Mitä suren, kun suren purettua rakennusta? Arviossa Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa

Kuvat: Marjaana Malkamäki / SKS-kirjat

Voi ei, miksi tuo kaunis rakennus puretaan? Miksi se on päästetty rappeutumaan! Ketä siellä on asunut? Tämä voisi olla ihan hyvä koti vieläkin! Kuka pelastaisi sen?

Jokainen purettavaksi tuomittu puutalo herättää minussa yllä kuvatun kaltaisia tunteita. Arkkitehti, rakennusperinnön dosentti Iida Kalakoski ja arkkitehti, restauroinnin artenomi Riina Sirén ovat nimenneet tämänkaltaisen tunteen osuvasti purkuhuoleksi. He ovat kirjoittaneet kirjan, joka jäsentää oivaltavasti näitä tunteenpurkauksia.

Olen kasvanut arvostamaan ikkunajaoltaan sopusuhtaisia, rossipohjaisia, kauniisti koristeltuja hirsitaloja ja suhtautumaan välinpitämättömämmin viimeisten 50 vuoden aikana rakennettujen talojen mahdolliseen purkamiseen. Mutta miten on selitettävissä, että tunnen purkuhuolta myös silloin, kun vain kolmekymmentä vuotta paikallaan seisonut virastotalo puretaan murusiksi?

Purkuhuoli kattaa myös huolen ympäristöstä. Jos vanhan hirsirakennuksen purku johtaakin puujätteeseen ja vaikeasti uusinnettavaan roskamuruun, niin hirret, ovet ja ikkunat voi usein käyttää uudelleen. Raskasta onkin, jos näkee näiden materiaalien murskaantuvan ja joutuvan jätelavalle ilman säästävää otetta. Betonitaloista sen sijaan ei yleensä talteen jää mitään, syntyy vain valtava määrä kivi-, lasi- ja metallijätettä. Rajallisella maapallolla purkamiseen rohkaiseva kulttuuri tuntuu älyttömältä. Materiaalien tuhlaaminen aiheuttaa ahdistusta.

Lohtua purkuhuoleen

Pelastakaa talot! Purkuvimmaa purkamassa (SKS-kirjat, 2026) on suunnattu lohduksi tällaisten ajatusten kanssa eläville ihmisille. Epätoivoisia tunteita on mahdollista ymmärtää ja kestämättömiin lopputuloksiin johtavaa rakentamista voi kritisoida myös muuten kuin romanttisesti huudahdellen. Asioihin on mahdollista myös vaikuttaa. Poliittisia päätöksiä tekevät tahot eivät aina välttämättä ole rakennustaiteen historian asiantuntijoita, mutta heitä voi kouluttaa. Esimerkiksi tämän kirjan avulla.

Tampereella nykyiset arkkitehtuurin opiskelijat saavat koulutuksensa Rakennetun ympäristön tiedekunnassa. Nimi itsessään viittaa siihen, että sankarillisten monumenttien tai vallankumouksellisen, kaiken vanhan alleen jyräävän kaupunkisuunnittelun sijaan tulevaisuuden arkkitehteja rohkaistaan katsomaan rakentamista kokonaisuuden kannalta, ympäristönä.

Suomalaisen ympäristön muuttuminen onkin kansainvälisesti vertaillen nopeaa. Asuinrakennukset puretaan keskimäärin 60 vuoden iässä ja muut rakennuksen noin 40 vuoden iässä. Yli satavuotiaita taloja on alle kuusi prosenttia.

Kasvukeskuksissa purkamista kiihdyttää asuntokannan tiivistäminen, maaseudun taajamissa esimerkiksi koulu- ja hallintorakennuksia puretaan käytön puutteen vuoksi. Muuttotappiokunnissa omakotitalot ja kerrostalot autioituvat ja päätyvät puskutraktorin alle. Aikaa ei ole kulunut tarpeeksi, että esimerkiksi 1990-luvun alun rakennuskannan tutkimiseen olisi kunnolla edes päästy käsiksi. Ja nyt monet ajan rakennukset ovat jo tienpohjana.

Korjauskelvoton murju, mutta mihin verraten?

Surua koetaan lähimetsän avohakkuusta ja yhtä lailla myös tutun kylämiljöön muutoksista. Vaikka kyseessä olisi rumempikin rakennus, sen esiin nostamat muistot ja kohtaamiset saattavat tehdä siitä koko yhteisölle merkittävän.

Mainitsemassani jo 1990-luvulla valmistuttuaan rumaksi tuomitussa valtion virastotalossa oli loppuaikoina hyvä ja tunnelmallinen lounasravintola, jonka pöytien ääressä koin monta merkityksellistä hetkeä. Ilmankos talon purkaminen tuntui jossain syvemmällä kuin ajattelin. Purkamisessa on aina kyse myös muistamisesta, muiston haalistumisesta ja unohduksesta.

Kirja etenee kirjoittajienkin kokemasta purkuhuolesta toimintaan ja tarkastelee purkukulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja. Kirjoittajat käyvät läpi rakennusten katoamiseen liittyviä merkityksiä ja länsimaisen rakennussuojeluliikkeen syntyä. He pohtivat, miksi purkaminen on juuri Suomessa niin helppoa, ja millaisilla sanankäänteillä asia saadaan tuntumaan helpolta hyväksyä. Korjauskelvoton murju, sanotaan.

Purkutaide on laastari

Purkutalotaide on viimeisten kymmenen vuoden aikana koonnut taiteilijat yhteen esittelemään taidettaan hieman museoita ja gallerioita vapaampaan ympäristöön ja saanut yleisön kokoontumaan rakennukseen ”vielä viimeisen kerran”.

Purkutaidenäyttelyistä on tullut eräänlaista kompensaatiota, jolla purkaminen saadaan näyttämään ympäristöä elävöittävänä ja ylevöittävänä tapahtuma. Taiteilijat ovatkin jo nostaneet kyseisen ristiriidan esiin, viimeksi Tampereen Ratinaan vuonna 1997 rakennettuihin toimistotiloihin kootun näyttelyn aikana 2024. Ylen artikkelin otsikko huutaa: ”Helvetti, onko mitään järkeä purkaa tätä?”

Kirjoittajat kuvaavat purkamista performanssina ja luovat linkkejä purkuhuoleen ja yleisempään ympäristöhuoleen, ylikulutukseen ja kertakäyttökulttuuriin. He tutkivat rakennuksiin liittyvää nostalgiaa ja lopuksi luovat katsauksen siihen, miten purkuhuoli voi synnyttää aktiivista toimintaa. Kaikki tämä kompaktissa taskukirjassa reilulla 200 sivulla.

Tietoinen valinta lienee sekin, että kirja on täysin kuvaton. Tämä ei häiritse, sillä uskoisin, että jokainen pystyy kaivamaan omasta elämästään ja ympäristöstään esimerkit kaikkiin kirjan nostamiin tapauksiin.

Tiina Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua