Jyri Vartiainen. Kuvat: Teos / Sabrina Bqain
KIRJAT | On ihailtavaa, kuinka vaivattoman tuntuisesti ja pelkistetysti Jyri Vartiainen rakentaa ”käsikirjoitustaan” ja kuljettaa siinä samalla lukijaa mukanaan.
”Päivät kuluvat, vuodenajat vaihtuvat, taiteilija oppii koko ajan uutta, mutta kaiken yllä tai alla hyrrää prosessi, jossa kuvat ja sanat käyvät tauotonta vuoropuheluaan.”
ARVOSTELU
Jyri Vartiainen: Tahra
- Teos, 2026.
- 179 sivua.
Kaikki alkaa tästä: ”En osaa piirtää tai maalata. Haluan piirtää ja maalata.”
Kirjailija kyllästyy sanoihin ja haluaa paeta piirtämiseen ja maalaamiseen. Jyri Vartiaisen kohdalla tämä ei oikeastaan yllätä. Tuotteliaan lyhytprosaistin ja runoilijan edellisestä kokoelmasta Sanon vielä tämän (Teos, 2024; lue arvio) kirjoitin: ”Lauseet ja niiden sanat asettuvat jollain unenomaisella tavalla toistensa perään ja lomaan avaten lukijalle voimakkaita visuaalisia tuntemuksia.”
Nyt nuo kirjoittajan itse kokemat visuaaliset tuntemukset siirtyvät tekstin muodossa lukijalle.
”Jos tussi on oikein märkä ja nopea, se voi päätyä viivoihin, jonne aivot ja kädet eivät vielä ole ehtineet.”
Kas tässä kuvan ja tekstin ero.
Vartiainen kutsuu teostaan käsikirjoitukseksi, myös esseeromaaniksi. Lukija pääsee aitiopaikalle seuraamaan kirjailijan tietä kuvataiteilijaksi, samalla kun tämä havainnoi omia ajatuksiaan ja toimintojaan prosessin aikana.
Takakannessa kirjaa luonnehditaan ”lokikirjanomaiseksi”. On se varmaan sitäkin. Lokikirjamaisuudesta se erottuu mielestäni kuitenkin siinä, että se sitoutuu kovin väljästi lineaariseen ajankulkuun. Päivät kuluvat, vuodenajat vaihtuvat, taiteilija oppii koko ajan uutta, mutta kaiken yllä tai alla hyrrää prosessi, jossa kuvat ja sanat käyvät tauotonta vuoropuheluaan.
Opi perusasiat
Vartiainen aloittaa alkeista. Hankkii välineitä, lukee taidehistoriaa, katsoo YouTube-luentoja ja ohjeita ja ennen kaikkea katsoo ja havainnoi ympäristöään: ”Näen kaikkialla alkavia veistoksia, alkavia maalauksia, seinät ovat julmia, koska niihin tallentuu liiankin hyvin tekeleitä.”
Tussit, öljytikut, akryylivärit, akryylitussit, öljypastellit, juuttikangasta, voimapaperia, kartonkia; kaikkea tarvitaan ja kaikkea kokeillaan.
”Piirrän ja petyn. Maalaan ja petyn. Piirrän. Maalaan.”
CoBrA-ryhmä, Carol Rama, John Hoyland, Agnes Martin, Joseph Beuys, Antoni Tàpies, Pablo Picasso… Vartiainen vyöryttää 1900-luvun edelläkävijätaiteilijoita näitä analysoiden ja opiskellen. Kuvataiteeseen tai taidehistoriaan perehtymättömällekin Vartiainen välittää huomattavan selkeästi ja asiantuntevasti omat vaikutelmansa. Runoilija näkee kuvassa aina enemmän.
”Vaimo muutti sinne siskon luokse…”
Tahra (Teos, 2026) antaa aloittelevan taiteilijan arjesta silottelemattoman kuvan. Siihen kuuluu jatkuva opiskelu, ideointi, yrittäminen, erehtyminen ja uuden kokeileminen. Oheisvahingoilta ei voi välttyä. Asunto on ahdas, töitä ja työalustoja on kaikkialla. Keittiön pöytä on sotkuinen ja sohvaankin lopulta hakeutuu se maalitahra. Investoinnit välineisiin ja tarvikkeisiin rasittavat taloutta. Parisuhde joutuu koetukselle ja asuinkumppani P lähtee, ei tosin kokonaan:
”P muutti eilen omaan yksiöönsä. Muistin välittömästi peräkärryn valojen kadotessa kapeaan porttikongiin, kuinka yksin asuminen on kiinnostavaa mutta myös kolhoa.”
Vartiaisen lyhyet, usein rivin tai muutaman pituiset fragmentinomaiset merkinnät ovat usein taidolla hiottuja ajatelmia, jotka toimivat eräänlaisina hengähdystaukoina taiteilijan ankarassa arjessa:
”Kirjoittaminen on paljolti itsensä auttamista, itsensä viemistä johonkin suuntaan, kadotusta, jossa löydetään ennen mahdottomalta tai pimeältä näyttänyt tie.”
Ehkä tässä on koko teoksen motto.
Ajankohtaiseen ja vakavaan aiheeseen kirjallisuuden asemasta Vartiainen puuttuu lyhyen analyyttisesti:
”Jos kirjallisuus ei hävitä perustavanlaatuisimpia ongelmia, voisiko se edelleen vaikuttaa henkiseen ilmapiiriin, vai pelastaako kirjallisuus yhä uudelleen ainoastaan heidät, jotka se on jo kertaalleen pelastanut?”
Täydellinen alastulo
Jyri Vartiainen kertoo kyllästyneensä ja väsyneensä sanoihin. Tämä saattaa selittää kirjan omintakeisen rakenteen, mutta onneksi kyllästyminen ei näy tekstissä. Eivätkä tekstin alituiset rytminvaihdokset ja ajatusten poukkoilu lukijaakaan rasita. On ihailtavaa, kuinka vaivattoman tuntuisesti ja pelkistetysti Vartiainen rakentaa ”käsikirjoitustaan” ja kuljettaa siinä samalla lukijaa mukanaan. Intensiiviset luomisen tuskaa kuvailevat jaksot lomittuvat rauhallisiin pohdintoihin tai kuvauksiin kaupunkiympäristön rosoisesta kauneudesta. Runoilijan visuaalinen kieli on näissä parhaimmillaan.
Kirja päättyy mäkihyppyvertausta käyttääkseni täydelliseen alastuloon, joka tässä tarkoittaa runoilijan komeaa paluuta juurilleen:
”Runon aamu on yhtä aikaa pitkä ja lyhyt, mutta mitään katkeransuloista siinä ei ole. Kukaan ei kysynyt tätä, en edes minä itse, siksi näky voimistuu ja kasvattaa jalat, se jännittää lihaksistonsa, sydän pumppaa verta, kieli lipoo. Pilvet pysähtyvät paikoilleen myrkyn tavoin, mikään ei lävistä niitä. Matkustan junassa ja näistä tapahtumista on jo aikaa. Kun kaarran tunneliin, uneksunta täydellistyy, tulee lihaksi.”
Jukka Ahtela
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Radikaali ja konservatiivi samassa naisessa – arviossa Taistelujen nainen
KIRJAT | Reetta Hänninen onnistuu Tekla Hultin elämäkerrassaan tuomaan esiin varhaisen taistelevan naispoliitikon ristiriitaisen kehityksen.
Annina Holmbergin kuvaama Kaj Chydenius säveltää runolle siivet – arviossa Kalliolle kukkulalle
KIRJAT | Holmbergin tarina Kaj Chydeniuksesta valottaa runouden rakastajaa monesta eri suunnasta. Kuitenkin laulut soivat teoksen jokaisessa luvussa.
Mistä on mies tehty – arviossa Philip Teirin Paras on vielä edessä
KIRJAT | Philip Teirin päiväkirjaromaani vie miehisiin pohdintoihin sekä matkoille mieleen ja maailmalle.
Mielen ”terveys” ja ”sairaus” ovat yhteiskunnallisia – arviossa Psykologian vallan kumous
KIRJAT | Anssi Bwalyan, Julia Sangervon ja Marjukka Ajakaisen toimittama teos edustaa kriittistä psykologiaa ja tarkastelee psykologian ilmiöitä sosiokulttuurisessa kontekstissa.