Pyöräillen Pirkanmaalla, osa 1 – Laukon kartano

02.07.2023
3.

Päiväänniemen kalmisto on ”tenhoava kohde historian ystäville ja koko perheelle”.

KULTTUURIMATKAILU | Juho Hakkaraisen perinteisessä kesäpyöräilysarjassa tehdään tällä kertaa pistokeikkoja ympäri Pirkanmaata kiinnostavien kulttuurikohteiden ja -tapahtumien perässä.

LUE MYÖS: Pyöräillen Pirkanmaalla -sarjan muut osat | Päijänteen vieriltä ja vähän muualtakin kesältä 2021 ja Hämeen Härkätietä, Raumlaissi jaarituksi ja rengasrikkoja kesältä 2022.

* *

30.6.2023

Tampere–Lempäälä–Vesilahti–Nokia–Tampere, 102 km.

Tänä kesänä en tee aiempien vuosien tapaan pitkää polkupyöräreissua, mutta tarkoitus on tehdä useampi lyhyt pyrähdys Pirkanmaan alueella. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Laukon kartano ja siellä järjestettävä J. Karjalaisen konsertti.

Matkan Vesilahteen on tarkoitus alkaa tasan kello 10, mutta myöhästyn siitä vartin, koska avaimet ovat hukassa. Ei se mitään: aurinko paistaa täysillä, lämpöä piisaa. Aurinkorasvan ja vissyn kanssa saa siis taas läträtä. Edellisiltana olen valmistellut reissua pumppaamalla renkaiden ilmanpaineet kohdilleen ja antamalla pyörän liikkuville osille runsaasti öljyä.

Lähden Kaukajärveltä kohti etelää. Heti Lukonmäen julman nousun aikana kiitän tekemiäni huoltotoimenpiteitä. Pyörä rullaa aivan mukavasti. Ensimmäisen stopin teen jo Hervannassa: K-Marketista noudan litran vissyä ja otan ahnaasti huikkaa. Sen vahvistamana on hyvä jatkaa. Lindforsinkadulta käännyn Ahvenisjärventielle ja siitä päästelen pitkin Ruskonkehää (seututie nro 309) kohti Uutta-Eurooppaa, niinköhän tämä hassunkurinen asuinalue taipuu?

Annan internetin minulle kertoa, että Uusi-Eurooppa rakennettiin 1950-luvulla ja nimen se sai jonkun tuntemattoman paikallisen tokaisusta jo valmistumisvaiheessa. Onpa vielä niinkin huvittavasti asiain laita, että Uudesta-Euroopasta löytyy Maailmannapa! Tässäpä knoppia pubivisanikkareille.

Uuden-Euroopan jälkeen kurvaan Lempäälään johtavalle Tampereentielle. Vastaan tulee Liisan leipomo, jonka ohi ensin ajan, mutta asiaa hetken harkittuani palaan takaisin. Ostan kahvin ja päivän pullan. Aamulehdestä luen otsikon, että ratikka tukee Särkänniemen suunnitelmia. Vastahan edellispäivän Hesarissa hehkutettiin Tamperetta maasta taivaaseen ja annettiin turkulaisia nenille: he siellä vuosikymmenestä toiseen fundeeraavat ratikkayhteyksiä, kun meillä täällä jo täyttä päätä ajellaan!

Ratikka-asioita puntaroidessani astuu sisään leipomoon mies sinisessä, lyhythihaisessa kauluspaidassa ja tekee tilauksen: ”Pistä lihapiirakka”. ”Haluatko siihen kaksi nakkia”, kysyy myyjä, johon mies vastaa ykskantaan lyhyellä vokaalilla: ”E”.

1.

Matkapyöräilijän eväät Liisan leipomossa. Kuva: Juho Hakkarainen

* *

Kahvia hörppiessäni luon odotuksia illan konsertille: hurjassa nuoruudessani olen luuhannut lukuisilla festareilla ja nähnyt satapäin erilaisia keikkoja, mutta en koskaan J. Karjalaista. Kumma juttu, että ei ole sattunut kohdalle, vaikka enpä toisaalta koskaan mikään mahdottoman suuri Jii-fani ole ollutkaan. Electric Saunan (1996) sain serkultani synttäri- tai joululahjaksi, ja jo silloin varhaisteini-ikäisenä tunnistin ja tunnustin, että levyllä on joitakin upeita piisejä, kuten Hullun laulu tai Mä voin (Tommi Vikstenin rouhea fuzz-kitara herätti ihmetystä ja ihailua), mutta myös sietämättömiä renkutuksia, kuten vaikka se yhden kesän radiossa tauotta soinut Väinö.

Nämä mielessäni lähden jatkamaan matkaa. Tampereentie Kuljun ohi kohti Lempäälää on vauhdikasta ylämäki-alamäki-ylämäki-alamäkeä. Lempäälää ennen jossakin Hakkurin kohdilla ripsauttaa muutaman harvan pisaran. Ei haittaa ollenkaan, kuuma on silti.

Koukkaan Kuokkalan museoraitille ja pistäydyn kauppamuseoon. Opas Saara Starck toivottaa tervetulleeksi ja kertoo raitin museokohteista, joihin lukeutuu muun muassa parturi-kampaamomuseo. Kauppamuseon tiloissa on aikaisemmin toiminut oikea kyläkauppa. Kysäisen käykö museoraitilla polkupyöräilijöitä. Jonkin verran kuulemma meitäkin.

2.

Museo-opas Saara Starck Kuokkalan museoraitin kauppamuseossa. Kuva: Juho Hakkarainen

* *

Lempäälän kirkon eli Pyhän Birgitan kirkon edustalla pysähdyn tuumimaan lounaspaikkaa. Päädyn lähelle eli ravintola Villihanheen. Tilaan urheiluhengessä pitsaa ja kaljaa. Asetun terassille, jossa valtavat lokit päivystävät aurinkovarjojen yllä. Naapuripöydässä puhutaan pakolaispoliittiset asiat kerralla melko sakeaan pakettiin, eikä se totisesti ole kaunista kuunneltavaa.

Pitsa ja olut maistuvat, ne vatsassa lähden jatkamaan. Yhdystie 3024 vaihtuu Lempäälän kanavan jälkeen Viialantieksi. Siltä tieltä käännyn Lempäälästä Stormiin johtavalle tielle numero 301 eli Vesilahdentielle.

Pysähdyn ihmettelemään Päiväänniemen kalmistoa. Tämä rautakautinen röykkiökalmisto toimi hautuumaana varsinkin 600–700 luvuilla ja mestasta on kirjallisia mainintoja jo 1700-luvun lopulta. Tutkittukin sitä on jo 1800-luvun lopulla. Kalmiston haudoista suurin on jollekin paikalliselle mahtisankarille tehty kuninkaanhauta, josta on löydetty muun muassa komea miekka. Kalmiston vieressä on aitauksessa lampaita, jotka saapuvat ihmettelemään omituista polkupyöräilijää.

Seuraavana vastaan tulee Vesilahti ja sen taajamista Narva. Vesilahden muita kyliä ovat esimerkiksi Halkivaha, Rämsöö (tai puhekielellä rempseämmin Rämpsöö) ja Krääkkiö, jotka eivät mielestäni varsinaisesti edusta suomalaisten paikannimien kauneimmistoa. Mielenkiintoisia nimiä ovat eittämättä.

* *

Puoli kolmen aikoihin saavun Laukon kartanoon. Kartanolle johtava Hinsalantie pöllyää, tien laidoilla rehottavat lihavat ja vinot koivut. Ehkä nekin hikoilevat kuumuudessa. Pyöräparkissa ei näy yhtään polkupyörää. Kaivan sivulaukusta vissyn ja juon pullon tyhjäksi. Istuudun pihan puistikon varjoon palautumaan ajosta ja odottelemaan Kaisaa ja Tuomia, jotka ajelevat paraikaa Tampereelta automobiililla, jonka rengas on aamulla paikattu. Ylen uutissivuilta luen, että Vilhelm Junnila eroaa.

Käyn infosta noutamassa rannekkeet, enkä malta olla pistäytymättä omin päin viljamakasiiniin, jossa esillä on Hannu Väisäsen upeita töitä. Aamulla luin Hesarista, että Uudenkaupungin seurakunta on päättänyt myydä Väisäsen heille lahjoittamia teoksia. Melko pöyhkeää toimintaa. Jutussa joku kirkonmies kertoi, että kyseessä on ehkä laajemmin esittävän ja ei-esittävän taiteen problematiikka kirkon kontekstissa. Siiskö jotenkin niin, että kirkko on saanut tarpeekseen joidenkin äänekkäiden seurakuntalaisten valittelusta ”liian modernin” taiteen äärellä ja taipuu nyt kirkollisveronmaksajien tahtoon tällä tavoin käytännönläheisesti myymällä lahjateokset pois?

Kaiken kukkuraksi ovat tilanneet ainakin joidenkin asiantuntijoiden mukaan melkoisesti alakanttiin vedetyt hinta-arviot teoksista. Ymmärrettävästi taiteilija ei ole toimintaan kovin tyytyväinen. Viljamakasiinissa vilkaisen teosluetteloa: hintahaitari näkyy nyt olevan luokkaa 6 500 – 11 500 euroa.

* *

Pian saapuvat parkkipaikalle Kaisa ja Tuomi. Ajan pyöräni auton luokse, vaihdan hiukan vaatetta ja kätken sivulaukut peräkonttiin. Ensimmäiseksi suunnistamme syömään. Ravintola on täysi ja täydemmäksi tulee kaiken aikaa. Kaisa ja Tuomi saapuivat kreivin aikaan, sillä parkkipaikalle hakeutuvien autojen letka muodostuu iltapäivän kuluessa melko mahdottomaksi.

Me asetumme paahteiselle terassille ja ryhdymme syömäpuuhiin. Keittiömestarin kesäpöydästä riittää mainiosti pelkkä alkuruokapöytä, jossa siinäkin on salaattia sen seitsemää sorttia ja monia sellaisia ruokalajeja, joita en osaa lausua, mutta herkullisia ovat. Tuomi on hetken sillä tuulella, ettei hänelle kelpaa kuin paahdettu punajuuri, mutta maistuvat pian onneksi muutkin syötävät, etenkin jälkiruokana tarjottava raparperipiiras.

4.

Tuomi maittavan aterian äärellä Laukon kartanon ravintolassa. Kuva: Juho Hakkarainen

Letkeän ruokailuhetken jälkeen suunnistamme näyttelyiden pariin. Hannu Väisäsen teoksia esittelen jo Kaisalle kuin mikäkin asiantuntija. Maalaustekniikka kiinnostaa: ei niinkään valokuvakankaalle maalatut työt, vaan niiden muiden öljyvärimaalausten kerroksellisuus ja siveltimenvedot. Tuomi nautiskelee taiteesta myös, ja testailee siinä sivussa vähän viljamakasiinin akustiikkaa.

5.

Tuomi ja Kaisa tarkastelevat Hannu Väisäsen maalausta Lemminkäinen ja saaren neidot. Kuva: Juho Hakkarainen

* *

Päärakennuksessa on alakerrassa Lauri Laineen öljyvärein toteutettuja barokkisia hahmoja, jotka ovat saaneet vaikutteita italialaisesta ja espanjalaisesta renessanssi- ja barokkitaiteesta. Maalausten upea valo ja maaginen tilantuntu sopivat mainiosti juhlakerroksen arvokkaille seinille, eikä se ihme olekaan: Aria-kokonaisuus on varta vasten maalattu kyseiseen tilaan. Klassiset muotokuva-aiheet avautuvat monenlaisille tulkinnoille, ja niitä voi tarkastella myös lähempää ikään kuin abstrakteina väri- ja tilatutkielmina. Maalausten hersyvä ylenpalttisuus on hiukan näkökulmaa muuttamalla samanaikaisesti riisutun vähäeleistä ja koruttoman kaunista.

Ylläkerran Marita Liulian Nature Forte on kokonaan toisenlainen taide-elämys, mutta vähintään yhtä vaikuttava. Esillä on Liulian uutta tuotantoa, joka näyttelytekstin mukaan on ”ikuisen seikkailijan ylistyslaulu luonnon ja luovuuden voimille”. Voimakkaasti abstrahoidut luontokuvat ovat värimaailmaltaan ja tekstuuriltaan runsaita. Väreistä hehkuvat voimakkaimmin syvät siniset. Kullan ja hopean majesteetillinen loisto puskee myös esiin. Rinnalle nousevat myös liekehtivät punaisen, violetin ja oranssin sävyt.

Salongin puolella on esillä nelisenkymmentä pienimuotoista, kollaasitekniikalla toteutettua postikorttimaalausta, jotka ovat saaneet innoituksensa korona-ajan kaukokaipuusta. Kuvissa esiintyy historiasta tuttuja hahmoja, kuten Albert Einstein, Andy Warhol, Marilyn Monroe ja Ellen Thesleff.

6.

7.

Marita Liulian maalauksia Laukon kartanon galleriakerroksessa. Kuva: Juho Hakkarainen

* *

Väriloistosta etsiydymme kohti puistolavaa, jonka liepeille on jo saapunut runsaasti ihmisiä. Sopivan paikan löydämme hodarikojun vierestä. Ei siinä kauaa ehditä asettautua, kun keikka jo alkaa – melko lailla tasan kuuden aikaan, vaikka kaikki halukkaat eivät varmasti ole vielä ehtineet paikalle. Autojen määrä on mykistävä.

Itse havahdun hyvään keikkatunnelmaan ehkä kolmantena kuultavan Avaruuden ikkunan myötä. Sen perään tulee Marjaniemessä, jonka Jii kertoo välispiikissä olevan yksi kotiseututrilogiansa osista. Laulua kirjoittaessa kävi niin, ettei Karjalainen ollut varma, oliko hänen mielessään ollut karmea lapsuudenmuisto totta, ja siksi hän päätyi kysymään sitä kaikilta: ”Muistaako kukaan sitä veristä miestä silloin Marjaniemessä?”

8.

J. Karjalainen yhtyeineen Laukon kartanon lavalla. Kuva: Kaisa Tolvanen

Hienojen, uudempien Karjalais-biisien kavalkadi jatkuu muun muassa Kahdella lusikalla ja Punaisella keinutuolilla. Aurinko nousee ilman sua todistaa J. Karjalaisen omalaatuista kertojanvoimaa lauluntekijänä: Karjalainen törmäyttää lauluissaan usein jotain läpeensä arkipäiväistä ja outoa, kuten nyt vaikkapa toisen setin alussa soitetussa Terve, Sirkka Lautamiehessä.

Helsingin Sanomat teki taannoin jutun laulussa esiintyvästä Sirkasta, mutta jutussa ei kerrottu Alli Lautamiehestä, joka mainitaan ohimennen Pentti Saarikosken Eino Leino – Legenda jo eläessään -kirjan esipuheessa, jossa kirjailija kertoo pihistäneensä Leinon Talvi-yön ensipainoksen vuodelta 1905 ”neiti Alli Lautamiehen ullakolta Virolahdella, äitini kotipitäjässä”. Tämä esipuheessa mainittu Alli saattaa hyvinkin olla J. Karjalaisen kappaleen Sirkka Lautamiehen, siis sen, joka teki kesäkuussa 1925 Virolahden Pyterlahdella herbaarion, Hilma-äidin sisko. Elämä on ihmeellistä.

9.

Yleisöä Laukon kartanon satumaisessa puistossa. Kuva: Kaisa Tolvanen

* *

Niin, toinen setti, tosiaan: ennakkotiedoista poiketen lauluja tarjoillaan kahdessa osassa, joiden välissä on puolen tunnin tauko – ”voitte käydä uimassa ja ostamassa virvokkeita”. Toisessa satsissa vuoron saavat muun muassa sellaiset kultakimpaleet kuin Sinisestä kankaasta ja Keihäänkärki. Keikan ehtoopuolella Ensimmäisenä lisänumerona kuullaan Tule kesäyö, joka on sillä hennommalla Karjalais-kynällä upeasti kirjoitettu laulu, joka sopii kuin nakutettu hiipuvaan kesäiltaan ja Laukon kartanon pirkkalaismaisemiin, joita ilta-aurinko komeasti maalaa.

Aivan viimeisinä vetoina kuullaan kappaleita, joihin on vähän vaikea ihan vain kappaleina suhtautua: Kolme Cowboyta oli koulun pahamaineisten musiikintuntien vakiokalustoa nokkahuiluineen ja epävireisine akustisine kitaroineen ja Sankarit kulutettiin – ja kulutetaan yhä uudelleen ja uudelleen – loppuun lukemattomissa urheilu- ja muissa juhlissa. Tälläkin kertaa hoilaavat useimmat kanssalaulajat kertosäkeessä ”kun oikein silmiin katsotaan”, vaikka teksti on kirjattu muotoon ”kun oikein silmin katsotaan”. Mutta eipä sen väliä – ja totta kai nämäkin laulut kuuluvat ohjelmistoon siinä Villit lupiinitkin, joka kuumien vieraslajikeskustelujen myötä on joutunut hiukan epäilyttävään valoon.

10.

J. Karjalainen ja kitaristi Mikko Lankinen nauttivat soitosta kartanoyleisön edessä. Kuva: Kaisa Tolvanen

* *

Keikan jälkeen maleksimme hitaasti kohti parkkipaikkaa, koska tiedossa on purkautuvan liikenteen aiheuttamaa ruuhkaa vielä hyvä tovi. Sitä ruljanssia katsellessa mieleen tulee, että polkupyörä on hyvä ja kätevä kulkuväline. Laukon kartanoon pääsee näppärästi myös Hopealinjojen laivalla Laukontorilta. Olisin itsekin tätä mahdollisuutta käyttänyt paluumatkalla, mutta illan keikan osalta laivamatka oli täynnä.

11.

Autojono Laukon kartanoon oli mykistävä näky. Kuva: Kaisa Tolvanen

* *

Tuomi nukkuu jo onnellisesti matkakärryissään, eikä herää paukahdukseen, joka kuuluu, kun päärakennuksen edustalla lojuvien maitokärryjen rengas yhtäkkiä ilman näkyvää syytä puhkeaa ja kärryt pomppaavat ilmaan. Heti tulee mieleen, että siinäpä nyt joku Laukon kartanon uljaan, liekehtivän ja verisenkin historian hahmoista ilmineeraa itseään kummittelun merkeissä komeassa kesäillassa.

Joskus yhdeksän jälkeen nousen pyörän selkään ja suuntaan ohjaustangon kohti Tamperetta. Käännyn parkkipaikan jälkeen Sahantielle, josta jatkan Vesilahdentielle ja ajelen hiljaksiin kohti Tottijärveä. Valkohäntäpeuroja tai valkohäntäkauriita – mitä nimeä nyt sitten tästä syksyllä 1934 Laukon kartanoon tuodusta lajista halutaankaan käyttää – näen tien reunustoilla, pelloilla ja metsissä valehtelematta kymmeniä. Matka sujuu varsin leppoisissa merkeissä, joskin väsyttää jo melkoisesti ja jaloissa tuntuu ajetut kilometrit. Tottijärven kirkon kellotapuli ja osa kirkon katosta on tervattu ja se antaa virkistävän aistivaikutelman muiden kesäyön huumaavien tuoksujen joukkoon.

Tottijärveläisen bussipysäkin kohdilla pysähdyn ja todistan jälleen erästä ihmettä: ajohansikkaat, jotka luulin jo menettäneeni, ovatkin tarakalla! Ovat siinä pysyneet ilman minkäänlaista kiinnitystä koko 14,5 kilometrin möykkyisen matkan Laukon kartanolta. Ja kun tätä ihmettä kirjaan muistikirjaani ylös siinä bussipysäkillä, ilmestyy jalkoihini puskemaan musta kissa, kerjää silityksiä ja katsoo syvälle silmiin viisaasti…

12.

Musta kissa kesäyössä. Kuva: Juho Hakkarainen

* *

Tien 12 välttääkseni ajelen Sorvan kylän kautta. Muistelen edelliskesän reissua kaikkine sateineen ja pyöränpaikkaustuokioineen, ja kovin on Sorvantie nyt eri näköinen, kun sitä eri silmin katsoo. Sen muistin oikein, että jokunen ankara nousu reitille sattuu, jos kohta sitten perään taas jokunen mukava laskukin. Nokialla eivät näy olevan huoltamot eivätkä kaupat auki, onhan kello jo yli puolenyön, joten pysähdyn McDonald’siin ja tilaan Nacho Chili Veggien. Hiukan kummallinen konsepti tämä tällainen hampurilainen, mutta se auttaa minut jaksamaan kotiin saakka.

Päätän ajaa Pispalan kautta. Kotona olen joskus puoli kahden aikaan. Kilometrejä on urheilukellon mukaan tullut poljetuksi 102. Olen rättiväsynyt mutta sangen onnellinen.

Juho Hakkarainen, teksti ja kuvat

13.

Kesäyö hentoine harsoineen jossakin Sorvan kylän kohdilla. Kuva: Juho Hakkarainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua