Hercule Poirot’n monet kasvot – Kolme Idän pikajunan arvoituksen päähenkilön tulkintaa

Kenneth Branaghin Murha Idän pikajunassa (2017) on täynnä tähtiä.

Agatha Christie (1890–1976), maailman luetuin kirjailija, loi legendaarisen, fiktiivisen belgialaisen yksityisetsivän hahmon Hercule Poirot’n, jota on tulkittu valkokankaalla eri tavoin.

Idän pikajunan arvoitus eli Murder on the Orient Express ilmestyi kirjana vuonna 1934, ja se kuuluu salapoliisikirjallisuuden klassikoihin. Dekkari on juoneltaan tiivis kertomus Idän pikajunan matkasta Istanbulista kohti Pariisia. Juna jää kuitenkin hetkeksi jumiin lumeen Balkanilla. Tapahtuma-aika on vuodenvaihde lähellä teoksen kirjoittamisajankohtaa. Pian tapahtuu murha. Lumen keskelle jääneeseen junaan ei ole mahdollista saada virkavaltaa paikalle, ja näin päähenkilöä pyydetään ratkaisemaan murha. Miljonääri löydetään kuolleena niin, että hänen rinnassaan on kaksitoista tikarinpistoa.

Monelle juuri filmatisoinnit ovat näkemyksiä, joiden mukaan Hercule Poirot’n hahmo mielletään yleisesti. Toisaalta elokuvaversiot ovat saaneet kritiikkiä siitä, miten ne ovat muokanneet henkilöhahmoa. Hercule Poirot’ta onkin koko historiansa ajan sovitettu uudelleen useissa eri yhteyksissä, ja hahmo on yhä hyvin ajankohtainen.

Olen pohtinut, miten kolme eri sovitusta teoksesta on poiminut valintoja päähenkilön tulkintaan ja miten ohjaajat ovat tulkinneet alkuperäisen romaanin Poirot’ta. Olen miettinyt roolihahmon motiiveja, sisäisiä pyrkimyksiä, luonnetta, puvustusta, näyttelijän työtä, miljöön kuvausta ja roolisuoritusta.

Agatha Christie kuvailee Idän pikajunan arvoituksessa Poirot’n henkilöhahmoa seuraavin piirtein: Hän on pikkutarkka älykkö, jonka pienet harmaat aivosolut ratkaisevat arvoituksen kuin arvoituksen. Hän on vanhanaikainen, erikoinen dandy, jolle järjestelmällisyys on kaikki kaikessa. Hänen päänsä on kananmunan muotoinen. Hän on lyhyt, mutta kantaa itsensä suurella arvokkuudella. Viikset ovat erittäin jäykät. Ulkoasu on todella huoliteltu ja silmät vihreät – niiden kuvaillaan toistuvasti loistavan kuin kissan silmien, kun hän saa älykkään idean. Lisäksi kävelytyyli on ontuva, mikä viittaa sotavammaan.

Vahvasti maskeeratun Albert Finneyn tulkinta mestarietsivästä on teatraalinen ja koominen.

* *

Teatraalinen salapoliisi

Sidney Lumet’n vuonna 1974 ohjaama ja Paul Dehnin käsikirjoittama klassikkosovitus Idän pikajunan arvoituksesta sisältää merkittäviä roolisuorituksia, ja elokuvassa on mukana ajan tunnetuimpia näyttelijöitä, kuten Sean Connery, Lauren Bacall, Anthony Perkins ja Ingrid Bergman.

Albert Finneyn Poirot-tulkinta lähtee liikkeelle vastoin kirjan tapahtumia jo vuodesta 1930, jolloin tapahtui järisyttävä Armstrongin lapsen kidnappaus. Elokuva esittelee kaappauksen kuvaamalla  lehtiartikkeleita. Pian sen jälkeen elokuvassa siirrytään viisi vuotta eteenpäin, ja tapahtumapaikkana on Aasian-puoleinen Istanbul. Laiva kuljettaa matkustajat Idän pikajunan lähtöpaikalle. Jo laivan lähtiessä matkustajat pitävät Poirot’ta hieman koomisena hahmona. Poirot onnistuu samaan täyteen Idän pikajunaan lipun.

Kun hänet ensi kertaa kuvataan, hän on teatraalinen hahmo. Hän on vähemmän hurmaava, ja ensivaikutelmasta jää hajamielinen ja vähemmän terävä vaikutelma, mikä ei korostu nykypäivän tulkinnoissa.

Poirot on hahmona melko iäkäs, mikä käy imi kaikista tulkinnoista. Albert Finneyn Poirot’n esittämä kommentti naisen kauneudesta junassa kiinnittää huomion, ja Poirot toteaa, ettei ole enää nuori.

Kun juoni etenee, matkustaja Samuel Edward Rattchet (Richard Widmark) pyytää Poirot’ta suojelemaan itseään, sillä hän on liikemiehenä huolissaan, että hänelle saattaisi tapahtua jotain. Hän kantaa asetta, jonka esittelee Poirot’lle junassa. Poirot on kuitenkin suora, sillä hän ei pidä Ratchettista henkilönä; hän sanoo, ettei pidä tämä kasvoista.

Poirot ei suostu suojelemaan Rattchetia, ja pian mies löydetään kuolleena. Ennen murhaa hänet on huumattu. Kun tapahtumaa aletaan selvittää, Poirot kuulustelee kaikkia matkustajia. Häntä pyydetään ratkaisemaan mysteeri, jonka Poirot haluaisi siirtää Jugoslavian viranomaisille.

Poirot oppii kuulusteluissa, että kaikki matkustajat kytkeytyvät Armstrongin lapsen lähipiiriin ja että Rattchet oli todellisuudessa italialainen Cassetti eli Daisy Armstrongin murhaaja.

Elokuvan tapahtumat heijastavat ajan rotuerittelylakeja ja luokkien välistä eroavaisuutta.

Finneyn tulkinta ei ole henkilökohtaisesti mieleiseni, mutta se on tarkimmin kirjaa noudatteleva kuvaus päähenkilöstä. Tulkinta on jakanut katsojien mielipiteitä. Elokuva on klassikko, vaikkakin siitä huokuu yli 50 vuoden takainen tekniikka.

Elokuvan meikkaukset ja maskeeraukset ovat vahvat, mikä näkyy myös sivurooleissa, kuten kreikkalaista lääkäriä näyttelevän George Coulourisin ja prinsessa Dragomiroffin roolin tekevän Wendy Hillerin ulkomuodossa. Kun katselee Poirot’n hahmoa, tulee vaikutelma ilmaisusta, joka soveltuisi pikemminkin teatterilavalle.

David Suchet’n Poirot on vakavasti otettava ja inhimillinen hahmo, jolla on terävä havainnointikyky ja tyylikäs olemus. Suchet’n roolisuoritus poikkeaa pinnallisemmista ja kevyemmistä tulkinnoista synkkyydellään.

* *

Synkkämielinen moralisti

David Suchet’n tähdittämä Poirot-tv-sarja vuosilta 1989–2013 on lähes kaikkien tuntema. Suchet’n näyttelemä Poirot on kohtelias, hyvin pukeutunut ja elegantti, hieman tukeva, lyhyitä askelia ottava herrasmies. Hän on myös yleisesti ottaen erittäin terävä todellisuuden havainnoitsija.

Idän pikajunan arvoitus (2010) poikkeaa sarjan muista jaksoista, jotka ovat filmatisoinniltaan kevyempiä, huumoriakin sisältäviä, erityisesti aiemmissa jaksoissa Lontoon poliisin tutkintalinjoja kuvatessaan. Lähäs puolitoistatuntinen filmi pitää tiiviisti otteessaan, ja se kuuluu sarjan kahdenteentoista tuotantokauteen.

Poirot’n hahmoon ei ole Suchet’n tulkinnassa lisätty koomisia piirteitä, Poirot’ssa itsessään sen sijaan on piilevää huvittuneisuutta joitain ympäristöön liittyviä yksityiskohtia kohtaan. Suchet’n Poirot on inhimillinen ihminen ja naisia kohtaan hienotunteinen. Suchet’n näyttelemä Poirot tuo alkuperäiseen hahmoon lisää syvyyttä ja pohdintaa.

Elokuvan on käsikirjoittanut Stewart Harcourt ja ohjannut Philip Martin, ja se eroaa merkittävästi Lumet’n sovituksesta. Elokuva tarjoaa poikkeuksellisen tummanpuhuvaa, emotionaalista pohdintaa oikeudenmukaisuudesta. Filmatisointi on yleistunnelmaltaan synkkä. Murhaajat kuvataan traumatisoituneina ihmisinä, jotka hakevat oman käden kautta oikeutta, joka ei laissa toteudu.

Puvustus luo ajan autenttista tunnelmaa senhetkisestä yläluokasta. Tässä ehkä huomaa televisiosarjan budjetilla tehdyt ratkaisut, vaikkakin Idän pikajunan arvoitus on moniin muihin Poirot-jaksoihin verrattuna laadukas tuotanto.

Kenneth Branagh tuo Poirot’n hahmon modernille tasolle. Roolisuoritus lähenee toimintaelokuvan fyysistä sankaria.

* *

Hercule Poirot toimintahenkilönä

Kenneth Branagh on tehnyt Poirot-tarinoista kolme ylellistä sovitusta, joissa hän näyttelee itse pääosaa: Murha Idän pikajunassa (2017), Kuolema Niilillä (2022) ja Venetsian aaveet (2023). Käsikirjoitukset on kirjoittanut Michael Green.

Branaghin tulkinta tuo Poirot’n hahmoon ennennäkemättömiä piirteitä. Poirot on aktiivinen, toimintaelokuvan hahmo, mikä näkyy kohtauksissa, joissa Poirot liikkuu mysteeriä selvittäessä junan katolla tai ryhtyy kaksintaisteluun. Samoin Poirot murtaa väkivalloin kävelykepillään Rachettin hytin oven. Tulkinta tuo teoksen nykyaikaiselle, modernille tasolle. Miltei kahden tunnin mittainen filmatisointi lähenee tyyliltään jännityselokuvaa.

Elokuva alkaa vuodesta 1934 ja Jerusalemin Itkumuurilta, jossa matkalla oleva Poirot paljastaa reliikin varkauden.

Elokuvan alussa Poirot toteaa, että on vain oikea ja väärä, ei mitään välissä. Tätä arvoitusta ratkaistessaan Poirot joutuukin kamppailemaan sisäisen oikeudentajunsa kanssa. Poirot on myös inhimillinen, mikä käy ilmi hänen pahoitellessaan hammassärkyä.

Branaghin Poirot on eksakti, tarkasti huoliteltu täydellisyyden tavoittelija ja terävä todellisuuden havainnoitsija, mikä käy ilmi puuttumisena solmion suoristamiseen.

Elokuva on tyylikäs tulkinta. Näyttelijäkaarti koostuu merkittävistä tähdistä, kuten Johnny Depp, Judi Dench, Penélope Cruz ja Willem Dafoe.

Murhattua Ratchettia näyttelee Johnny Depp. Mieleenpainuvat sivuroolit tekevät myös saksalaiseksi professoriksi tekeytyvä Willem Dafoe, ja Daisyn isoäiti Michelle Pfeiffer. Ainakin he ovat esillä sivuhenkilöistä eniten.

Ohjaajan työ on omimmillaan suurella kankaalla. Miljöön kuvaus Jerusalemissa ja Istanbulissa on huomattavasti realistisempaa kuin aikaisemmissa versioissa. Joitain uudenaikaisia tai lähes uusia keksintöjä näkyy, kuten gramofoni, kamera ja ensimmäiset ajoneuvot.

Branaghin elokuvaversio punoutuu elokuvan edetessä Armstrongin perheen tragedian ympärille, ja vyyhti alkaa pikkuhiljaa valjeta. Lopuksi Poirot toteaa, ettei hänellä ole oikeutta tuomita tätä rikosta, sillä silloin oikeus ei toteutuisi. Hän pyytää surmaamaan itsensä, jotta todellisuus ei paljastuisi, mutta kukaan ei tee sitä. Juna jatkaa matkaansa kohti määränpäätään.

* *

Yhteenvetona

Kenneth Branaghin tulkinta jaksaa kiinnostaa nykyajan efektiensä vuoksi. Päähenkilöä en mieltänyt rooliin parhaimmaksi valinnaksi, vaikkakin pidinkin Branaghin rooliin mukanaan tuomista uusista ulottuvuuksista.

Samoinen jäänyt kaipaamaan kapteeni Hastingsin roolia, joka on jätetty tässä tulkinnan ulkopuolelle. Kaksikon ratkaisemissa rikoksissa Christie on mahdollisesti ottanut vaikutteita Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesista ja tohtori Watsonista.

Poirot’n hahmo kirjallisuudessa on kapeampi kuin toteutetuissa elokuvaversioissa. Tässä on tarkasteltu yksinomaan Idän pikajunan arvoitusta, mutta Hercule Poirot’ta on esittänyt muissa sovituksissa moni merkittävä näyttelijä. John Malkovichin suoritusta pidän osuvana Aikataulukon arvoitus -sarjassa.

Tarkastelluissa Poirot-elokuvissa noudatetaan Christien linjausta niin että murhan ratkaisu salataan loppuun asti, ja sitä on usein vaikea päätellä. Tämä korostuu myös Idän pikajunan arvoituksessa, jossa loppuratkaisu onodottamaton.

Elokuvan uudelleenfilmatisoinnit ovat tapa tuoda merkittävä klassikko uudelleen pinnalle nykyaikaisin keinoin, mutta tulkinnat jakavat usein mielipiteitä.

Itseäni näissä tulkinnoissa viehättävät historialliset, ylelliset miljööt, joissa mysteeriä ratkotaan sekä hieno puvustus. Samoin nykyaikaisemmissa elokuvatulkinnoissa kiinnostavat henkilöhahmon muutokset, jotka lähenevät koomisesta dandysta aina toimintaelokuvan hahmoa.

Mari Loponen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua