Piti tulla päräyttävää, mutta tuli ihanhyvää

Pirkkalaiskirjailijoiden tilaisuus Kulttuuritalo Laikussa. Kuva: Arto Jalonen

Kun kirjoitan jotain (potentiaalisesti) julkisuuteen päätyvää – kuten tämä essee tai vaikkapa jokin kirjakritiikki – luetutan tekstin etukäteen. Toivon saavani reipasta, analyyttistä ja perusteltua kritiikkiä, toisinaan siis myös kritiikin kritiikkiä, mutta turhan usein saan vain sen masentavan ”ihan hyvän”.

Viime kesänä vihdoin ymmärsin, että ihanhyville on syynsä: kirjoitusteni laatu. Kirjoitukseni eivät nappaa, eivät saa innostumaan, vaikuttumaan, edes ärsyyntymään. Englannilla itseään ilmaisevan mielestä ne mitä ilmeisimmin don’t make a difference.

En masentunut vaan yritin paneutua asiaan. Luin vanhoja kritiikkejäni ja muiden tekemiä kritiikkejä. Kävin läpi kritiikkikurssilta taannoin saamani materiaalin. Kirjoitin pari arvostelua ja versioin niitä, kunnes kyllästyin. En kokenut päässeeni puusta pitkään, ja lähetin eteenpäin ne tavanomaisimmat versiot. Samalla päätin vähentää ainakin toistaiseksi kirja-arvostelujen kirjoittamista ja varsinkin niiden saattamista julkaistaviksi.

* *

Tultiin kuluvan vuoden vappuaikaan, ja luin Kulttuuritoimituksen artikkelin, jossa selostettiin Pirkkalalaiskirjailijoiden järjestämää tilaisuutta, jonka osana käytiin Kirjallisuusjournalismi murroksessa -paneelikeskustelu.

Aiheeseeni liittyen minua kiinnosti osio, jossa puhuttiin kirjakritiikeistä ja niiden asemasta (päivä)lehdissä. Aamulehden päätoimittajan Sanna Keskisen mukaan ”kulttuuri ja kirjallisuus eivät lukijoita kiinnosta… Perinteinen kirjallisuusarvio ei yksinkertaisesti toimi”.

Siis kulttuuri ja erityisesti kirjallisuus tehkööt tilaa muulle. Ja kuulostaahan tuo loogiselta. Yritys tietysti karsii valikoimastaan tuotteita, joiden panos–tuotos-suhde on kehno. Samaan aikaan tosin Sanomien (siis saman yhtiön) lippulaiva Helsingin Sanomat on alkanut nostaa kirjallisuusjournalismiaan tarjoamalla sen aiempaa kiinteämpinä paketteina erityisen vinjetin alla.

Vaikka Keskisen kertomaa – kulttuurin ja erityisesti kirjallisuuden vetovoiman heikkenemistä – toistellaan muistakin suomalaisista maakuntalehdistä, väite kirjallisuusarvostelujen tai -juttujen ”toimimattomuudesta” on ongelmallinen. Vaikka se olisikin maakunta- ja paikallislehtien osalta pääosin paikkansapitävä, toisaalla tapahtuu muuta. Keskisen kanssa samassa tilaisuudessa ääneen päässyt Kulttuuritoimituksen päätoimittaja Marita Salonen raportoi, että hänen johtamallaan areenalla kritiikkejä kyllä luetaan, ja paljon. Ja niin niitä luetaan pikku instituutioiksi muodostuneista kirjallisuusaiheisista blogeista ja muilta kirjavinkkipalstoilta, kuten esimerkiksi Kirjavinkit.fi-sivustolta, joka mainostaa kätkevänsä uumeniinsa vinkin tai kritiikin yli 12 000 kirjasta.

* *

Helatorstaina sain jo hukkaamistani ajatuksenpätkistä hetkeksi uudelleen kiinni. Ehkäpä julkaisualustalla tosiaan on merkitystä? Paperi, verkko, podcast; (sanoma-, aikakaus-, verkko-)lehti, sivusto, video. Ja sekin merkinnee, onko kyse täysverisestä kritiikistä vai paremminkin kirjaesittelystä tahi vinkistä (suosittelusta)? Eikä unohtaa kai pidä sellaisiakaan asioita kuten kuka kritikoi ja millä otteella ja asenteella.

Viimeksi mainittu nostaa mieleeni taas Salosen, joka totesi yllä mainitsemassani paneelissa, että kyllä, Kulttuuritoimituksenkin kirja-arviot ilmestyvät yleensä varsin perinteisessä (sanoma)lehtimäisessä kuosissa, vaikka verkko antaisi muitakin mahdollisuuksia. Jatkoksi Salonen mietti, että ”etenkin nuorempia kirjoittajia voisi kyllä kannustaa enemmän löytämään uusia muotoja kirjoittaa kritiikkiä”.

Mikä erinomainen ja kannatettava idea! Mutta miksi ”etenkin nuoria”? Kaikkia pitää kannustaa uskaltamaan ja kokeilemaan, antamaan huutia ihanhyville arvosteluille ja muille kirjoituksille.

Saattaisi maakuntalehtienkin kirjallisuuskirjoittamisen toimimattomuusongelma helpottaa.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua