Radikaali ja konservatiivi samassa naisessa – arviossa Taistelujen nainen

Reetta Hänninen. Kuva: Jonne Räsänen / Otava

Historiantutkija Reetta Hännisen teoksen nimi, Taistelujen nainen – Tekla Hultin ja kamppailu vapaudesta (Otava, 2026), on onnistunut: Tekla Hultin todella otti taisteluja omakseen. Hänet on muistettu ennen muuta naisasiasta, johon on vaikuttanut se, että Hultin oli monessa paikassa ensimmäinen suomalainen nainen. Esimerkiksi ensimmäinen täysiaikainen kuukausipalkkainen toimittaja ja ensimmäinen filosofian tohtori.

Välttämättä naisasia ei kuitenkaan ollut Hultinille taistelun ensimmäinen prioriteetti. Hän ehti ajaa monenlaisia yhteiskunnallisia asioita ja muuttaa omia mielipiteitään. Hännisen elämäkerta Tekla Hultinista pyrkii kokonaiskuvaan ihmisestä ja onnistuu siinä hyvin.

Tekla Hultin (1864–1943) oli kotoisin Jaakkimasta, Karjalasta. Sieltä tie vei koulujen kautta Sortavalaan, Haminaan ja lopulta Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa. Hän oli ruotsinkielisestä kodista, jossa lapsille puhuttiin kuitenkin suomea. Fennomaniasta tuli Hultinillekin keskeisiä poliittisia asioita jo nuorena. Tosin hän ei edustanut vahvaa vastakkainasettelua ruotsinkielisiin. Yliopistossa hän opiskeli aikana, jolloin siellä opiskelevat naiset pystyi luettelemaan yhdessä lyhyessä runossa. Naisylioppilaat toisaalta muodostivat hyvin tiiviin ryhmän, jonka keskinäistä yhteyttä muisteltiin kaiholla siinä vaiheessa, kun naisten määrä yliopistossa kasvoi. Hultin jatkoi opintojaan niin pitkälle, että väitteli tohtoriksi vuonna 1896.

Poliittisesti nuorsuomalaisuus – suomenkieltä korostava ja aktiivisesti itsenäisyystaistelua ajanut ryhmä – oli Hultinille luontainen valinta. Hän oli sen pää-äänenkannattajan, Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden piirissä lehden perustamisesta asti ja nousi lehden toimittajaksi. Kun nousi huoli lehden lakkauttamisesta sensuurin vuoksi, varalla hankittiin Isänmaan ystävä -lehti, jonka päätoimittajaksi Hultin tuli.

Itsenäisyystaistelun aktiiviksi

Lehtityön lisäksi Hultin toimi aktiivisesti ensin Suomen autonomiaa kaventanutta Helmikuun manifestia vastustaneessa liikkeessä ja Naiskagaalissa, joka kokosi vastarintavoimia salaseuraksi. Se oli naisten toimintaa, joka ei saavuttanut miesten täyttä tukea. Hultinille siitä tuli tärkeä aktiivisten naisten yhteisö, joka rikkoi naisten sosiaalisia käyttäytymisrajoja. Konservatiivisessa Suomen Naisyhdistyksessä Hultin ei viihtynyt, vaan liittyi myöhemmin siitä eronneiden perustamaan Naisasialiitto Unioniin.

Hultinin taistelevasta luonteesta kertoo ehkä sekin, että häntä useampaan kertaa ennen sisällissotaa saattoi kiehtoa sosialistien nopeampi toiminta esimerkiksi naisten äänioikeuden puolesta. Itse hän edisti sitä, vaikka perustuslaillisissa piireissä se ei aina saanut vastakaikua. Hän kuului niihin porvarillisiin naisasianaisiin, jotka suurlakon myötä taipuivat ajatukseen, että äänioikeutta ei vain laajennettaisi pelkästään varakkaisiin naisiin. Sen sijaan siirryttäisiin yleiseen äänioikeuteen, joka koskisi kaikkia miehiä ja naisia, pääsääntöisesti varakkuudesta ja asemasta riippumatta.

Äänioikeuden lisäksi eduskuntauudistus tarkoitti myös vaalikelpoisuuden laajentamista. Naiset saattoivat nyt asettua ehdokkaiksi. Tekla Hultinin odotukset äänisaalistaan saattoivat olla korkealla. Ensimmäiset eduskuntavaalit vuonna 1907 olivat kuitenkin pettymys: Hultin jäi rannalle eikä nuorsuomalaisten odotettua vaalivoittoa tullut. Sivistyneistöpiireissä merkittävä puolue ei kerännyt laajaa äänimäärää, vaan jäi huomattavasti Suomalaista puoluetta eli vanhasuomalaisia pienemmäksi. Suurimman potin keräsivät sosiaalidemokraatit. Seuraavan vuoden vaaleissa Hultin pääsi eduskuntaan, mutta nuorsuomalaisten suosio ei kasvanut. Siitä ei koskaan tullut suurten massojen liikettä.

Eduskunnassa Hultin jatkoi itsenäisyystaistelua. Hän kuului niihin harvoihin porvariedustajiin, jotka kannattivat SDP:n johdolla heinäkuussa 1917 säädettyä valtalakia, jolla korkein valta Suomessa siirrettiin eduskunnalle. Venäjän hallinto kaatoi tämän käytännössä itsenäisyyttä tarkoittaneen lain ja itsenäistyminen päätettiin eduskunnassa vasta Svinhufvudin senaatin esityksestä 6.12.1917.

Maanalaista työtä punaisessa Helsingiss

Vuoden 1918 sisällissodan aikana Hultin eli ja toimi Helsingissä. Valkoisten maanalainen toiminta punaisten hallitsemassa kaupungissa merkitsi Hultinille jälleen poikkeuksellista työtä, jossa naisten perinteiset rajat rikkoutuivat. Sota merkitsi myös käännekohtaa hänen ajattelussaan. Se tuli jatkossa olemaan selvästi aiempaa konservatiivisempaa. Kokemus saksalaisista sotilaista Helsingin vapauttajina oli osaltaan vaikuttamassa Hultinin päätymistä tiukasti monarkistiksi, jossa hän poikkesi nuorsuomalaisten enemmistöstä. Kysymys halkaisi puolueen ja Hultin suorastaan ajautui uuteen Kokoomukseen, seuraten hänelle läheiseksi tullutta P. E. Svinhufvudia. Suurelta osin entisistä vanhasuomalaisista muodostunut puolue ei kuitenkaan muodostunut Hultinille kovin luontevaksi.

Hultinin omat näkemykset toisaalta sopivat puolueen linjaan. Hänen isänmaallisuutensa sai paatoksellisia ja militaristisia sävyjä. Suorastaan groteskia on kuinka Hultin esimerkiksi ilmaisi ihailunsa Jyväskylän lyseolaisten tehokkaasta osallistumisesta vapaussotaan, kuten hän sitä kutsui. Hän oli kuullut, että lyseosta ei olisi valmistunut yhtään ylioppilasta, koska kaikki saivat sankarikuoleman!

Hännisen teoksen eräs hienous on siinä, kuinka vanhenevan Hultinin konservatismi selittyy elämänkululla. Viimeisten kansanedustajavuosiensa Hultin, jota vastustajat pilkkasivat militantiksi vanhaksipiiaksi, ei ollut eri ihminen kuin nuoruuden muutosvoima. Kokemukset olivat vain vieneet erilaisiin käsityksiin kuin aiemman toiminnan pohjalta olisi voinut luulla. Sisällissodan kokemuksia ajatellen jonkinasteinen myötämielisyys Lapuan liikkeellekään ei ollut erityisen outoa. Toki hän 1930-luvulle tultaessa oli myös selvästi vanheneva ja luottamustoimistaan luopuva nainen, jonka haurastuvaa hahmoa nähtiin vuosikymmenen mittaan yhä harvemmin julkisuudessa. Kuollessaan jatkosodan keväänä 1943 Hultin oli elänyt vuosia hiljaista elämää.

”Miten Tekla Hultin olisi nykypäivänä ajatellut asioista?”

Lajityyppinä elämäkerran vahvuus on usein siinä, että siitä ei muodostu yksiselitteistä sankaritarinaa. Ihmiselämän todellisuus tarjoaa onnistumisia ja epäonnistumisia, suunnan löytämistä ja harhapolkuja. Omaelämäkerrallisissa teksteissä nämä saattavat helposti tasoittua. Hänninenkin pohtii Tekla Hultinin kuvauksia lapsuudestaan, joissa hän esiintyy poikkeusyksilönä tyttöjen joukossa, leikeissään poikamaisen hurjana. Kertomukset ovat yleisiä muillekin ajan poikkeuksellisille naisille ja niissä voi olla jälkikäteistä ajattelua, jossa korostetaan erityisyyttä jo lapsena.

Hänninen kirjoittaa oivaltavasti siitä millaisia toiveita historiallisiin naishahmoihin on asetettu esikuvina nykypäivälle. Tämä saattaa näkyä suorina oletuksina siitä, mitä esimerkiksi Hultin olisi nykytilanteessa ajatellut asioista. Tässä saattaa olla taustalla myös kyseenalainen oletus, että jollain alueella edistyksellinen olisi sitä toisellakin. Sitä miten täysin toisen ajan kasvatti toimisi nykypäivän ympäristössä, ei voi kuitenkaan tietää.

Hännisen teoksessa yksittäinen elämäntarina asettuu tutkimuksen avulla kontekstiinsa. Hänninen onnistuu usein erinomaisesti kertomaan ilmiöistä ja esittelemään kuinka tutkijat ovat niitä käsitteistäneet. Samoin esimerkiksi käsitellessään Hultinin perhettä ja sukulaisia Hänninen kertoo, miksi se on tärkeää. Kyse ei ole sukuselvityksestä vain sen itsensä vuoksi, vaan näiden suhteiden merkityksestä kyseisenä aikana. 1800-luvun yhteiskunnassa sukulaisuus- ja kummisuhteet toimivat ihmisen elämänkaaren ajan ensiarvoisen tärkeinä verkostoina, jotka mahdollistivat asioita. Suku toimi myös Hultinille perheenä, kuten monelle muullekin naimattomalle naiselle tuona aikana.

Henkilönä Hultin jää jonkin verran etäiseksi teoksen perusteellisuudesta huolimatta. Yhteiskunnallinen toiminta oli varmaankin niin etualalla hänen elämässään. Kuvaavasti hänen päiväkirjansakin keskittyi politiikkaan eikä henkilökohtaiseen elämään. Toisaalta teoksesta käy hyvin ilmi, että yhteiskunnallinen toiminta tarjosi Hultinille selvästi myös ilon ja yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Naisten yhteiset saattoivat varsinkin poikkeusoloissa murtautua sukupuolirooleille asetutuista rajoituksista. Kamppailussa päämäärät olivat tärkeitä, mutta kamppailu itsessään saattoi olla palkitsevaa, täyttä elämää.

Juha Järvelä

Kirjoittaja on saanut Suomen tietokirjailijat ry:n apurahan tietokirjakritiikkien kirjoittamiseen.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua