Sanna Kärkkäisen Joensuun skiniaikoja ruotiva synkeä monologi Hiljainen ystävä ravistelee ja koskettaa

Kuva: Karoliina Gavrilov

Hiljainen ystävä tulee ainakin siinä mielessä todelliseen tarpeeseen, että Joensuun edelleen pahamaineisia skiniaikoja 1990-luvulla on taiteessa käsitelty yllättävän vähän. Tutkittu ja kirjoitettu toki on ja myös rasistisen liikehdinnän vastainen työ on ollut Joensuussa uraauurtavaa, mutta taiteessa asiaa on yleensä vain sivuttu.

Esimerkiksi Joensuun kaupunginteatterin suoraan paikallishistoriaan pureutuva Joen sydän (lue arvio) keskittyi – toki ihan perustellusti ja hienosti – muihin asioihin ja skiniajat kuitattiin ohimennen. Joensuussa itsekin siniajat kokeneen Matti Tolvasen Natsimusikaali vuonna 2007 oli vaikuttava ja enemmän vihaisen karnevalistinen kuin syvän analyyttinen eikä sitä esitetty koskaan Joensuussa.

Niin ikään joensuulaislähtöisen ja Joensuun 1990-luvun kokeneen Jussi Moilan Teatteri Takomoon kirjoittama Paratiisi vieraili Joensuun kaupunginteatterissa ja siinä näytteli itsekin Joensuussa niinä aikoina kasvanut etiopialaistaustainen, monenlaista kokenut Wintom Zecharias Ghebreselassie. Jotain muutakin on, mutta kohtalaisen vähän ilmiön dramaattisuuteen ja sille annettuun merkitykseen nähden.

Laajempi käsittely myös taiteessa voisi olla tarpeen, sillä järjestäytynyt rasistinen liikehdintä ei Joensuussa jäänyt yhteen kertaan ysärillä. Myöhemmin Soldiers of Odin -liike sai alkunsa Kemistä, mutta Joensuusta tuli nopeasti toinen sen pääpaikoista. Toki sen herättämä vastareaktiokin oli rivakka ja tehokas.

* *

Sanna Kärkkäisen esittämä, hänen Laura Kaljusen ja Joonatan Tolan kanssa kirjoittamansa ja Laura Kaljusen ohjaama monologi on rankka ja intensiivinen noin tunnin ja 40 minuuttia kestävä rupeama, jossa tunteet ryöpsäytetään yleisön silmille hyvin paljaaksi riisuttuina. Rajuutta korostaa se, että esitys on teollisuusrakennuksen koruttomassa kellarissa. Esitys on sellainen, että esimerkiksi kaupunginteatterilla ei rohkeus esittää tällaista ja huoli taloudellisista realiteeteista mitenkään kohtaisi. Tätä paljon kevyempikin olisi sinne liikaa. Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokka puolestaan on ennenkin tuonut lavalle yllättäviä ja haastavia esityksiä.

”Hakaristilippuun suupieleni mä pyyhin / saa joku toinen hoitaa tän jälkipyykin / on Pielisjokeen sekoittunu ennenkin tumma veri”, Kärkkäinen puhelaulaa kun esitys on ensin alkanut treenaamiskoreografialla nyrkkeilyhanskat kädessä. Puvustukseen lukeutuu kommandopipoa ja pilottitakkia. Kärkkäisen vastanäyttelijä on monille koulusta tuttu ihmisen anatomiaa havainnollistava luuranko.

Sanna Kärkkäinen kuiskii luurangolle. Kuva: Karoliina Gavrilov

Kärkkäinen heittäytyy rooliin melkein pelottavalla intensiteetillä. Taiteilijan fyysisyys on hurjaa ja sävykästä. Replikointikin pysyy riittävän selkeänä kaiken tunteen keskellä ja ääni kantaa silloinkin, kun hän on napsauttanut pääkytkimestä sähköt pois päältä ja riehuu jossain katsomon takana äänimiehen otsalampun vilkkuvassa valokeilassa. Yhden kerran ymmärtää, mutta usein ihmettelen, kuinka esiintyvä taiteilija kykenee vetämään sekä henkisesti että fyysisesti kuluttavan esityksen läpi ilta toisensa perään. Nyt tämä ihmetys korostuu.

Vertti Korkin äänisuunnittelu ja musiikki istuu tilaan ja esitykseen saumattomasti ja Lindon Shimizun koreografia ja liikedramaturgia on rohkeaa ja samaan tapaan yleisöä haastavaa kuin koko esitys. Laura Kaljunen on kova osaaja monella saralla. Niin myös ohjaamisessa.

Tilaa useine huoneineen ja puitteineen käytetään esityksessä luovasti ja oivaltavasti. Tulee todella perustelluksi, miksi yleisö pitää sinne kellariin viedä. Etenkin jonkinlaisen toivonpilkahduksen – tai ainakin raikkaan ilman tuulahduksen – rajun, väkivaltaisen ja synkeän monologin jälkeen tarjoava loppu on upea.

Yleisöä opastetaan esitykseen tullessa tilanteeseen ja tilaan riittävästi, mutta ei liikaa.

* *

Pala palalta rakentuvassa monologissa käydään läpi rasismin nousua Joensuussa, sen luomaa pelon ilmapiiriä, sen vaikutuksia yhteiskuntaan ja yhteiskunnan reaktiota ilmiöön. Välillä ollaan manifestinomaisesti yhteiskunnallisella tasolla, josta sitten siirrytään hyvin lähelle ja intiimiin ilmaisuun. Neljättä seinää rikotaan, mutta esityksen luonteeseen nähden sopivan maltillisesti. Enemmän olisi voinut olla joillekin liikaa. Yleisön reaktiosta päätellen Kärkkäinen saa kyllä nytkin vietyä mukaansa.

Ote on yhteiskunnallisesti ymmärtävä, mutta ei hyväksyvä eikä myöskään valistava. Skini-ilmiön lisäksi lavennetaan laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, nyt käynnissä oleviin maan hallituksen tekemiin rajuihin leikkauksiin ja työttömyyden kasvuun, huoleen taiteilijan toimeentulosta ja mahdollisuuteen ilmaista itseään sekä vielä huoleen meneillään olevasta ekokatastrofista. Vaikeaa, rankkaa asiaa riittää ja lavalla Kärkkäinen tuntuu koko ajan polkevan epätoivoisen kuumeisesti pysyäkseen pinnalla kaiken tämän kanssa. Etenkin kappale Good Vibes Only (Toxic Pitch) kiteyttää hyvin, kuinka me linkedinmäisellä selfhelp-pöhinällä yritämme väkisin sopeutua ja kestää tilanteessa, joka ei ole sopiva eikä kestävä.

Kuva: Karoliina Gavrilov

Kenties tasoja olisi voinut karsiakin eikä esimerkiksi metatasolle hyppäävä puhe taiteilijan toimeentulosta tunnu saumattomasti istuvan muuhun kontekstiin. Toisaalta vähähuumorisen näytelmän ainoan vilpittömän naurunhörähdyksen sai minussa aikaan absurdi kohta, jossa Kärkkäinen kuiskii anarkismista luurangolle. Ehkä siitä löytyy yhtymäkohta, sillä anarkismin tapaan myös valkoista ylivaltaa tavoittelevan äärioikeiston toiminta on vallankumouksellista liikehdintää, koska nykysysteemiä ei enää siedetä. Toinen vain unelmoi myyttisestä menneestä ja toinen visioi mahdollista tulevaa.

Joensuun skini-ilmiön tuottivat ainakin rakennemuutos, työttömyyden kasvu, rakenteissa ja kulttuurissa pesivä rasismi, skinien ydinporukan verkostoituminen sukulaisuuksia myöten kaupungin sen aikaiseen eliittiin sekä ihmisten vahva halu katsoa toisaalle.

Olen itsekin ne ajat, sen pelon ja väkivallan ilmapiirin ja sitä vastaan nousseen ruohonjuuritason liikehdinnän ajat elänyt. Ystävyyssuhteita joutui koetukselle silloin kun rasistiseen, väkivaltaiseen liikehdintään identifioitumisesta tuli nuorten keskuudessa trendi ja vähän jokaisella oli pilotti ja maiharit sekä sen kummemmin ajattelematta omaksuttu rasistinen puhe. Muistan ne osattomuuden ja ulkopuolisuuden tunteet, kun en osannut enkä halunnut lähteä tähän mukaan.

* *

Kalenterimerkintäni esityksestä oli ”Natsinäytelmä” ja sijainniksi oli merkitty ”joku kellari”. Tiesin kyllä Kärkkäisen, Kaljusen ja Korkin saaneen apurahan skini-aiheisen monologin tekemiseen ja olin nähnyt Karoliina Gavrilovin hienoja promokuvia, mutta muuten etukäteisperehtymiseni oli olematonta.

Odotuksia ehti latautua paljon, mutta kyllä ne sitten lunastettiinkin korkojen kera. Hiljainen ystävä on laadukas ja tärkeä lisä joensuulaisen järjestäytyneen, maailmallakin mainetta saaneen rasisistisen liikehdinnän ruotimiseen, mutta käsiteltävää jää paljon tämänkin jälkeen.

Esitys ei yleisöä säästele. Kuten jo tilaan laskeutuessa muistutetaan, se on manifesti. Tarkoituksena ei ole vain tarjota hetkiseksi kivaa todellisuuspakoa. Tämä on hyvä. Kyllä me kestämme tällaista vähän kovempaakin haastamista. Ehkä tarvitsemmekin.

Pasi Huttunen

Hiljainen ystävä

• Ohjaus Laura Kaljunen (vierailija)
• Käsikirjoitus Laura Kaljunen, Sanna Kärkkäinen ja Joonatan Tola
• Äänisuunnittelu, musiikki Vertti Korkki (vierailija)
• Sanoitukset Sanna Kärkkäinen
• Koreografia, liikeohjaus, liikedramaturgia Lindon Shimizu
• Raksa-apu ja luurangon ortopedi Jonna Kuittinen (vierailija)
• Puvustus Sanna Kärkkäinen
• Lavastus ja valosuunnittelu Työryhmä
• Lavalla Sanna Kärkkäinen
• Ääninäyttelijät Petri From, Vertti Korkki, Sanna Kärkkäinen, Lindon Shimizu
• Tuotanto Pohjois-Karjalan kansanteatteri Pokka

Ensi-ilta Pohjois-Karjalan kansanteatterissa 25.4.2025. Esityksiä 15.5. asti. Esityskalenteriin tästä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua