Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja: 7 päivää kulttuurimatkailua polkupyörällä, osa 2

26.07.2022
Kuva 11 1

Vehmasta peltomaisemaa Hattulan alueella. Kuvat: Juho Hakkarainen

KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkarainen hyppäsi viikoksi pyörän selkään ja polki Tampereelta Raumalle ja takaisin.

”Sillan kupeessa seisoo parkissa Jägermeister-pakettiauto ja sillan alta kuuluu: ’Saattoi olla kuhakin…’ Enempää en kuule, viiletän eteenpäin.”

Lue sarjan edellinen osa täältä ja seuraava osa täältä. Sarjan alkuun pääset tästä.

* *

Keskiviikko 6.7.2022: Hämeenlinna–Somero 105 km

Yön muutamat tunnit nukun melko levottomasti: kellarissa on kuuma ja makuupussissa ahdasta. Mutta sittenkin nukun, ja kun seitsemän aikoihin nousen ylös, huomaan levon tehneen tehtävänsä: jalkoja ei niin särje kuin eilen illalla.

Pesen kasvot, raahustan ylös toimistokerroksen keittiöön ja keitän kaksi annosta kaura-ohra-lese-pikapuuroa, jota lusikoin naamariin Kalinka-jogurtin kanssa. Lisäksi on mustaa kahvia ja tummaa leipää.

Aamupalapöydässä selailen Pirjo Poutasen toimittamaa kirjaa Hämeen härkätiellä, joka minulla on matkalukemisena. Kirjasta luen, että Härkätietä pitkin Hämeenlinnaan kulkeutui suolaa, silakkaa, silliä, juustoa, viljatuotteita, hedelmiä, kahvia, teetä, suklaata, viinejä, sokeria, kangasta, silmälaseja, lyijykyniä, paperia, ja tietysti tupakkaa: Turuntietä, hämäläisten härkätietä pitkin tiesi siis laulustakin tuttu tupakkarulla tulla sisämaahan. Toisin päin eli Turkuun vietiin puolestaan koti- ja käsiteollisuustuotteita. Hämeen seudun talonpojat veivät itse viljaa, voita, talia, lihaa ja kapakalaa. Naiset kuljettivat kankaita ja villasukkia. Vilja kulki helpoiten ja tehokkaimmin paloviinan muodossa.

Kuva 8 1

Tästä se vaatimattomasti alkaa tai tänne se päättyy, Hämäläisten Härkätie.

* *

Siivoan jälkeni, vien roskat roskiin ja pääsen lähdölle jo ennen kahdeksaa. Siihen aikaan Hämeenlinnan kaduilla kulkee lähinnä vain koiranulkoiluttajia koirineen. Aurinko paistaa sakeasti, joten sivelen hipiälleni hennon kerroksen aurinkorasvaa. Tuoksu aktivoi hajumuistin ja sirpaleita menneistä pyöräreissuista tulvii mieleen: Madeleine-leivos voi siis olla myös monta vuotta sitten ostettu ja monilla matkoilla mukana kulkenut Nivea Sun Protect & Moisture Sun Lotion, joka ei tuoksu erityisen hyvälle ja tahraa runsaasti, vaikka etiketti muuta väittää.

Vähät välittämättä ajan sinne minne Härkätie päättyy, Hämeen linnan kupeeseen, ja lähden polkemaan kohti Turkua. Tavallaan olin Härkätiellä jo eilen: muinoin Härkätietä kulkeneen pyhiinvaeltajan matka päätyi Hattulan Pyhän Ristin kirkolle eli Hämeen äitikirkolle saakka. Siellä väitettiin säilytettävän palaa Golgatalta löydetystä Jeesuksen ristinpuusta, mutta mene ja tiedä: Juhani Sarsila muistaakseni Historian väärennöksiä ja väärentämisen historiaa –kirjassaan toteaa, että ristinpuun paloja oli liikkeellä niin paljon, että niistä olisi saanut rakennettua vaikka valtamerilaivan.

Kuva 9 1

Härkätien varrelta löytyy monenlaisia ajan kerrostumia.

* *

Härkätien osuus tiellä nro 2855 Rengon suuntaan on kuin mikä tahansa unelias, mutkainen ja möykkyinen pikkutie, jonka varrella eletään ja asutaan siinä kuin missä tahansa muuallakin. Useat kahvilat, latokirppikset ja muut matkailijan houkuttimet viestivät sentään jonkinlaisesta vireydestä. Aika ajoin Härkätietä on yritetty enemmänkin brändätä, mutta suunnitelmiin liittyy monia haasteita. Sentään on reitti merkitty melko hyvin ruskein härkämerkein maastoon.

Vanhimmat puut Härkätien varrella ovat varmasti nähneet paljon ja monenlaista. Tästä on moni mennyt ja varmasti moni tälle tielle jäänytkin. Ei auta siis valitella omia pieniä matkapyöräilyn aiheuttamia nirhaumia, kun miettii millaisia taatusti monin verroin ikävämpiä vaivoja takavuosisatojen kulkijat saivat hitailla reissuillaan kohdata. 

Härkätien Porras–Renko-osuus on museotietä entisen Rengon kunnan alueella Hämeenlinnassa. Osuus hyväksyttiin museotieksi vuonna 1982. Hämeenlinnasta tultaessa se alkaa Nummenkylän kohdilta valtatie 10:ltä. Mutkaisen ja mäkisen museotien pituus on reilut kymmenen kilometriä ja se päättyy näin päin mentäessä Lietsan kylään. Kangasmaastoon muodostunut tieura on säilyttänyt linjauksensa melko muuttumattomana ainakin 1500-luvulta saakka, ja vuoteen 1961 saakka se oli päätienä, kunnes nykyinen valtatie 10 syrjäytti sen. Tie on alku- ja loppupään lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta sorapintainen ja maisemiltaan varsin metsäinen.

Tietä on oikaistu hiukan 1930-luvulla, ja tuolloin käytöstä poistunut tieosuus – metsittynyt tieraunio – on nykyisin käytössä viitoitettuna kävelypolkuna. Käyn kummastakin päästä vilkaisemassa tuota Pitkäjärven tierauniota ja tunnen historian havinaa – tämä tienpätkä on ollut käytössä ainakin Jaakko Teitin tieluetteloinnissa vuodesta 1556 asti vuoteen 1936. Museotien puolivälissä on myös ikivanha Palsankallion rajamerkki, jossa keskiajalla yhdistyivät seitsemän pitäjän rajat.

Kuva 12 1

Museotien varrelta löytää myös vanhoja kilometripylväitä.

* *

Museotien varrella Hildantien kohdalla pidän pissa- ja leipätauon. Samalla hörppään vesipullon tyhjäksi. Siinä meni viimeiset reissuvedet tällä tieosuudella. Tuskin kuitenkaan kuolen janoon, vaikka en tiedäkään, paljonko on matkaa seuraavaan vesipisteeseen. Aurinko paistaa lämpimästi, ilmassa liihottaa paljon värikkäitä perhosia.

Vaihdan kumikengät kevyempiin: ei tainnut pysyvämpi sade sattua kohdalle, pieni kuuro vain äsken ripsautti. Poimin maasta yhden mansikan, joka maistuu taivaallisen makealle. Heti niitä on poimittava monta lisää.

Kuva 13 1

Nummenkylän ja Lietsan välillä kulkeva reilun kymmenen kilometrin museotie on pääosin päällystämätöntä soratietä, joka pidetään kuitenkin liikenteellisesti hyvässä kunnossa.

* *

Portaan vanhassa hallintopitäjässä pysäytän Nahkurinverstaalle syömään. Paikalla vallitsee rikkumaton kesäpäivän rauha. Komean pihan ohitse virtailee Liesjärvestä Kuivajärveen laskeva Turpoonjoki. Aiemmalta nimeltään 1500-luvun alkuvuosikymmeniin asti Porras oli komeasti Loimo. Hallintopitäjä lakkasi olemasta viimeistään 1700-luvulla, kun viereiset Somero ja Tammela muodostivat omat nimismiespiirinsä. Kuitenkin vaikuttaa Porras vireältä ja sympaattiselta paikalta olla ja asua.

Kuva 14

Kuva 15

Portaan Nahkurinverstaan idyllistä pihapiiriä.)

* *

Portaan Nahkurinverstas tarjoaa majoitusta sekä ravintola-, juhla- ja kokouspalveluita idyllisessä 1880-luvulla rakennetussa entisen nahkurinverstaan pihapiirissä. Paikalta löytyy myös nahkatehdasmuseo – maamme ainut vanhaa nahkateollisuutta esittelevä museo, joka on alkuperäisellä, toiminnan aikaisella paikallaan.

Keskityn kuitenkin museokierroksen sijasta syömään, joten tilaan pihapöytään herkullisen Kesäkulhon: uusia perunoita, lämminsavulohta, silliä kahta sorttia, kananmunaa, makkaraa, maitojuustoa ja salaattia.

Kuva 16

Herkullinen kesäkulho pitää nälän loitolla hetken ajan.

* *

Portaan jälkeen matka taittuu jostain syystä tahmeasti ja ajo tuntuu raskaalta. Jokainen kilometri on erikseen ajettava, ja niitä on sentään määränpäähän päälle neljäkymmentä. Vastatuulikin tuivertaa ikävissä puuskissa niin, että pienimmällä vaihteella saa jurnuttaa, eikä pyörä tunnu liikkuvan mihinkään. Ensi yön kortteeri – Majatalo Myötätuuli – tuntuu nimensä puolesta nyt ikävältä kiusanteolta.

Räpiköin kuitenkin hitaasti eteenpäin – ei auta valitella eikä lannistua, on vain jatkettava. Niin tuleekin vastaan vanhan liiton kyläkauppa Letkun Puoti, jossa pysähdyn mustikka-valkosuklaa-jäätelölle. Se piristää mieltä niin lujasti, että jaksan taas jatkaa.

Kuva 17

Pyörä täyspakkauksineen Letkun Puodin edustalla.

Kuva 18

Sisältä kaupasta löytyy hauska taulu, johon on kuvitettu kyläkaupan ja sen ympäristön elämää.

* *

Niin vain taittuvat kilometrit, ja vastaan tulee vehmas Somero avarine peltomaisemineen. Someron keskustassa pidän pienen vissytauon. Meinaa väsyttää.

Motoristeja parveilee parkkipaikalla, jossakin lähettyvillä on jokin heidän tapahtumansa.

Kuva 19

Somerolla tie on avoin etäisyyksiin.

* *

Ennen majapaikkaa Pitkäjärvellä tulee vastaan Someron Kivimeijeri, taidekeskus, joka – voi surku – on mennyt kiinni juuri kymmenen minuuttia sitten. Meijerissä olisi esillä Go Somero go go -näyttely, jossa mukana muun muassa Tommi Toijan, Hanna Saarikosken, Antero Kareen ja Pilvari Pirtolan töitä.

Sisälle en pääse, mutta pysähdyn pihalle ihastelemaan Anna-Kaisa Ant-Wuorisen Autokulta-teosta, joka on pitsimäiseksi rei’itetty kullanvärinen henkilöauto. Komia työ etenkin näin läpivalaisevassa auringonpaisteessa, ja sopii erinomaisesti Kivimeijerin edustalle!

Kuva 21

Anna-Kaisa Ant-Wuorisen Autokulta Someron Kivimeijerin edustalla.

* *

Kivimeijerin lisäksi monta muutakin kohdetta jää Somerolla nyt näkemättä, esimerkiksi Härkälän kartano ja Baddingin kioski Paratiisi, jota varten olisi pitänyt ajaa vähän syrjään Hirsjärven kylään. Mutta mitäpä näistä, ajamaan tänne on tultu eikä nähtävyyksiä ihmettelemään. Näen sentään bussin Somerolle. Se tulee Liedosta.

Turuntieltä käännyn pienelle suoralle hiekkatielle, Kaurakedontielle, jota jyryttelen pari kilometriä. Sillan kupeessa seisoo parkissa Jägermeister-pakettiauto ja sillan alta kuuluu: ”Saattoi olla kuhakin…”

Enempää en kuule, viiletän eteenpäin, ja pian saavun majatalolle, jossa vallitsee alkuillan lenseä rauha. Miesjoukko tuijottaa televisiota. Sieltä näkyy uutiset. Joku miehistä kertoo, että emäntä on keittiössä. Emäntä on Olla-Riitta Aarikka, yrittäjä, jolla on monta rautaa tulessa: Majataloon kätkeytyy myös ainutlaatuinen Norsukahvila sekä kesäteatteri, joiden molempien toimintaa Aarikka pyörittää.

Kuva 22

Majatalo Myötätuulesta toimivasta Norsukahvilasta löytyy satoja norsuja.

* *

Illalla käyn vielä jaloittelemassa ulkona ja ihastelemassa Kaurakedon viljavia vainioita. Ilta on viileä, vaikka aurinko valaisee seutuja vielä pitkään.

Kuva 23

Näkymiä Myötätuulen pihamaalla.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua