Kuva: Zum Teufel
SARJAKUVA | Turkulaisen death metal -bändin tarina on elegantisti piirretty vierailu 1990-luvun alun Turussa. Bändin jäsenten ystävyyssuhteet ja pyrkimykset nauhoittaa hyvä demo kietoutuvat pienimuotoisen toimivaksi tarinaksi.
”Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista.”
ARVOSTELU
Mika Lietzén: Death Metal
- Zum Teufel, 2024.
- 88 sivua.
1990-luvun Turku toimii puitteina Mika Lietzénin sarjakuvassa Death Metal (Zum Teufel, 2024). Ollaan kaukana Floridan auringonpaisteesta, mutta The Suffering -bändin nuorten esikuvana ovat raakaa death metalia soittavat floridalaisbändit, kuten Death ja Obituary.
Bändi haluaisi tehdä demon, mutta kotinauhoitukset ovat laadultaan luokattomia ja studioon ei ole varaa. Tilaisuus kunnon demon tekemiselle kuitenkin avautuu yllättävällä tavalla, johon liittyy myös surua. Kuoleman läheisyys koskettaa myös death metal -muusikoita.
Lietzénin piirrostyyli on hyvin selkeälinjainen ja vähäeleinen. Henkilöt ovat aika ilmeettömiä nappisilmiä, joita ei ole aina ihan helppo erottaa toisistaan. Albumin sivuille on piirretty jonkun verran death metal -bändien levynkansia; kontrasti itse teoksen ja niiden välillä on aikamoinen. Jälki on teknisesti korkeatasoista, mutta piirrosjäljen kliinisyys vaivasi jonkun verran. Etenkin soittokohtauksissa, joissa pitäisi olla kova meteli, sarjakuva tuntui täysin mykältä. Minun oli vaikea hahmottaa keikalla pauhaavaa ääntä ja vimmaa, tuntui kuin olisin katsellut keikkataltiointia ilman ääniä.
Teokseen on taltioitu jonkin verran 1990-luvun Turun ajankuvaa. Sivuilla vilahtaa esimerkiksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin. Jääkaappiin Lietzén on jostain syystä piirtänyt nimenomaan Valiojogurtti-purkin ja televisioon Kolmoskanavan illan ohjelmalistauksen. En tunne Turkua niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka paljon teos turkulaisissa lukijoissa herättää nostalgiaväristyksiä, mutta toisaalta tarina on sillä tavalla irtonainen, että se voisi sijoittua minne tahansa 1990-luvun Suomeen.
* *
Florida-metalli ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttuni, göteborgilainen meno ja black metal (”Saatananpalvontaa huonoilla soundeilla. Se trendi ei ikinä kestä”, kuittaa The Sufferingin kitaristi) osuivat omaan hermoon paremmin. Death Metal on joka tapauksessa mainio kuvaus pienimuotoisesta bändimeiningistä, demosuunnitelmista ja keikkailusta, musiikillisesta puhdasoppisuudesta ja ystävyydestä. Näistä voi löytää kiinnostavia ulottuvuuksia, vaikka death metal ilmiönä olisikin vieras.
Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista. Siksi Death Metal on pohjimmiltaan oikein kelpo albumi.
Mikko Saari
@mikko_lukee
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Trippi ihmismielen pimeään ytimeen – arviossa Jiipu Uusitalon sarjakuva Pimeän rihmasto
SARJAKUVA | Pimeän rihmasto kuvaa henkistä painia merkityskadon kanssa. Eksistentiaalissävytteinen pohdinta tasapainottelee psykologisen kauhun ja psykedelian välimaastossa.
Kansanedustajan feministinen sarjakuva käsittelee ronskisti suomalaista politiikkaa – arviossa Jessi Jokelaisen Femokratia
SARJAKUVA | Jessi Jokelaisen Femokratia kuvaa suomalaista politiikkaa nuoren naisen ja feministin näkökulmasta. Esikoisteos on epätasainen, mutta lupaava sarjakuvaromaani.
Komea kokoelma sitoo väritetyn klassikkosarjakuvan yksiin kansiin – arviossa Halo Jonesin balladi
SARJAKUVA | Nuoren naisen avaruusseikkailu 5000-luvun taitteessa on hyvää ja ajatuksia herättävää viihdettä.
Kostonhimoinen psykokissa – arviossa Pökäle-sarjakuvakirjat
KIRJAT | Sophie Souidin ja Thomas Hjorthaabin Pökäle liikkuu juuri ja juuri hyväksyttävyyden rajamailla ja kuvaa iloisesti epäsopivia aiheita.