Kuva: Zum Teufel
SARJAKUVA | Turkulaisen death metal -bändin tarina on elegantisti piirretty vierailu 1990-luvun alun Turussa. Bändin jäsenten ystävyyssuhteet ja pyrkimykset nauhoittaa hyvä demo kietoutuvat pienimuotoisen toimivaksi tarinaksi.
”Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista.”
ARVOSTELU

Mika Lietzén: Death Metal
- Zum Teufel, 2024.
- 88 sivua.
1990-luvun Turku toimii puitteina Mika Lietzénin sarjakuvassa Death Metal (Zum Teufel, 2024). Ollaan kaukana Floridan auringonpaisteesta, mutta The Suffering -bändin nuorten esikuvana ovat raakaa death metalia soittavat floridalaisbändit, kuten Death ja Obituary.
Bändi haluaisi tehdä demon, mutta kotinauhoitukset ovat laadultaan luokattomia ja studioon ei ole varaa. Tilaisuus kunnon demon tekemiselle kuitenkin avautuu yllättävällä tavalla, johon liittyy myös surua. Kuoleman läheisyys koskettaa myös death metal -muusikoita.
Lietzénin piirrostyyli on hyvin selkeälinjainen ja vähäeleinen. Henkilöt ovat aika ilmeettömiä nappisilmiä, joita ei ole aina ihan helppo erottaa toisistaan. Albumin sivuille on piirretty jonkun verran death metal -bändien levynkansia; kontrasti itse teoksen ja niiden välillä on aikamoinen. Jälki on teknisesti korkeatasoista, mutta piirrosjäljen kliinisyys vaivasi jonkun verran. Etenkin soittokohtauksissa, joissa pitäisi olla kova meteli, sarjakuva tuntui täysin mykältä. Minun oli vaikea hahmottaa keikalla pauhaavaa ääntä ja vimmaa, tuntui kuin olisin katsellut keikkataltiointia ilman ääniä.
Teokseen on taltioitu jonkin verran 1990-luvun Turun ajankuvaa. Sivuilla vilahtaa esimerkiksi valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin. Jääkaappiin Lietzén on jostain syystä piirtänyt nimenomaan Valiojogurtti-purkin ja televisioon Kolmoskanavan illan ohjelmalistauksen. En tunne Turkua niin hyvin, että osaisin sanoa kuinka paljon teos turkulaisissa lukijoissa herättää nostalgiaväristyksiä, mutta toisaalta tarina on sillä tavalla irtonainen, että se voisi sijoittua minne tahansa 1990-luvun Suomeen.

* *
Florida-metalli ei koskaan ollut varsinaisesti minun juttuni, göteborgilainen meno ja black metal (”Saatananpalvontaa huonoilla soundeilla. Se trendi ei ikinä kestä”, kuittaa The Sufferingin kitaristi) osuivat omaan hermoon paremmin. Death Metal on joka tapauksessa mainio kuvaus pienimuotoisesta bändimeiningistä, demosuunnitelmista ja keikkailusta, musiikillisesta puhdasoppisuudesta ja ystävyydestä. Näistä voi löytää kiinnostavia ulottuvuuksia, vaikka death metal ilmiönä olisikin vieras.
Demonauhoitusten ympärille rakentuu pieni, pohjimmiltaan aika arkinen maailma, jossa on kyse yhtä aikaa pienistä ja suurista asioista. Siksi Death Metal on pohjimmiltaan oikein kelpo albumi.
Mikko Saari
@mikko_lukee
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Balladi ruutujen kauneudesta – arviossa Prinssi Rohkea -sarjakuvakirja Laulava miekka
SARJAKUVA | Jalavan laatujulkaisu seuraa prinssin tarinaa alusta asti. Ruudut hehkuvat menneen ajan nostalgista lumoa ja todistavat samalla taiteen taikavoimasta.
Aapo Kukko sarjakuvailee säveltäjä Šostakovitšista – arviossa Punainen Beethoven
SARJAKUVA | Millaista on luoda taidetta vainoharhaisen diktatuurin keskellä, pohtii Aapo Kukko Dmitri Šostakovitš -sarjakuvaelämäkerrassaan.
Suvi Ermilän äitiyspäiväkirjamainen sarjakuva toimii – arviossa Äidit
SARJAKUVA | Sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Suvi Ermilä sukeltaa äitiyteen omakohtaisella näkökulmalla.
Itsetyytyväinen sarjakuvaversiointi Flaubertin klassikosta – arviossa Posy Simmondsin Gemma Bovery
SARJAKUVA | Rouva Bovaryn uudelleenkerronta on tyylikkäästi toteutettu mutta satiiriltaan löysä dekkarimysteeri.




