Kuva: Näyttämö
TEATTERI | Gogol-kevät Joensuussa jatkuu. Reviisorin jälkeen vuorossa on Mielipuolen päiväkirja Näyttämöllä. Jukka Moskuvaara työryhmineen tekee upeaa työtä klassikkonovellin parissa.
”Ukrainalaissyntyisen kirjailijan satiirisen pirulliselle tavalle katsoa maailmaa on kysyntää.”
ARVOSTELU
Mielipuolen päiväkirja 2.0
- Käsikirjoitus ja rooleissa: Jukka Moskuvaara ja Hanna Rentola
- Ohjaus: Veli-Pekka Koho ja työryhmä
- Esitys: Joensuun Näyttämö 22.4.2024
Mielipuolen päiväkirja 2.0 ilahduttaa visuaalisesti ja sisältökin ravistelee ajatuksia. Jukka Moskuvaaran ja Hanna Rentolan kirjoittama ja Veli-Pekka Kohon ohjaama Mielipuolen päiväkirja sai ensi-iltansa Joensuussa noin vuosi sitten, mutta esityskauden katkaisi Moskuvaaran loukkaantuminen. Nyt esitystä ei vain lämmitetty uudelleen vaan siitä työstettiin uusi versio.
Tänä keväänä Joensuussa on löydetty Nikolai Gogol (1809–1852). Esitys perustuu Gogolin novelliin Mielipuolen päiväkirja, ja vastikään esityskautensa päätti Teatteri Fiaskon tulkinta Gogolin Reviisorista (lue arvio täältä). Gogol-tulkintojen kasaantuminen tähän kevääseen lienee sattumaa, mutta on se myös hyvin sopivaa, sillä niin monella tavalla absurdeja aikoja elämme, että ukrainalaissyntyisen kirjailijan satiirisen pirulliselle tavalle katsoa maailmaa on kysyntää.
* *
Mielipuolen päiväkirjassa lavalla nähdään Moskuvaara Aksentina, syvään päähän sukeltavana pikkuvirkamiehenä ja Rentola koirana. Esitys on käytännössä Moskuvaaran monologi, jossa Rentola apuroolissa tukee ja tasapainottaa.
Aksenti valuu esityksen edetessä yhä syvemmälle harhoihinsa ja fantasiat pomon tyttärestä etenevät siihen, että hän on lopulta Espanjan kuningas. Todellisuus on vain absurdi radio-ohjelma taustalla ja porkkanoiden kanssa puuhaaminen, jota lavalla tehdään paljon, on häiritsevän soveliasta. Tässä yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa elämme, herää väkisin ajatus, että edessä heiluteltu porkkana kelpaa vain aasille, koska keppiä on luvassa sitäkin enemmän.
Hulluus näyttäytyy esityksessä lopulta lähes itsesuojelun keinona. Ankean ja merkityksettömän tuntuisen virastotyön ja huonon työilmapiirin puristuksessa se on viimeisistä viimeisin työtaistelukeino. Harhoissaan Aksenti on runoillija, naistenmies, ihailtu, rakastettu ja tärkeä.
Esityksen toinen, keskeinen ulottuvuus on hullun tapa tarkastella maailmaa. Kun arkista todellisuuttamme tarkastelee ulkopuolisena, mielipuolisen anarkistisesti ilman tottumuksen ja sopeutumisen kivirekeä, näyttäytyy se aivan absurdina. Aksentin harhat korostavat tätä vielä entisestään, kun hän saa käsiinsä kahden koiran välisen kirjeenvaihdon. Koirathan aistivat valtavasti ja näkevät vielä hulluakin enemmän.
Tämän todellisuutemme reunoilla vaanivan järjettömyyden tunteen tunnistanee jokainen meistä ihan ympärilleen katsomalla ja uutisia lukemalla.
* *
Esitys ei väännä asioita rautalangasta, vyörytys on välillä melkoista ja touhu on varsin synkkää. Katsojan ei silti tarvitse hajota Aksentin mukana. Siellä täällä on joko absurdeja tai hirtehisiä huumorin pilkahduksia, jotka keventävät esitystä riittävästi. Yleisöä irrotellaan hienovaraisesti esityksen todellisuudesta juuri sen verran, että tila pysyy turvallisena.
Moskuvaaran hauras, herkkä ja hyvin intensiivinen, välillä maanisen vimmainen olemus kutsuu katsojan mukaan. Moskuvaaran hyvin fyysinen tapa esiintyä on vaikuttavaa katsottavaa ja hänen salamannopeat sipaisunsa roolista toiseen tai tunneskaalan laidasta toiseen osuvat tarkasti. Rentola on tummassa koira-asussaan ja taustalla pysytellessään selvästi sivuhenkilö, mutta välttämätön sellainen. Kaksikon välinen dynamiikka on vahva.
Moskuvaara puhisee välillä ilmeisesti allergiaoireiden vuoksi aidosti tuskaisen näköisenä, eikä ihme, sillä rooli on vaativa. Repliikeissä on välillä hapuilua, mutta pelastukset nopeita ja määrätietoisia. Jännite ei katkea.
Esitys nojaa vahvasti visuaalisuuteen ja on todella kaunista katsottavaa. Tässä ovat valosuunnittelija Tatu Vuori ja äänisuunnittelusta, musiikista, visuaaleista ja graafisesta suunnittelusta vastannut Nikolai Tiitinen tehneet erittäin hyvää työtä.
Viimevuotisista kritiikeistä päätellen esitystä on nyt kurottu ehjemmäksi, tiiviimmäksi ja vähemmän sirpaleiseksi kokonaisuudeksi. Karjalaisen kritiikissä viime vuodelta Aksenti jää etäiseksi, nyt ei todellakaan jää. Lisäksi Karjalainen kritisoi esitystä sekavuudesta. Ilmeisesti rönsyjä on nyt karsittu.
Pasi Huttunen
Mielipuolen päiväkirja 2.0
- Käsikirjoitus, pukusuunnittelu ja rooleissa Jukka Moskuvaara, Hanna Rentola
- Ohjaus Veli-Pekka Koho ja työryhmä
- Valosuunnittelu ja tekninen toteutus Tatu Vuori
- Äänisuunnittelu, musiikki, visuaalit ja graafinen suunnittelu Nikolai Tiitinen
- Ääninäyttelijät Veli-Pekka Koho, Pirkko Kurikka, Suvi Laaninen, Mikko Lakkala, Johanna Leppänen, Helmi Linnosmaa, Jukka Moskuvaara, Tilli Moskuvaara, Vuokko Moskuvaara, Henna-Mari Pitkänen, Hanna Rentola, Toni Riihiluoma, Tommi Tihtarinen, Nikolai Tiitinen
Ensi-ilta Joensuun Näyttämöllä 22.4.2024. Esityksiä vielä 23.–24.5. Lisätietoa täältä.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Arttu Soilumo avaa queer-Tampereen historiallisella kävelyllä – arviossa Peltienkelit
TEATTERI | Tampereen Teatterin Peltienkelit on rakkaudentunnustus Tampereelle ja samalla kertomus ihmisistä kotikaupungissaan, jossa heidän oli pakko piileksiä.
Presidentti, josta tarinoita riittää – arviossa Musiikkiteatteri Kapsäkin UKK
TEATTERI | Taru Mäkelän ohjaama parodia on railakas kuin vappujuhlat. Sirpa Kähkösen käsikirjoitus sijoittuu vuosien 1972–1973 vaihteeseen.
Perhe-elämän helvetin versiot – arviossa Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti
TEATTERI | Ryhmäteatteri herättää eloon tämän ajan Lemminkäisen tarinan Anna Krogeruksen käsikirjoittamassa ensi-iltanäytelmässä.
Päivä epäsuositun tytön elämästä – arviossa Kansallisteatterin Veljelleni
TEATTERI | Veljelleni on yksinpuhelu eli monologi, mutta sen esittämisen ohjaaja Otto Sandqvist on jakanut neljälle näyttelijälle.