Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja: 7 päivää kulttuurimatkailua polkupyörällä, osa 1

Ensimmäinen pysähdys on Kimmo Pyykkö -museolla. Kuvat: Juho Hakkarainen

Lue sarjan seuraava osa täältä.

* *

Tiistai 5.7.2022: Tampere–Hämeenlinna 82 km

Aamu alkaa matkavalmisteluilla: lataan akkuja, pakkaan, teen viimeisiä säätöjä. Eilen illalla oli vielä tavarat hukassa, mutta niinpä vain kaikki löytyi ajohanskoja myöten. Nyt on hyvä lähteä matkaan: juhannuksena alkaneet helteet ovat väistyneet, yön aikana on satanut vähän vettä. On parikymmentä astetta lämmintä eli täydellinen pyöräilysää. Tähtäimessä on päästä matkaan kymmeneltä, mutta tietysti lähtö venyy, vaan eipäs kovin pahasti: pääsen lähdölle vähän ennen yhtätoista.

Matkalla Tampereelta Kangasalle ei mitään erityistä mainittavaa, paitsi että heti harmittaa, etten ottanut jalkaan sandaaleja. Vaelluskengät tuntuvat jo nyt liian kuumilta! Taistelen kuitenkin sisäistä valittajaa vastaan menestyksekkäästi ja sitä myöden ajo maittaa erinomaisesti. Pyörä on hyvässä kunnossa, eivätkä kädetkään puutuile: tätä oireilua on joskus ollut, mutta ajoasennon muuttaminen on auttanut vaivaan.

Kangasalla tuoksuu yhä terva: keväällä, kun haimme Kangasalan poliisiasemalta passeja, tervattiin kirkon kattoa. Nyt kurvaan pyöräni Kimmo Pyykkö -taidemuseon pihaan. Museo sijaitsee vuonna 2015 käyttöönotetussa Kangasala-talossa. Se on jylhänpuoleinen betonirakennus, jonka julkisivu on patinoitu kauniisti ruosteen sävyiseksi. Rakennus on osoitus onnistuneesta nykyarkkitehtuurista: se sointuu hyvin yhteen vanhan harmaakivikirkon ja paikkakunnan omaleimaisten harjumaisemien kanssa.

Museon ensimmäisessä ja toisessa kerroksessa on esillä Hevosia – Horses -näyttely, jossa on mukana töitä kahdeksaltatoista taiteilijalta. Näyttelyn on kuratoinut taidemuseon intendentti Soila Kaipiainen. Minua miellyttää, että mukana on italialaisen taiteilijan Marino Marinin (1901–1980) kaksi teosta: kivipiirros Mies ja kaksi hevosta vuodelta 1951 ja pronssiveistos Studio per cavaliere samalta vuodelta. Vaikuttavia ovat myös vaikkapa Kain Tapperin ja Marjatta Tapiolan hevostulkinnat sekä Kari Vehosalon valtavat, tummanpuhuvat Suomenhevoset, joissa itse hevonen on piilotettu peitteiden alle, mutta sen muoto on täysin tunnistettavissa.

Nina Ternon (1935–2003) hevosia Kimmo Pyykön taidemuseossa.

* *

Kolmannen kerroksen pysyvässä näyttelyssä esitellään taiteilija Kimmo Pyykön uraa ja teoksia. Näytillä on myös Urho Kekkosen tunnettu teos Niin on jos siltä näyttää vuodelta 1975. UKK valmisti naisfiguurin Kimmo Pyykön ateljeessa taiteilijan teknisellä avustuksella, ja sen oli presidentin mukaan tarkoitus kirvoittaa tyytymättömän Suomen kansan mielet hymyyn. Onhan se hymyilyttävä ja hyväkin työ!

Pyykön työhuoneessa Urkki teki myös kuuluisan leipälapio-omakuvansa, jossa käytettiin materiaalina muun muassa hevosen kuolaimia. Omakuvan kopioiden myynnillä rahoitettiin Kekkosen vaalikampanjaa.

Urho Kekkosen reliefi Niin on jos siltä näyttää vuodelta 1975.

* *

Museosta ulos tallustellessani huomaan hetki sitten hieman sataneen. Sepäs olikin yllätys! Kuuro on mennyt ohi mutta jättänyt pyöränsatulan märäksi.

Jatkan matkaa, pysähdyn hetkiseksi Automuseo Mobilian uimarannalle Längelmäveden rannalle, jossa on runsaasti vilinää. Siitä joudun Lahdentielle nro 12, jota pitkin jylisee raskas liikenne. Sen seassa tuntuu pyörän selässä vähän liiankin kevyeltä. Kaarran tauolle Kaivannon grillille, jossa erehdyn kysymään, onko heillä myynnissä voileipiä. Ei tietenkään ole, koska olemme grilli, minulle kerrotaan. Niinpä tietysti.

Tilaan kahvin ja lihapiirakan, kun en muutakaan keksi. Ostoprosessi on monimutkainen kuin Subwayssa: kaikilla mausteilla ei käy päinsä, pitää valita sipulin ja majoneesin laadut monista mutkikkaista vaihtoehdoista!

Kahvia hörpiskellessä tekee sateen: pimenee, tuulee ja vettä tulee kuin hanasta. Odotan pahimman ohi ja tutustun paikan historiaan: vuosina 1821–1829 kaivettiin tämän harjun poikki uoma ja rakennettiin Längelmäveden säännöstelypato, joka oli kuitenkin varsin väliaikainen kyhäelmä: jo huhtikuussa 1830 vesimassat rikkoivat rakennelman, kun kanavan portteja raotettiin ja vedentuloa kasvatettiin, ja siinä rytäkässä Längelmäveden pinta laski äkkiä pari metriä Roineen tasolle.

Rantamaisemat muuttuivat dramaattisesti, kun kanava muuttui avoimeksi salmeksi ja vesijätöistä syntyi uutta peltomaata. Nyt kanavan paikalla on tämä nykyinen grillikioski, jossa ei tietystikään myydä voileipiä.

Sateen mentyä lähden taas ajamaan. Reitti kaartaa Vanhalle Pälkäneentielle, nousee Vehoniemenharjulle ja kulkee automuseon ja Vehoniemenkylän ohi. Maisemat ovat oikein mukavia sen mitä niitä ehdin sadevaatteiden sovittelulta vilkuilla. Onkohan nyt käynyt niin, että olen ottanut kiinni sen sadepilven, joka äsken kulki ohi? Ajelenko sen alla kohti Pälkänettä?

En tiedä, mutta sinne päästyäni olen likomärkä. Ensimmäisenä minut toivottaa terveeksi Pälkäneen kunnanvaakunassa vuosina 1965–2006 esiintynyt kirkonkukko.

Pälkäne saavutettu.

* *

Kaarran pyörän parkkiin torin laidalle ja ripustan rotsin ja huomioliivit pyöränsarviin kuivumaan, sillä nyt on lämmittävä aurinko tullut esiin sadepilvien takaa. Käyn vilkaisemassa vuosina 1836–1839 rakennettua Pälkäneen kirkkoa, johon minut toivotetaan lämpimästi tervetulleeksi, ja lisätään vielä, että laulaakin saa. Kerron nyt tyytyväni vain katselemaan.

Pälkäneen uusgoottilaisen kirkon on suunnitellut C.L. Engel, sama heppu, jonka käsialaa on Helsingin Senaatintorin empiremiljöö tuomiokirkkoineen, Valtioneuvoston linnoineen, yliopiston päärakennuksineen ja Kansalliskirjastoineen.

Pälkäneen kirkon eteisessä voi kuvauttaa itsensä hauskassa kuplavolkkarissa yrmeiden kirkkoherrojen seurassa.

* *

Kirkkokäynnin jälkeen ajan hieman takaisinpäin 12-tien viertä Taukopaikka Aapiskukkoon syömään. Kyseessä on melkoinen kompleksi, jonka sekasortoinen vilinä ihan hirvittää rauhallisen matkapyöräilyn jälkeen. Ruokapaikkoina Aapiskukossa toimivat sulassa epäsovussa hampurilais-, sushi- ja kotiruokaravintola, ja taitaapa siinä olla vielä pizzeriakin kyljessä nälkäisiä ja kiireisiä ruokkimassa. Porukkaa on kuin Tuurin kyläkaupassa.

Tarjoilijat, joita tuntuu olevan loputon määrä, mutta sittenkin liian vähän, ovat äkäisten asiakkaiden kanssa helisemässä. Kaikesta huolimatta saan ruoat kipattua linjastosta lautaselle ja ängettyä systeemiini. Poistun vähin äänin ja viheltelemättä paikalta.

12-tien toisella puolella on omassa erinomaisessa rauhassaan Pälkäneen Rauniokirkko eli Pyhän Mikaelin kirkon rauniot. Se on kuin täydellinen vastakohta Aapiskukolle ja siksi hyvin miellyttävä keidas kaiken kiireen keskellä. Keskiaikainen kirkko rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen taitteessa ja se on kokenut historian saatossa kovia: kirkko kärsi pahoin Kostianvirran taistelun aikana 1713, jolloin se ryöstettiin putipuhtaaksi. Sitten hiekkamaalle rakennetun kirkon perustukset pettivät 1740-luvulla, ja lopulta kirkko hylättiin kokonaan 1839, kun Pälkäneen uusi kirkko – se, jota hetki sitten kävin katsomassa – valmistui.

Ja ettei siinä kylliksi, joulukuussa 1890 raivonneessa myrskyssä Rauniokirkon katto sortui. Raunioita on eri vaiheissa yritetty kunnostaa ja toimintaakin elvyttää. Nykyisin kirkossa järjestetään erilaisia tapahtumia ja se on suosittu vihkikirkko.

Pälkäneen rauniokirkko.

* *

Aapiskukko-nimellekin löytyy raunioista selitys: varakkaaseen vaununtekijän perheeseen syntynyt ja railakasta elämää viettänyt Daniel Medelplan asettui Suuren pohjan sodan ja orastavan Isonvihan melskeissä 1700-luvun alussa Pälkäneelle. Kaikki merkittävät kirjapainot oli tuolloin pelastettu Suomen alueelta Ruotsiin, mutta kurjuuden keskellä Pälkäneen papisto halusi kuitenkin sivistää kansaa. Käännyttiin kirjanoppineen Medelplanin puoleen. Tämä kaiversi vuonna 1719 keskiaikaisin menetelmin painolaatat, joilla painettiin parisataa aapista – ainoaa Isonvihan aikaan Suomessa painettua kirjaa – joka otsikoitiin komeasti: Lasten Paras Tawara, elli ABC-Kirja, joca on suuren tarpen tähden leicattu Puuhun ja Pälcänen seuracunnan Saarnamiesten toimituxen cautta, Prändetty Pälkänellä Daniel Medelplanilda Tauralassa 1719.

Tuossa kyseisessä puuaapisessa esiintyi tiettävästi ensimmäistä kertaa sama aapiskukkohahmo, joka näkyy Pälkäneen vanhassa kunnanvaakunassa – ja josta Aapiskukon ravintolakompleksi on saanut nimensä.

Rauniokirkon jälkeen laskettelen Onkkaalantietä ja Kantokyläntietä eteenpäin ja pysähdyn Uotilan leipomossa, josta ostan kahvin ja kanelikierteen. Istun terassilla ja annan ajan kulua. Parkkipaikalle pysähtyy monia autoja, joihin haetaan edullisia leipomon tarjousleipiä.

Uotilan leipomon kahvi ja pulla piristävät mieltä.

* *

Kofeiinin ja vehnäsen virkistämänä jatkan matkaa, käännyn pikkutielle 307, josta käännyn vasemmalle vielä pienemmälle Kaitamontielle. Siellä tulen sellaiseen johtopäätökseen, että sateen kasteleman hiekkatien tuoksu, tuulessa suhisevat puut sekä eläväiset pellot ja pihamaat ovat pyöräilyssä parasta. Laskettelen Laitikkalaan, josta siirryn Pälkäneeltä Hämeenlinnaan kulkevalle kantatie 57:lle. Se on hyvä tie ajaa: pyöräkaista on ruhtinaallisen leveä ja liikenne rauhallista.

Poikkean Rönnvikin viinitilalle, josta ostan kotiin tuliaiseksi pullollisen raparperiviiniä. Juttu vain on siinä, miten saan pullon ehjänä ja koskemattomana Tampereelle… Siinäpä haastetta! Näytän viinille vähän maata ja kilometrejä, josko maistuisi siten alkuperäistäkin paremmalle.

Matka kulkee leppoisasti Hattulaan. Mierolan satamassa on jälleen vilskettä ja vilinää – tästähän ajoin ohi viime kesänä ja harhauduin hetkeksi vikasuuntaan! Nyt viitat ohjaavat erehtymättömästi kohti Hämeenlinnaa, jonne saavun seitsemän jälkeen. Parkkeeraan pyöräni Sibeliuksenkadun tutulle sisäpihalle. Yövyn jälleen työpaikallani Luonnonperintösäätiön toimiston kellarikerroksessa. Hallituskadun K-Marketista käyn vielä ostamassa hammastahnaa, saippuaa ja ilta- sekä aamupalaa. Hämeenlinnan torille paistaa armelias ilta-aurinko.

Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua