”Sirpaleita lattialla / painajaisia peilikuvassa” – Puhelinseksi uskaltaa jälleen tasapainoilla korniuden rajoilla

10.06.2022

Kuva: Ella Aresvuo / Svart

LEVYT | Vieraita toisillemme on Puhelinseksin edellisten levyjen tapaan parhaimmillaan varhaista punkia ja uutta aaltoa kanavoivissa melankolisen melodisissa voimaviisuissa, joissa katkeransuloiset tunteet soivat pakahduttavan vahvoina.

ARVOSTELU

4 out of 5 stars

Puhelinseksi: Vieraita toisillemme

  • Svart Records, 2022.
  • Kuuntele: Spotify

Odotukset rovaniemeläislähtöisen Puhelinseksi-yhtyeen toisen levyn kohdalla ovat kohtalaisen korkealla. Puhelinseksin kaipuu on saavuttanut kahden ep:n, esikoisalbumin ja koettujen keikkojen myötä sellaisen poltteen, että vähemmänkin vilkkaalle mielikuvitukselle on saatu riittävästi ravintoa pohtia, mitä kaikkea tällä kertaa voisikaan sattua neulan upotessa kyntämään neitseellistä uraa. Viime vuosina on ilmaantunut jokunen muukin samantapaisella reseptillä yrittävä yhtye, eivätkä tulokset ole aina olleet yhtä innostavia.

Puhelinseksin yhteydessä on tavattu mainita määreet punk ja ”power pop”. Erään luonnehdinnan mukaan yhtye edustaa ”nössöpunkia”. Kirjoitin vajaat kaksi vuotta sitten Kulttuuritoimituksen Puhelinseksin keikka-arvosteluun yhtyeen ammentavan varsin kapealta saralta ja että siinä ei ole mielestäni mitään väärää. Lisäksi esitin hartaan toiveen, että ryhmä jatkaisi samalla tiellä.

Tähänastisen uransahan Puhelinseksi on tallannutkin varsin tuttuja polkuja, vaikka julkaisujen soinnillinen rupisuus onkin ep:t mukaan lukien vähentynyt levy levyltä. Siinä missä ensimmäisellä tuotoksella raastettiin sydänverta rinnasta varsin rosoisia rotvalleja vasten, on viitekehys ollut sittemmin aiempaa enemmän niin sanottu uuden aallon rock kuin punk.

Ryhmän ulosanti on toki keikkunut jälkimmäisilläkin julkaisuillaan vaaksan varhaiseen punkiin kallellaan. Parhaimmillaan Puhelinseksi on kuitenkin ollut yhdistäessään siihen sujuvaa surffausta uuden aallon harjalla, kun tunteet ovat velloneet pakahduttavan suurina ja kitaroista on räimitty niin surinaa kuin melodiaakin.

* *

Vieraita toisillemme (Svart, 2022) on nauhoitettu jo kesällä 2021, ja ennakoihan yhtye levyä jo saman vuoden tammikuussa Kulttuuritoimituksen Marginaalinen pop-musiikki tänään -sarjan haastattelussa. Nyt levy on siis vihdoin käsillä, eikä siinä vielä kaikki. Vieraita toisillemme -levyn lisäksi on tulossa julki myös ensimmäinen cd-painos vanhoista levyistä. Sydänkohtaus tanssilattialla, Mitä meistä tänne jää ja Meillä on ikävä kaikkea julkaistaan heinäkuussa samassa kotelossa.

Vieraita toisillemme -levyn hillityn koruttomassa kannessa poseeraa eksistentiaalisen nihilismin ruumiillistumalta vaikuttava ryhmä, jonka jokainen jäsen näyttää siltä kuin tämän sydän olisi juuri särkynyt lukemattomiksi pirstaleiksi jonkin todella traagisen tapahtumaketjun seurauksena. Sanoitusliitteen puolilähikuvat sekä tuoreet pressifotot vahvistavat mielikuvaa, ja takakanteen painetut kappaleiden nimet ennakoivat ani harvoin hintsustikaan hilpeämpiä tunnelmia: Huomisen kyyneleet, On yksinäisyys julmempaa kaupungissa, Sillat palaa…

Takakantta ja sanoitusliitettä koristavat sinne tänne sirotellut orvokit. Kukka on kantanut mukanaan monenlaista symboliikkaa. Roomalaiset koristelivat kuolleiden muistopäivänään hautansa orvokein. Lisäksi kukan sanottiin lievittävän kohmelon aiheuttamaa päänsärkyä. Levy-yhtiön tiedote ei lupaa tuoreen julkaisun sen paremmin helpottavan kuin edesauttavankaan niin sanottuja juhlinnan jälkivaikutuksia. Sen sijaan se luonnehtii uutukaisen olevan ”selkeästi sydäntäriipaisevampi kuin edeltäjänsä”. Tämähän siis lupaa juuri sitä, mitä Puhelinseksiltä saattoi odottaakin!

Kolme kappaletta – Miksi jäisinkään, Vieraita toisillemme ja Kelan paperit – ripoteltiin houkutteiksi suoratoistopalveluun singleinä jo ennen albumin julkaisua. Viisuilla kuului vanha tuttu melodisen menevä ja tarttuvan rytistelevä sointi, mutta samalla ne tuntuivat kuitenkin lupaavan askelta kohti 1980-lukulaisen suomirockimpaa Puhelinseksiä.

* *

Sitten sitä neulaa uraan. Aloitus, Et jää yksin, lähtee kulkemaan rupisella kitarasaundilla, joka ennakoi, että autotallista ei olla eksytty liian etäälle. Tarttuva hyvän meiningin kappale tarjoaa mukavasti melodiaa, stydisti stemmaa ja kivasti koukkua, kuten Puhelinseksiltä on totuttu odottamaan. ”Et sä koskaan yksin jää / me siitä kyllä huoli pidetään”, vakuuttaa laulajakaksikko MäättäMikkonen. Tekee mieli uskoa.

Jos Puhelinseksin toimintakehys oli esikois-ep:llä lähimpänä punkia ja sittemmin levy levyltä yhä enemmän uutta aaltoa, on nyt hivuttauduttu ainakin varovainen askel kohti 1980-lukulaista suomirockia – eikä se ole välttämättä huono asia. Tarkkakorvainen saattaa havaita aika monessakin kappaleessa vaikutteita jopa varhaisesta Yö-yhtyeestä. Jani Viitanenko se siellä? Askel ei ole valtava harppaus, sillä myös varhaiselle Yölle oli esimerkiksi Puhelinseksinkin kappaleissa vaikuttajana kuuluva Ratsia-yhtye varsin tuttu.

Huomisen kyyneleet -kappaleen introssa on samaa reipasta rupisuutta kuin edellisen rallin vastaavassa. Jälleen ollaan enemmän hiukan pakokaasuntuoksuisen uuden aallon rockin kuin punkin äärellä. Myös Huomisen kyyneleet on hyvän fiiliksen kappale; se saa hymyn kohoamaan kuuntelijansa huulille ja jalan polkemaan tahtia kuin Freeman tandemia – niin kuin Puhelinseksin pitää tapahtumaan saadakin. Teksteissäkin ollaan tutuissa tunnelmissa:

”Antaisin kaiken, et täyttyisin elämästä
ja pääsisin tunteesta tästä
etten ole riittävä ikinä

Tänään tahdon kaiken tuntee
ennen kuin aurinko nousee
edes kerran jotain tuntee
ennen kuin huuliltas maistan ne
huomisen kyyneleet”

Mielleyhtymää Ratsiaan ei tarvitse hakea turhan pitkään, eikä ilmiötä tapaa levyllä ainoastaan tämän yhden raidan kohdalla. Juuri tällaiset kytkennät luovat Puhelinseksin kappaleille ominaista tuttuuden tuntua. Toisinaan ollaan varsin lähellä mieltä lämmittävää pastissia, ja sellaiseenhan on totuttu jo yhtyeen aiemmilla levyillä.

Vieraita toisillemme paljastuu varsin nopeasti odotuksia täyttäväksi paketiksi. Asiassa on kuitenkin kaksi puolta, enkä nyt tarkoita a:ta ja b:tä. Ensimmäinen niistä on kiivaat, pakahduttavia tunteita tursuavat melodiset rockit, jotka menevät kertosäe edellä täysillä kuuntelijan päähän niin että kuuloluut rytisevät – ja myös jäävät sinne sitkeästi kuin… no, vaikka se Freeman kulkupeleineen.

Tähän osastoon voidaan lukea kahden ensimmäisen siivun lisäksi vielä ainakin viiltävän väkevän särösoinnuttelun voimalla käyntiin polkaistava Miksi jäisinkään, uuden aallon tunnelmiin jälleen vievä Kelan paperit ja haikean kasarisuomirokkaava (”sirpaleita lattialla / painajaisia peilikuvassa”!) nimiraita Vieraita toisillemme, joka saa jalan jälleen vipattamaan. Tässähän onkin siis yli puolet levyn yhdeksästä kappaleesta.

Kun tässä arvostelussa on nyt hyväksikäytetty Freemania pelkästään kömpelöiden vertausten välikappaleena, voidaan muistuttaa, miten Puhelinseksi on toisinaan tavannut ripotella kappaleidensa sanoituksiin enemmän tai vähemmän havaittavia mielleyhtymiä muuhun populaarikulttuuriin (onnistuen siinä paremmin kuin tämän kritiikin kirjoittaja). Tämä ei ole vierasta Vieraita toisillemme -levynkään teksteille. Sillat palaa -sanoituksessa muistutetaan yhtyeen omasta Meillä on ikävä kaikkea -ep:n kappaleesta Koitan jaksaa sua aina odottaa:

”Vieläkin koitan jaksaa sua odottaa
vieläkin poltan liikaa tupakkaa

En saa henkeä
mä tanssin menneisyyden tahtiin”

Sillat palaa taitaakin olla jonkinlainen jatko-osa ensi-ep:n kappaleelle, ja kun noita kahta nyt hieman tarkemmin kuuntelee, onhan niissä musiikillisiakin yhtymäkohtia.

Mainitsinko jo Yön? Siinä missä Yön Varietee-levyn kappaleessa ”vain varjot häntä seuraa”, sammutetaan Puhelinseksin Sillat palaa -raidalla valot, jotta ”ei varjot seuraa”.

Puhelinseksi ei kuitenkaan ajele sammutetuin lyhdyin; spotit loistavat paikoin varsin tarkkaan kohdistettuina. Kelan paperit -raita aloitetaan säkeellä ”En ole katkera, mutta kuitenkin”, joka on tietysti suoraan Reijo Kallion ikivihreästä Viikonloppuisä-nyyhkystä ja asemoi ainakin hieman vanhemman kuuntelijan aivot oitis kaikkea määrittävän menetyksen äärimmäisen tuskan taajuudelle – ja nuoremmankin mitä todennäköisimmin ainakin karaokebaarien sielua raastavan omakohtaisten tulkintojen äärelle.

Tässä asiayhteydessä seuraavat säkeet, kuten ”hieman yksinäinen ja vähän sekaisin”, kuvaavat tyypillisen suomalaisen ahdistustaan vähättelevän mielenmaiseman. Pikkusen on ollut matalapainetta, mutta kyllä tässä pärjätään. Ja kun laulaja kappaleen päätteeksi arvioi, että ”on ehkä parempi, ettei äiti näe nyt lastaan”, on sama ajatus iskostettu suomalaisen kollektiiviseen melankoliapaatos-iskelmätajuntaan Mikko Alatalon tunnetuksi tekemässä tuoppiinvetistelyklassikossa Ihmisen ikävä toisen luo: ”On silti hyvä ettet näe minua nyt / en tahdo että vuokseni sä järkytyt”. Voidaan todeta, että perinteestä ammennetaan.

Ylipäätänsäkään Puhelinseksin uutukaisen sanoituksissa ei onni ole aina ylimmillään. On mielenterveys- ja päihdeongelmia sekä rahattomuutta, tai ”jatkuva paine rinnassa / ja kaikki tunteet pinnassa”, kuten kappaleessa Jos mietin tätä kaikkea kiteytetään.

* *

Levyllä on siis viisi timanttisen tarttuvaa ja melodista Puhelinseksi-tykitystä, mutta entäpä se toinen puoli? Levyn neljä muuta kappaletta eivät välttämättä ole muodoltaan sen kummempia kuin kärkiviisikkokaan. Eivät ne varsinaisesti huonoja ole, niitä vain vaivaa jonkinlainen yllätyksettömyys. Kappaleet eivät vain syystä tai toisesta yllä kovimpien iskusävelmien tasolle.

Esimerkiksi kappaleessa On yksinäisyys julmempaa kaupungissa on edelleen koskettavuutta ja säröä, mutta tuotannossa värähtelee totuttua enemmän perus-suomirokki, ja hieman siihen jää pontta kaipaamaan. Jatkakaamme ontuvia Freeman-viittauksia: eikös Puhelinseksin kappaleissa tavannut olla enemmän meluamista ja syljeskelyä? Lauluosuudetkin ovat jotenkin aiempaa himmailevampia, minkä voi huomata levyn muutamassa muussakin kappaleessa.

Levyn päättää hieman hitaammalla tempolla kulkeva Missä tahansa muualla, joka erottuu eniten levyn muista kappaleista. Sanoituksessa ollaan juhlissa, aivan kuten edellislevyn lopettaneella Juhlat-raidalla – tässä siis toinen kappalepariskunta yhtyeen tuotannosta.

Siinä missä Juhlat ilahdutti raskaana räimivällä riehakkuudellaan (ja on niin ikään levynsä muista kappaleista poikkeava), jättää Missä tahansa muualla nostatuksestaan huolimatta hieman vaisun tunnelman. Se on ikään kuin kuvitteellinen Yön Varieteelta pois jätetty pala, johon Jussi Hakulinen on kieltäytynyt hoitamasta osuuksiaan.

* *

Vaikka Vieraita toisillemme -levyllä kuullaan aimo nippu hienoja kappaleita, ei siitä kaikesta huolimatta liene aivan sellaiseksi aikaa kestäväksi klassikoksi, jollaisiksi Sydänkohtaus tanssilattialla -albumi ja Mitä meistä tänne jää -ep muodostunevat. Kauaksi ei jäädä, mutta kappaleissa tunnutaan ammennettavan hieman aiempaa enemmän yksien ja samojen lähteiden vesistä.

Ei sekään levylle silti toki tappotuomiota anna. Näiden lähteiden nektarihan on tunnetusti makeaa kuin ensisuudelma. Kappaleet ovat kyllä tarttuvia, ja kertosäkeet vetävät kuin nykyjunien korkeapainepumpuin varustetut käymälät. Nyt ei vain ole otettu suuren suurta riskiä, eli hieman liian usein mennään tutun turvallisella kaavalla, josta yllätyksiä saa etsiä.

Esimerkiksi kappaleen alkuun osaa odottaa sitä perus-melankolisen melodista kitaraliidiä, sitten hieman himmaillaan komppaamaan tutun rätväkällä otteella taustaa a-osan lyriikoille. Kertosäkeeseen ladataan väkevää melodiaa, ja sitten taas sitä kitaraliidiä. Ja niissä melodioissahan saattaa havaita tutun kulun sieltä ja toisen täältä.

Tämä ei nyt ole kuitenkaan aivan yksinkertaista: nimittäin jumprahuiti, kuinka toimivia ne melodiat ja se kitaraliidi esimerkiksi levyn nimikappaleessa ovatkin!

Hivenen kuitenkin jää tunne, että Vieraita toisillemme -levyn viimeinen puristus on vaimentunut studion dempattuun koppiin tai saundien ruuvaukseen. Jotain vielä edellisellä levyllä läsnä ollutta pidäkkeetöntä spontaaniutta, rupista riehakkuutta, katkeransuloista angstia tai muuta roihuavaa tunteen paloa – taikka sitä haastattelussakin mainittua vaaran tuntua – on matkan varrella menetetty.

Tämä kuuluu eniten Noora Määtän lauluissa. Onko näitä nyt, hemmetti, menty hieromaan liikaa? Ei laulun tuttua pientä karheutta pitäisi silotella embonpehmeäksi.

Vieraita toisillemme ei ole missään tapauksessa huono levy, päinvastoin. Muutamat aavistuksen keskinkertaisemmat raidatkin olisivat jonkin muun vastaavan tyylisen yhtyeen levyllä terävintä kärkeä. Kenties kahden erinomaisen levyn jälkeen odotukset Puhelinseksiä kohtaan olivat vain liian kovat.

Vieraita toisillemme on kelpo rokkilevy. Neljä tähteä on neljä tähteä, eikä jokainen julkaisu voi olla yhtyeen paras. Kenties Puhelinseksin huippukohta osui levyjen Mitä meistä tänne jää ja Sydänkohtaus tanssilattialla kohdalle, mutta ehkäpä joskus julkaistava kolmas pitkäsoitto korjaa tämän arvion virheelliseksi. Sitä ennen nautitaan jokaisella julkaisulla olevista hienoista kappaleista ja mennään katsomaan yhtyettä elävänä esiintymässä.

Eros Gomorralainen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua