verran malmölaisen Amandan sinkkuelämää tarkasteleva päiväkirjaromaani pohtii sitä, miten monta kertaa ihminen kestää tulla jätetyksi. Romaani purkaa kolmekymppisen naisen tuntoja tilanteessa, jossa pitäisi vakiintua ja löytää se oikea. Päähenkilö ja kirjailija ovat saman nimisiä ja romaani perustuukin paljon kirjailijan kokemuksiin, mutta kyllä se fiktiota silti on. Tässä kirjassa rakkaus menee metsään jatkuvasti. Onko vika Amandassa vai Malmön miehissä?

Kirja on valitettavan täynnä kirjoitusvirheitä. Oikoluku on pettänyt pahemman kerran. Vappua juhlittiin otsikon ”31. huhtikuuta” alla. Tämä virhe on jo ruotsinkielisessä alkuteoksessa. Positiiviselta puolelta mainittakoon tietty raadollisuus ja rehellisyys. Esimerkiksi kuukautisia ja seksijuttuja kuvataan sievistelemättä. Esimerkiksi Holly Bournen tasolle ei muutenkaan päästä, mutta kyllä tämä aikansa viihdytti. Amanda on vähän väsyttävä päähenkilö ja kirjassa on myös paljon samanlaisena toistuvaa deittivatvomista. Olisi siis voinut olla selvästi lyhyempikin. Loppua – sen kummemmin spoilaamatta – jäin vähän pohtimaan.

* *

Puolisoltani vapautunut Ágota Kristófin Todiste (suom. Ville Keynäs; Tammi 2023) pääsee seuraavaksi lukuvuoroon. Iso vihko (suom. Anna Nordman; Tammi 1988/2022) oli täräyttävä lukuelämys. Onko Todiste yhtä hyvä? Se jää nähtäväksi. Jostain syystä tämä jäi suomentamatta aikoinaan; liittyykö se sitten kirjan laatuun vai johonkin muuhun tekijään, sitä ei voi tietää. Pyrin pitämään odotukset kohdallaan, Ison vihon tasolle ei jatko-osa välttämättä nouse.

Todiste oli kiinnostava lukukokemus. Ei se ihan Ison vihon veroinen teos ollut ja jos sen suomentamatta jääminen 1980-luvulla johtui kirjan sisällöstä, saan ehkä kiinni miksi niin tehtiin. Syksyllä ilmestyvä Kolmas valhe (suom. Ville Keynäs; Tammi 2023) täytyy kuitenkin lukea, jotta saan selville, mitä tässä oikeastaan tapahtui. Tämä olisi herkullinen lukupiirikirja, koska tästä olisi mukava keskustella jonkun toisen kirjan lukeneen kanssa.

Junamatkalla ehti lukea ja Markku Paasosen Lykätty salamurha (Teos, 2023) oli lyhyt kirja, joten luin sen kokonaan. Suurenmoinen huviretki -romaanin (Teos, 2019) pohjalta Paasonen oli kiinnostava kirjoittaja, mutta olipa odottamatonta tekstiä. Paasonenhan vetää tässä kieleltä täysin maton alta: asioiden nimeäminen on se lykätty salamurha, joka tappaa sen, mikä nimetään, koska nimi ei koskaan vastaa asian todellista luonnetta. Paasonen luonnostelee tässä esseeteoksessa toisenlaista kirjoittamisen tapaa, jolla päästään lähemmäs asioiden todellista luonnetta. Kiehtovaa, joskin vähän hämäräperäistä luettavaa.

Tanskalaisen Jonas Eikan novellikokoelma Auringon jälkeen (suom. Kari Koski; Kosmos 2023) lupailee surrealismia, outoutta ja vinksahtaneisuutta. Toivon mukaan outous pysyy mielekkäissä rajoissa!

Auringon jälkeen oli jo liian outoa tavaraa. Joku kummallisuuden kynnys ylitettiin; liiallinen surrealismi söi jo merkitystä. Tekstissä tuntui olevan jonkinlaista pyrkimystä shokeeraamiseen; voi myös olla, etten vain ymmärtänyt katkarapujen seksuaalista merkitystä. Kaksiosainen Bad Mexican Dog -novelli vaikutti kokoelman olennaisimmalta ja se olikin parasta, mutta toisaalta myös häiritsevintä antia.

Kokoelmasta jäi vahvasti ”mitä ihmettä juuri luin” -fiilis, eikä erityisen hyvässä mielessä. Kulttuuritoimituksessa Miikka Vuori antoi teokselle täydet viisi tähteä ja kirjoittaa, että ”kokoelma on ansaitusti noussut tapaukseksi, sillä se on paitsi taidokas, myös omaehtoinen, tuore ja raikas”, joten ehkä minä en vain tajunnut jotain olennaista.

Säeromaani on muotona kiinnostanut, joten hyllyyn on kertynyt kirjastosta genren pioneerin Kirsti Kurosen teoksia. Niistä lukematta on vielä Paha puuska (Karisto, 2015), joten sitä seuraavaksi.

Paha puuska oli nopealukuinen, kuten säeromaanit yleensäkin, ja olihan se tehokas. Kuvaus junan alle menneen pojan siskon hämmennyksestä ja hädästä on hieno ja säeromaani muotona toimii siinä hyvin. Aihe voisi muuten olla hyvin raskas, mutta säeromaanin kepeys toimii tässäkin hyvänä vastapainona.

Nyt sitten se Paula Havasteen Lieka (Gummerus 2023), kaipaan jotain melko suoraviivaisesti etenevää ja hyvin kirjoitettua romaania kaiken novellioutoilun ja muun kummallisen päälle. Havaste on luotettava kirjoittaja, josta tietää, että hyvää on odotettavissa.

Oikein kelpo kirjahan tämä oli. Lähtökohtana teos on ilmeinen pari viime vuonna ilmestyneelle Laahukselle (Gummerus, 2022). Siinä kuvattiin nuijasodan vuosia talonpoikien näkökulmasta, kun Klaus Flemingin huovit kiertelivät verottamassa ja sortamassa. Nyt näkökulma on huoviksi pyrkivän nuoren miehen Riston, josta tuleekin sitten yksi Flemingin miehistä. Sotimisen julmuutta kuvataan nyt nuoren sotilaan näkökulmasta.

Havaste on kyllä kotonaan näissä historiallisissa tarinoissa. Tässäkin ajankuva on kohdallaan ja tarina muutenkin kiinnostava.

* *

Pepe Forsbergin ja Anneli Jussilan tietokirja Puut puhuvat palaa kirjastoon lukemattomana, sen laina-aikaa ei nyt voinut jatkaa. Selailin kirjan läpi ja voi olla, että tyydyn siihen; pärjännen nyt ilmankin.

Lastenkirjoihin erikoistuneen Etana Editionsin kuvastosta löytyi Henna Aunon ja Piia Kedon tietokirja Uteliaat oppijat tutkivat syöpää. Tähän voisi tutustua.

Sitten runoja: Uni Ojuvan Onhan sentään linnut (Aviador, 2023) on roikkunut kirjahyllyssä kovin pitkään, nyt on aika tutustua siihen.

Ensin kuitenkin kotimaanmatkailua. Ruovedellä sijaitseva Vinhan kirjakauppa on kaikille kirjanystäville mieluinen vierailukohde. Siellä mekin kävimme ja matkaan tarttui tietysti muutama kirja. Yksi niistä on Aino Havukaisen ja Sami Toivosen Tatun ja Patun fantasiaseikkailu (Otava 2023), täydentämään kokoelmaamme. Aikaisemmin Tatu ja Patu -kirjoja on ilmestynyt yksi vuodessa, mutta viime vuonna uutta kirjaa ei tullut, kun tekijät pitivät välivuotta. Hyvä niin, onhan tätä työmaata riittänyt: tämä on jo 20. Tatu ja Patu -kirja (ja siihen Veerat ja muut päälle)!

Tatun ja Patun fantasiaseikkailu kuuluu Uskomattomat seikkailut -sarjaan, eli on samaa sarjaa kuin Tatu ja Patu supersankareina (Otava, 2010) ja Tatun ja Patun avaruusseikkailu (Otava, 2011): silkkaa genreviihdettä outolalaisten lasien läpi. Nyt tarinassa revitään huumoria fantasiakliseistä. Lopputulos on totutun hauska ja luotettavaa Tatu ja Patu -laatua.

Juhannuksena oli aikaa lukea, joten sain Onhan sentään linnut loppuun. Sodankyläläisen kirjoittajan teoksessa näkyy pohjoisia vaikutteita. Runot ovat vähäeleisiä, sivuilla on enemmän tyhjää kuin tekstiä. Ihan täysosuma tämä ei ollut, kaikesta en saanut kiinni, mutta tarpeeksi kuitenkin, jotta kirja oli mielenkiintoinen lukukokemus.

Ehdin vielä aloittaa Kirsi Pihan Levottoman lukijan (WSOY, 2023). Lukijuus ja lukeminen kiinnostaa ja Kirsi Piha on profiloitunut aktiviiseksi lukuharrastuksen edistäjäksi. Ehkä tässä kohtaa voi hetkeksi antaa anteeksi kokoomuslaisuudenkin.

Levoton lukija oli kyllä hyvä. Tunnustaudun jonkinasteiseksi levottomaksi lukijaksi itsekin: luen milloin mitäkin, kuten tästäkin lukupäiväkirjasta on jo käynyt ilmi. Pihan teoksen tekstit ovat jotain kolumnin ja esseen välimaastosta. Pidän niiden rytmin vaihtelusta, pidempää tekstiä voi seurata lyhyt sivun mittainen huomio jostain asiasta.

Pihalla on kiinnostavia havaintoja luetuista kirjoista, kirjallisuuteen liittyvistä ilmiöistä, oman elämän ja kirjallisuuden leikkauspisteistä – kaiken kaikkiaan tämä on kiehtova kuvaus yhden lukijan ajatusmaailmasta. Lukisin mielelläni enemmänkin kirjallisuudesta juuri lukijan näkökulmasta ja sitä tarvetta Levoton lukija palvelee erittäin hyvin.

* *

Jos maailmassa on mitään oikeutta, Touko Hujasen ja Antti Salmisen Lantun henki -kirja (Poesia, 2023) löytyy tämän vuoden Kauneimmat kirjat -listalta. Sen verran on kustantaja Poesia tähän panostanut. Harmillisesti kirjaston kirja on päällystetty, joten kannen materiaalia ei pääse hipelöimään, mutta hieno tämä kirja on.

Luin Lasse Nordlundista kertovan kirjan kertaistumalla, vähän pintapuolisesti; onhan tämä melkoinen kuvaus erikoisesta oman tiensä kulkijasta. Nordlundin ajatuksissa riittää ihmeteltävää, mutta kaikkea ei kyllä kannata pelkäksi kuriositeetiksi laskea, kyllä näissä näkemyksissä omavaraisuudesta ja kestävästä elämäntavasta on puolensa. Hujasen kuvat ovat totutun hyviä, Salminen taas on hienosti häivyttänyt itsensä ja antaa Nordlundin kertoa.

Lukemista valitessani piti huomioida eräpäiviä. Jatkan siis tietokirjalinjalla ja luen Leah Hazardin Kohtu: Sieltä me kaikki tulemme -kirjan (suom. Nina Mäki-Kihniä; S&S,2023). Kohtuun ja naisten lisääntymisterveyteen ylipäänsä on liittynyt pitkään kaikenlaisia aivan kummallisia käsityksiä ja tiedon kertyminen aiheesta on ollut hämmästyttävän hidasta. Hazard tutkailee kirjassaan aihetta syvemmin ja olen varma, että tästä kirjasta oppii paljon uutta.

Lasse Honkasen Murha ei ole taidetta (Karisto, 2023) palautui kirjastoon lukematta. Nyt ei ehtinyt, eikä mielenkiinto lopulta riittänyt tällaiseen herrasdekkariin pelkästään Tampere-yhteyksien vuoksi. Dekkarisarjoista riittää seurattavaksi Louise Penny, muuta en nyt kaipaa.

* *

Enostone julkaisi syksyn kuvastonsa. Mukana on runsaasti runokokoelmia, jokunen romaani ja jonkin verran lasten- ja nuortenkirjoja. Runoista eniten kiinnostavat Kyösti Mäkisen aforismikokoelma Hämmentäen löydät sattumia, Anna Sjövallin Ja pimeässä minä alan rakastaa sekä Anni Sumarin Seuraa yötä, joka kuin vihollinen rientää jo pois. Proosan puolelta harkintaan menevät Satu Lepistön Hehku ja osin Tampereelle sijoittuva Paavo Matsinin Leninin valssi.

Kohtu oli oikein pätevä ja asiallinen tietokirja tarpeellisesta aiheesta. Mieleen tuli Caroline Criado Perezin Näkymättömät naiset (suom. Arto Schroderus; WSOY, 2020): tässäkin on naiserityinen aihe, josta tutkimusta on kovin vähän kun ottaa huomioon, miten tärkeästä aiheesta on kyse. Kuten kirjan alanimike sanoo: sieltä me kaikki tulemme. Hazard on kirjoittanut kirjan oikein sujuvasti, mukana on paljon kaikenlaista mielenkiintoista ja sopiva annos henkilökohtaisuutta. Aikamoista, miten koulutettu kätilökin voi oppia alastaan uutta, kun lähtee tutkimaan asioita.

Jamaica Kincaidin Lucy palautuu kirjastoon lukemattomana varauksen vuoksi. Annie Johnin jälkeen jätän nyt varaamatta tämän uudestaan; saa nähdä, ehkä palaan tähän joskus, mutta realistisesti taitaapa jäädä palaamatta, kirjoja on muutenkin niin paljon enemmän kuin ehdin lukea.

Koska halusin vaihtelua tietokirjalle, aloitin Kohdun ohella iltalukemisena J. S. Meresmaan ja Anni Kuu Nupposen toimittaman Tinarinnat-novellikokoelman (Hertta Kustannus, 2023). Siinä joukko upeita kirjoittajia on tarttunut Kalevalan naisten tarinoihin ja kirjoittanut niistä omannäköisiään novelleja enemmän tai vähemmän uskollisina alkuperäisaineistolle.

Novellikokoelma on oikein mainio, kuten tekijäkaartilta saattoi odottaa. Kalevalan naiset saivat mukavasti tuuletusta ja kirjan rakenne, jossa alussa on alkuperäisteksteille uskollisempia tarinoita ja suunta vie tarina tarinalta kauemmaksi Kalevalan maisemista, toimi erittäin hyvin.

Vielä kun on tottunut, että spefinovellikokoelmat ovat käytännössä aina pokkarinlipareita, Hertta Kustannuksen panostukset upeaan kovakantiseen kirjaan ja erinomaisten taiteilijoiden kuvituksiin novellien yhteydessä näyttäytyvät todella hienossa valossa. En lainkaan ihmettele sitä riemua, jota J. S. Meresmaa hehkui esitellessään kirjaa minulle Metson kirjatapahtumassa.

* *

Puolen vuoden kohdalla sopii tarkastella hieman numeroita. Tänä vuonna olen lukenut tähän mennessä 143 kirjaa, StoryGraphin mukaan 28 593 sivua. Isoin yksittäinen genre on runous, jota olen lukenut kolmisenkymmentä teosta, kakkosena on lastenkirjat ja kolmantena nuortenkirjat. Nämä eivät yllätä. Muita suosikkigenrejäni ovat literary fiction, nykykirjallisuus, klassikot, esseet, novellit ja historialliset romaanit.

Kun tarkastelen, mistä kirjat olen löytänyt, noin puolet lukemistani kirjoista on kuvastopoimintoja. Seuraavaksi yleisimmät paikat löytää kirjoja ovat syventyminen aikaisemmin löydettyihin aiheisiin ja opintoja varten luetut tai opinnoissa tutuksi tulleet kirjat. Kolmanneksi yleisimpänä tulevat Lastenkirjainstituutin kirjakorista löydetyt kirjat ja tarjotut arvostelukappaleet. Loput ovat sitten mitä sattuu: satunnaisia löytöjä, kirjagramista ja arvosteluista bongattua ja suosituksia.

Miksi sitten valitsin juuri nämä kirjat? Yleisin syy – vajaa kolmannes kirjoista – on tuttu kirjoittaja. Luen siis paljon sellaisia kirjailijoita, jotka ennestään tiedän kiinnostaviksi. Jos kirjailija ei ole tuttu, seuraavaksi yleisin syy – vajaa neljäsosa kirjoista – on kiinnostava aihe. Nämä ovat, kenties aika yllätyksettömästi, ne tavallisimmat syyt, miksi jonkun kirjan luen. Lopuista syistä isoimpia ovat halu lukea runoutta – poimin runokokoelmia luettavaksi matalalla kynnyksellä siksi, että ne ovat runokokoelmia – ja kiinnostuksiini osuva genre. Opiskeluja varten tuli luettua jonkun verran kirjoja, samoin sarjojen jatko-osia, mutta kiinnostavan tuntemattoman tekijän vuoksi luin jo aika vähän kirjoja. Jos tekijä ei ole tuttu, enemmän kiinnostaa siis kirjan sisältö kuin sen kirjoittaja.

Mikko Saari
@mikko_lukee

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua