Aliisa Rinne. Kuva: Susanna Selin
TEATTERI | Maisema ei katoa muistikartastamme, kun se kerran on paikoittanut meidät johonkin.
”Paikkaan ja maisemaan voi tuntea suurempaa ja pysyvämpää rakkautta kuin ihmiseen. Veteenkin voi kasvattaa juuret.”
ARVOSTELU
Hyvästi Saimaa
- Ohjaaja ja dramaturgi: Riikka Kasper
- Esiintyjä: Aliisa Rinne
- Esitys: Savonlinnan Kulttuurikellari 8.7.2023.
Saimaa on virallisesti ilmaisten viiden sisämaan kaupungin yhdistävä järvialue, Suomen suurin järvi ja muinaismeren päälle syntynyt oma vesialueensa poikkeuksellisen monipuolisine kasvustoineen ja eläinlajeineen. Ja Saimaalla elää saimaannorppa, jonka pesintä onnistui tänä keväänä hyvin.
Tämän me tiedämme, me ei-saimaalaiset. Mutta mitä tiedämme ihmisistä? Emme juuri mitään, no, Joel Lehtosta ja Esa Pakarista lukuun ottamatta.
Vielä pahemmaksi menee, jos pitäisi ajatella, keitä ne nuoret ovat.
Savonlinnalaistaustainen Riikka Kasper ymmärsi koota Savonlinnasta lähteneiden parikymppisten ajatuksista ja omista päiväkirjamuistiinpanoistaan tarinan, joka on saanut muodon dokumenttiteatterina.
Hyvästi Saimaa on siis elävien ihmisten mietteistä koottu näytelmä. Se on myös veden ja sen äärellä kasvaneiden ihmisten tunnemuistojen kokonaisteos, pikkuisen oopperan sukua siis, oopperajuhlakaupungissa.
Tärkeintä siinä on se, miten ja mihin ihminen kiintyy. Paikkaan ja maisemaan voi tuntea suurempaa ja pysyvämpää rakkautta kuin ihmiseen. Veteenkin voi kasvattaa juuret.
Palaan, jään, lähden
Päähenkilö ja esityksen ainut näyttelijä Aliisa Rinne ehtii käydä käydä reilun tunnin esityksen aikana siellä rakkaimmalla mökkirannalla monta kertaa, palata, jäädä ja lähteä, kokea poismuuttaneen hauraan uuden identiteetin ja kesäksi palaajan kaihon juurilleen, mielen maisemaan, jossa kaiken soisi pysyvän paikallaan. Jossa uidaan aamu-uinnit, tehdään kanoottiretket ja unohdutaan jo mummon sisustaman mökin pysähtyneeseen aikaan.
Miksi synnyinkaupungissa oli silti niin vaikea hengittää? Miksi ihmiset ovat jo niin turtuneita kaikkeen kauniiseen ja historialliseen ympärillään – se keskiaikainen linnakin siinä töröttää – etteivät edes ymmärrä suojella näitä tarmokkaammin?
Oopperajuhlien julkisissa ja kaikille avoimissa keskustelunomaisissa aamunavauksissa toreilla pohditaan ajankohtaisia, savonlinnalaisia puhuttavia teemoja.
Näytelmän päähenkilökin ottaa mikin käteensä ja siitä syntyy mainio leikkaus suoraan tähän päivään. Miksi kaupunki pani stopin pride-liputukselle, miksei täällä olla oikein mistään mitään mieltä?
Aliisa Rinne vaihtelee kertojan ja näyttelijän, suoraan puhujan rooleissaan vivahteikkaasti. Runsas videoiden käyttö istuu dramaturgiaan hyvin, sieltä löytyy vastavoima ja persoonan luontoulottuvuus.
Saimaa katsoo
Susanna Selinin koostamissa videoissa on taitavasti keskitytty yksityiskohtiin, hiekan piirtymiin, veden linssin läpi katsottuun kehoon, kaislojen kokoamiseen, Kolovedellä soutamiseen, vanhojen kaitafilmien lasten riemuun, mutta aina veteen, josta Saimaa katsoo lempeydellä.
Videot muodostavat oman tasonsa veden merkityksen pohdintaan.
Hauskin ja oivaltavin näyttämön elementeistä on kuitenkin aito vesi, jota Rinne valuttaa läpikuultavalla ämpärillä pikkuhiljaa kuin tiimalasi läpikuultavasta saavista toiseen esityksen aikana.
Niin, se Saimaan pinnan korkeus, sehän vaihtelee juoksutusten mukaan.
Visualisointi kuljettaa vaivihkaa paitsi tunnelmia, myös tietoa.
Led-valoilla ja taskulampuilla, lasipulloilla, -purkeilla ja pikkukivillä rannan eri elementit soutuun lähtöineen tulevat kuviksi ihastuttavasti yksityiskohtiin tarkentaen.
Onko Saimaalle paluuta? Tulevatko entiset nuoret takaisin? Ehkä sitten, kun ovat eläneet yhden elämän toisaalla ja tanakasti keski-ikäistyneet, valmiina investoimaan omaan kakkosasuntoon.
Maisema ei katoa muistikartastamme, kun se kerran on paikoittanut meidät johonkin.
Ja todella, veteenkin voi kasvattaa juuret. Itselleni on käynyt niin. Saimaa, alunperin kuikkavettä tarkoittanut sana, ei päästä otteestaan. Uintiharrastuksen myötä se muovaa minua vesilinnun vapautta kohti, hetken flow-tilaan.
Esitysten soisi jatkuvan. Tämä läpeensä mietitty ja harkittu muistijälki on kaikille. Aliisa Rinne, sirkustaustasta tuleva ja ehkä siksi niin luottavaisesti oman teeskentelemättömään ilmaisuunsa luottava esittäjä antaa elämyksen.
Veera Muhosen musiikki menee tunteisiin pelkistetyn kauniina, sykkii pulssia paluuseen ja lähtöihin.
Anne Välinoro
Hyvästi Saimaa
- Ohjaaja ja dramaturgi: Riikka Kasper
- Esiintyjä: Aliisa Rinne
- Videosuunnittelija: Susanna Selin
- Äänisuunnittelija: Veera Muhonen
- Tuottaja: Martta Pesonen
- Teknikko: Alejandro Montes de Oca
Esitystä ovat tukeneet Koneen Säätiö ja Taike. Esitykset Savonlinnan Kulttuurikellarissa 8.–9.7.2023. Esityksen jatko avoin. Lisätietoa Muhasaaren Teatterin sivuilta.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Perhe-elämän helvetin versiot – arviossa Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti
TEATTERI | Ryhmäteatteri herättää eloon tämän ajan Lemminkäisen tarinan Anna Krogeruksen käsikirjoittamassa ensi-iltanäytelmässä.
Päivä epäsuositun tytön elämästä – arviossa Kansallisteatterin Veljelleni
TEATTERI | Veljelleni on yksinpuhelu eli monologi, mutta sen esittämisen ohjaaja Otto Sandqvist on jakanut neljälle näyttelijälle.
Sirkku Peltolan Tyttö ja varis Hämeenlinnan teatterissa liikuttaa ja naurattaa – samanaikaisesti
TEATTERI | Tyttö ja varis kertoo neljästä hyvin erilaisesta, eri elämäntilanteessa olevasta ihmisestä.
Näyttämön sietämätön keveys ja huijarin paino – arviossa Espoon teatterin Minna Craucher
TEATTERI | Espoon teatterin ensi-iltamusikaalin päähenkilö Minna Craucher oli hengästyttävä nainen. Hän toimi jo, kun miehet vasta tuskailivat.