Kuva: Iiris Tuononen
LEVYT | Tamperelaisen Joni Ekmanin seitsemäs levy tiivistää rock-kaihoa toimivan ytimekkäästi.
”Ekmanin rock-pohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta.”
Joni Ekmanin edellistä levyä (EkMania!, Soit se silti, 2022) vaivasi pieni hajanaisuus. Testilaboratoriomainen itsensä toteuttaminen tiivisti välillä mainiosti, toisinaan harhautti ytimestä. Tamperelaisartistin seitsemäs soololevy Joko saa laulaa? (Svart, 2025) on toteutukseltaan yhtenäisemmässä linjassa. Kappaleiden keskiössä on Ekmanin haikeankaiho laulupohdinta ja pohjimmiltaan rocksävyillä, vaikka yleisesti maisemassa liikutaankin melko rauhallisesti.
Muutamat kappaleet soivat alusta asti toisia hitikkäämmin, mutta pidemmällä kuuntelulla loppumateriaalikin nostaa pisteitään. Sinkkuna julkaistun Ostoksilla-kappaleen ohella albumin päättävä Ei näy, ei kuulu iskee saman tein väkevää kiilaa kuulohermoihin.
Hyvin aloittaa myös tymäkkä Tule rakkaus, jossa Ekmanin leppoisa särökitarajurnutus kohtaa iskelmäisen kaihon energisellä sykkeellä ja positiivisella pihkaantumisen svengillä. “Tule rakkaus tule pian, olen löytänyt jo melodian.”
* *
Muutaman asteen melankolisemmin ja pohdiskelevammin kimalteleva Lasi vettä ja kuulemiin pitää kiinni menevästä raikkaudesta, jolla myös avausraita vakuuttaa. Joni Ekmanin rockpohjainen svengi ei ole tunkkaista vaan vaivattoman koukukasta. Ylimääräiset rönsyt loistavat poissaoloaan, albumi pelkistää hienosti ydinmehuaan.
Yö nimensä mukaisesti nytkyttää öisemmissä maisemissa haikeilla taputuksilla ja pienillä stemmoilla koristeltuna. Sähköpianon vinguttelukin pysyy toimivana mausteena eikä varasta show’ta. Kello on jo paljon -kappaleen pelkistetyn raukea viipyily on viehkeää pienessä kuulaassa usvapilvessään. Maailma kaatuu päälle ja lannistaa, mutta kappale ei silti vaivu synkkyyteen vaan leijailee irrallaan pehmeässä harsossaan.
Ostoksilla sykkii alusta asti hienolla väreellä. Ekmanin etäinen laulupohdiskelu kerrostuu komeasti. Inari Ruonamaan pienesti piinaava saksofonisoolo tuo palettiin toimivan lisäelementin kitarasooloilun rinnalle, mutta sekin jätetään harkitusti taustalle kaikuilemaan. Yhdessä vai erikseen huuruilee hiukan samaan tapaan eteerisesti, mutta nousee lämmittävällä laulumelodiakaarellaan. Progesti purskahteleva poikkihuilusooloilu on tähän mennessä eniten irrallaan oleva elementti koko levyllä, mutta toimii silti välisoittona kelvosti.
* *
Jos edellisellä levyllä oli instrumentaaleja vino pino, Joko saa laulaa? -levyllä niitä on vain yksi ja sekin kitaravinguttelussaan kohtalaisen hyvin linjassa levyn muun materiaalin kanssa. Silti tilutteleva ja junnaava Viinirypäleet on levyn kahdeksasta kappaleesta se vähiten tuntemuksia herättävä, vaikka tarjoileekin kokonaisuuden äkäisintä kitaramurinaa haikeamman haaveilun vastapainoksi.
Pieni repsahdus kääntyy onneksi voitoksi kuulaasta pianotunnelmoinnista ja silittelevän kauniista laulusta komeasti kerroksittain isompiin kaarteisiin kasvavalla päätösraidalla Ei kuulu, ei näy, jonka ytimessä hehkuu yksi Ekmanin komeimmista balladeista. Biisin kasvatus urkuhuminan tuella leveämpiin harteisiin luo siitä lähes voimaballadin, mutta hienovaraisesta heleydestä onnistutaan pitämään samaan aikaan upeasti kiinni. Olen laittanut raidan joka kuuntelukerralla useamman kerran repeatille, sen verran hienoa patinaa se tiivistää.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kanteleen kanssa ikimetsään – Pauliina Syrjälän käsissä perinnesoitin taipuu syvien tunteiden tulkiksi
LEVYT | ”En ole koskaan erityisemmin pitänyt kantelemusiikista. Tämä levy muutti mielipiteeni täysin”, Kari Pitkänen kirjoittaa.
Kaikki mitä ihminen tekee tulisi tehdä ilosta – arviossa Knipin sooloalbumi Sivellinvetoja
LEVYT | Egotripistä tunnetun lauluntekijän kolmas sooloalbumi Sivellinvetoja sivelee haikean kauniisti.
Herkkyys vahvempana kuin koskaan – arviossa Hulda Huiman kuudes albumi Vietkö multa terveiset?
LEVYT | Kymmenen kappaleen albumi on herkkä, kiireetön, mutta samaan aikaan myös mukavan epätasapainoinen ja hiomaton.
Kivesveto Go Go on vihdoin myös albumimitassa rento ja tarttuva – arviossa Masters of the Kivesveto Go Go
Kivarit pääsee kolmannella ja parhaalla pitkäsoitollaan EP-julkaisujensa tasolle. Synkistä aiheista huolimatta soinnissa on riemua ja potkua.