Kalle Jalkanen jahdissa vuonna 1938. Kuva: Museovirasto / Valokuvaamo Pietisen kokoelma
KOLUMNI | Lumi ja hiihtäminen ovat osa suomalaista sielunmaisemaa. Tämä näkyy myös kaunokirjallisuudessa, niin romaaneissa, novelleissa kuin runoissakin. Pekka Henttosen kolumni alkaa kepeästi, mutta päättyy synkkiin sulamisvesiin.
”Suomen luonnon ja suomalaisen (sielun)maiseman perinpohjaista muuttumista suree jo etukäteen, vaikka itse ei ole näkemässä sitä.”
Miesten 50 kilometrin hiihdon väliaikalähtö on ollut SM-kisojen ohjelmassa yli 90 vuotta. Televisioituna kilpailu on mitä parhainta meditatiivista ajanvietettä. Jotkut hätiköt väittävät kuitenkin katselevansa mieluummin vaikka maalin kuivumista.
Simeon Hyyppä sijoittui viime huhtikuun SM-kisojen 50 kilometrillä kahdeksaksikymmenenneksikolmanneksi eli viimeiseksi. Hyyppä hävisi voittajalle lähes puolitoista tuntia. Hyyppä arvelikin jäävänsä kilpailussa viimeiseksi, mutta hiihti silti sitkeästi maaliin. Ensimmäisellä seitsemän kilometrin kierroksella alkoi väsyttää. Toisella kierroksella hiihtäminen alkoi tuntua todella pahalta. Sen jälkeen olikin enää viisi kierrosta jäljellä.
Hyyppä työskentelee terveyskeskuslääkärinä ja opiskelee fysiikkaa. Työn ja opiskelun ohella hän on ehtinyt olla kaksi kertaa SM-kisojen kuninkuusmatkalla viimeinen ja kahdesti kolmanneksi viimeinen. Mielestäni hän yltää näillä saavutuksillaan hiihdon suurimpien legendojen, kuten Elmon ja Kalle Jalkasen rinnalle.
Elmohan tuli Andien talvikisoissa kolmenkympin kohdalle kuudentena, pyysi omenoita ja hui-hai-juomaa, poltti piipullisen ja otti nokoset. Matkan edetessä hän lisäsi vauhtia, alitti muiden loppuajat ja ehti olympiavoittajaksi. Toiseksi tuli Ruotsin Andersson, Svensson tai Karlsson, kolmanneksi Unkarin Endre Kiss. Nepalin poika Karakawandu jäi viidenneksi.
Kalle Jalkanen lähti Garmisch-Partenkirchenin talviolympialaisten viestinhiihdon ankkuriosuudelle reilulta takamatkalta. Viiden kilometrin kohdalla suomalainen oli taistellut eron kiinni ja ohitti viestiä johtaneen Norjan. Jyrkässä laskussa Jalkanen sylkäisi kalliit tekohampaansa vahingossa hankeen. Jalkanen pysähtyi ja palasi pitkälle ylämäkeen hakemaan hampaitaan. Sanoin kuvaamattomalla rutistuksella sankarimme ehti uudestaan ohittaa norjalaisen juuri ennen maalialueelle saapumista.
* *
Piki-kirjastojen kokoelmissa on 64 hiihtoaiheista kaunokirjallista teosta. Kirjasammon hakusanalla ”hiihto” löytyy valtava määrä kirjoja, joissa hiihtäminen on jollakin tavalla esillä. Jaksoin selata luettelosta vain ensimmäiset sata.
Antti Heikkisen biofiktio Latu kuvaa maailmanmestarihiihtäjä Pauli Pitkäsen elämää ja kuolemaa. Ladun henkilöihin kuuluu myös Kalle Jalkanen, joka ilmestyy kuoltuaan Pitkäsen sairasvuoteen viereen pyytämään ystäväänsä seurakseen. Erkki Vettenniemi julkaisi juuri Marko Tapion nuoruuden elämäkerran Kirjailijan latu. Tapperin veljekset jäivät hiihdossa piirinmestaruustasolle, mutta kirjoittajina Marko ja Harri nostivat Saarijärven Pullistuksen aivan Suomen terävimmän huipun tuntumaan.
Pentti Haanpää kirjoitti neljä hiihtoaiheista novellia. Veikko Huovisen ja Erno Paasilinnan (yksi kummallakin) hiihtonovellit ovat enemmänkin satiireja. Lahden MM-kisojen mainostamiseksi kirjoitettu Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan hiihtokirja lienee pitkäksi venyneen sarjan tarpeettomin opus. Hiihtoaiheisia näytelmiä Kirjasampo löytää vain kolme. Oikeasti niitä on paljon enemmän ja aivan viime ajoiltakin.
Huovisen novellissa Jalka potkee suksi notkee (kokoelmassa Kukuškat 1993) yksi Suomen MM-hiihtoedustajista havahtuu pohtimaan, mihin kaikilla on niin kiire. Hiihtäjämme katselee tyrmistyneenä norjalaisten eläimellistä rynnistystä. Hän ihastelee maisemia, istuskelee katsojien nuotiolla ja saa termospullosta kahvia. Yksi nätti tyttö antaa mandariininkin. Kun alkaa paleltaa, suomalainen hiihtelee muutaman turkkilaisen ja tulimaalaisen kanssa maaliin. Kilpailun jälkeen tyytyväinen osallistuja lähetetään viipymättä kotimaahan.
Waldemar Hammenhögin (Martti Jukolan mukaillen suomentama) urheiluromaani Hiihtäjä-Heikki on takakantensa mukaan ”jännittävä seikkailukirja ja samalla erittäin havainnollinen hiihtotekniikan opas”. (Jos pidit tästä, kannattaa hankkia myös saman tekijäkaksikon urheiluromaanit Samoilija-Erkki ja Painija-Olli.) Gösta Knutssonin kirjassa Pekka Töpöhäntä suksilla kaupunkiin tulee vieras kissa, pallastunturilainen hiihtomestari. Monnia se ei voisi vähempää kiinnostaa.
* *
Jänöjussin mäenlaskussa Jänöjussi hävisi vetonsa ja Orava sai pitää häntänsä. ”Kas satakunta volttia / hän teki ilman holttia / ja vatsalleen hän kinokseen / näin lensi suksineen.” Yhtä huonosti kävi Taikatalven Muumipeikolle, kun se kaatui alamäessä ja riippui ”joen rannalla kasvavasta pajupensaasta häntä kylmässä vedessä ja koko maailma oli täynnä suksia, suksensauvoja ja uusia vihamielisiä näkymiä”. Taikatalven henkilöistä taitavia hiihdon harrastajia löytyy vain kaksi: Hemuli sekä (varauksin) Pikku Myy.
Suomen ladun Muumien hiihtokoulussa käydään lapsilähtöisesti läpi hiihdon perustekniikat. Muumiperheen hiihtokouluun voi osallistua 2-vuotiaasta alkaen yhdessä oman aikuisen kanssa. 5–6-vuotiaat Muumipeikot harjoittelevat monia hiihtotekniikoita: ”askelkäännös kantojen ympäri, sauvoitta hiihto, vuorohiihto, kaatuminen ja ylösnousu, sivuttaisnousu, mäenlasku, tasatyöntö ja haaranousu”. Vähän vanhemmat Nipsut opettelevat lisää tekniikoita, kuten ”korkea laskutapa, kumparelasku, aura, lapinkäännös ja yksipotkuinen tasatyöntö”. Nipsu-koulutuksen läpäistyään voi jatkaa vielä seuraavalle tasolle, joka on nimeltään Retki-hemulit.
Popedan kappaleen Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen) sanoitus saattaa olla surrealistinen helmi. (Huomaa loppusointupari porkat-sorkat). Legendan mukaan kappale syntyi, kun Mika Sundqvist ja Pate Mustajärvi olivat saunomassa Mustajärven kotitilalla Karviassa. Alkoholia nautiskelleet miehet kirjoittelivat sanoja paperille dadaistien tyyliin automaattikirjoituksella.
Antti Tuisku oli Imatran tammikuisten SM-kisojen pikamatkalla sadasneljäskymmenestoinen eli kymmenenneksi viimeinen. Löysin netistä Tuiskun hitin Mä hiihdän sanat. Kertojaminä tuntuu paahtavan samaa yksitoikkoista latua kierros kierroksen jälkeen, uudestaan ja vielä kerran uudestaan.
Eino Leinon hiihtorunot (”Hyvä on hiihtäjän hiihdellä”, ”Yksinhiihtäjä”) ovat monen perinteisen runon ystävän suosikkirunoja. Minulta ne turmeli lopullisesti eräs opettajani, jonka aamunavauslausuntaesityksiä (paatoksellinen nuotti hirvittävän väärin painotuksin) vieläkin muistelen kauhulla. Julius Krohnin Suksimiehen lauluun törmäsin ensi kerran lapsena Aku Ankkaa lukiessa. Aku ja veljenpojat reippaina lähdössä hiihtämään, puhe- tai (pikemminkin) laulukuplassa ”jalka potkee, suksi notkee, sujuilevi sukkelaan”. Vähänpä silloin tiesin, että runon lopussa valmistaudutaan kohtaamaan Suomeen ”rynnättävä” verivainolainen ”käsi sauvan, toinen raudan, teräväisen” ympärillä.
Aaro Hellakoski oli innokas hiihdonharrastaja. Erityisesti hän näyttää pitäneen hankihiihdosta. Tunnettu slogan ”vapaa on vain umpihanki” ei alun perin kuvannut hiihtämistä, mutta sopii tähänkin yhteyteen. Lainaus on peräisin Hellaakosken runosikermästä Lyhyesti (kokoelma Huojuvat keulat 1946). Kokoelman Jääpeili (1928) runossa Suksilaulu ”suksi sen tuntee / hangen pintojen sulon / hangen neitseys tuntee / suksimiehen tulon / liukuva käsi / iholla valkealla/ ystäväsi / hengityksen alla”.
Kirsti Kurosen kokoelman Suksin: runoraapaleita kaikki hiihtorunot on kirjoitettu sadan sanan mittaisiksi. Runossa Neitsyt ”vain rikollinen laskee suksensa koskemattomaan hankeen”. Kurosen ja Hellaakosken runoja ei olisi kirjoitettu valmiiksi ajetuilla, ruuhkaisilla luisteluladuilla.
* *
Hiihdon habitus on luisteluhiihdon ja ilmaston lämpenemisen myötä muuttunut. Tämä näkyy myös seurojen nimissä. Inkeroisten Terho on jo hävinnyt tulosluetteloista, Kuusamon Erä-Veikot ja Sonkajärven Pahka vielä sinnittelevät mukana. Vanhat kulttuurihistorialliset nimet muutetaan kömpelöiksi pidgin-englannin väännöksiksi: ennen Pyhäjärven Pohti, Iisalmen Visa ja Oulun Hiihtoseura; nyt Pohti Ski Team, Teho Ski Team Iisalmi (sic) ja Proski Oulu. Väännöksistä kamalin on hirviömäisen tökerö Vuokatti Ski Team Kainuu.
Eräs ystäväni muisteli äskettäin, kuinka oppilaat 1980-luvun Etelä-Hämeessä viettivät talvivälituntinsa (yläasteenkin puolella) kiertämällä latua koulun ympäri. Toinen tuttuni muistelee lämmöllä lukion abitalven liikunnan tenttiä. Opettaja kysyy: ”Kuinka paljon olet harrastanut liikuntaa vapaa-ajallasi?” Oppilas vastaa: ”On mulla kotona latu.” Ei ihme, että hylätyn arvosanan korottaminen onnistui. Nykykouluissa hiihtämistä kokeillaan pari kertaa vuodessa. Ei välttämättä vastenmielistä, pikemminkin eksoottista.
Talvilajeista hiihto kärsii eniten ilmastonmuutoksesta: lumiaika vähenee ja lumipeite ohenee. Lumitykkien ja säilölumen avulla suksittelua voi jatkaa, jos ei sada pitempään vettä eivätkä lämpötilat nouse paljon yli nollan. Tekoladuilla hiihtäminen voi ennen pitkää muuttua maksulliseksi. Ja miksi yleensä hiihtää, jos ladun ulkopuolella ei ole lunta?
Suomen luonnon ja suomalaisen (sielun)maiseman perinpohjaista muuttumista suree jo etukäteen, vaikka itse ei ole näkemässä sitä. Lapsemme ja lastenlapsemme tuskin jaksavat valtavasti harmitella hiihtomahdollisuuksiensa hupenemista. Heillä saattaa olla suurempia huolenaiheita. En ala tässä muistuttelemaan ilmastonmuutoksen todennäköisistä vaikutuksista meillä ja maailmalla. Siitä tulisi kaikille suotta paha mieli, näin kesken liki lumettoman hiihtokauden. (Mutta meidän päästömmehän ovat vain pisara valtameressä. Vähentäkööt muut ensin.)
Pekka Henttonen
Ampumahiihdon MM-kisat Sveitsin Lenzerheidessa 12.–23.2.2025 ja hiihdon MM-kisat Norjan Trondheimissa 26.2.–9.3.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kuratointia kuratoinnin päälle – XXIX Mäntän kuvataideviikot lähtee kesää kohti sanomalla EI
KUVATAIDE | Kuraattori Krister Gråhn päätti luopua vallastaan ja avata kuratoinnin ideaa ja ilosanomaa suuremmalle väkimäärälle.
”Suomesta rakennetaan häikäilemättä keski-ikäisten ja keskiluokkaisten kuluttajien paratiisia – muista ei ole niin väliä”
KOLUMNI | Matti Kuusela paljastaa suomalaisen median suurimman sankarin sekä sen, missä maailmankolkassa asuisi mieluiten minkäkin ikäisenä.
Euroviisuissa on kyse viihteestä, ei oppitunnista tai moraalipohdinnoista – katso kuvakooste UMK25-finaalista!
KOLUMNI | ”Kun Erika liekehtii, eläin meissä herää. Vaappuvan Unionin äärimmäiseltä itärajalta pesee nyt pelotetta viimeisen päälle”, Anne Välinoro kirjoittaa.
Kaksijalkainen kasvi ei viihdytä – Kasvien elämästä -teos sai kantaesityksensä Turun Tehdas Teatterissa
TEATTERI | Kun siemen itää, Turun Tehdas Teatterissa katsoja uinuu unta rauhaisaa.