Kuva: Jonathan Weiner
LEVYT | Kalifornialaisen punk rock -yhtyeen biisikynä on tallella, samoin tarttuva karheus.
”Muutamaa hiukan metsään menevää valintaa lukuun ottamatta Born To Kill on oikein pätevä levy punk-legendalta.”
Vuonna 1978 perustettu kalifornialainen punk rock -yhtye Social Distortion on pitkän uransa aikana hajonnut useamman kerran ja miehistökin on muotoutunut moneen kertaan ainoan alkuperäisjäsenen, laulajakitaristi Mike Nessin ympärille. Kepeän tarttuvan ja mukavan rouhean rokkipunkin ohella yhtye on syleillyt niin hardcorempia sävyjä kuin kantria cowpunkin puitteissa. Nämä sävyt soivat myös yhtyeen levytyskantaan viidentoista vuoden tauon jälkeen palauttavalla kahdeksannella albumilla Born To Kill (Epitaph, 2026).
Nessin ohella Distortionissa soittavat nykyään Jonny Wickersham, Brent Harding ja David Hidalgo, Jr. Nessin ja Dave Sardyn tuottamalla Born To Kill -albumilla vierailevat lisäksi Tom Petty and the Heartbreakersin Benmont Tench koskettimissa sekä Lucinda Williams Crazy Dreamerin taustalaulussa. Kitaroissa lisävahvistusta antaa Josh Jove. Tuottaja Sardy soittaa ja taustalaulaa monipuolisesti tarpeen mukaan. Lisäksi taustalaulutukea antavat Todd O’Keefe ja Bad Religionin Brett Gurewitz.
Kuva: Epitaph
* *
Levyn käynnistävä nimibiisi Born To Kill on tiukan rock ja viljelee sanoissaan viittauksia niin Lou Reedin, Iggy and the Stoogesin kuin David Bowien hittien suuntaan. Musiikillisesti juntataan tumman tiukalla särörockilla, mikä sopii syntynyt tappamaan -teemaan osuvasti. No Way Out jatkaa yhtä lailla tummissa syövereissä, ärhäkällä säröllä ja kohtuullisen tarttuvalla kertsillä. Raskassoutuinen junnaus ja totinen rokkihaara ainakin toimivat Distortionilla pitkän tauon jälkeenkin.
The Way Things Were keventää haikeaan menneiden muisteluun ja positiivisemmin kaartavaan nostalgiaan ilman, että rocksärö unohtuisi silti polkaista päälle pedaalista. Kirkkaammat kosketinmausteet tuovat vielä lisää raikkautta palettiin. Tonight jatkaa rouhean avaralla linjalla hiukan edellistäkin kepeämmällä otteella mutta pitää silti toimivasti kiinni punkin potkusta.
* *
Kipakasti sointukiertävällä mutta suhteellisen leppoisalla Partners In Crimella Nessin käheä ääni osuu komeasti maaliin. Kitarasoolossa piisaa wahwahia eikä biisi missään nimessä väljähdy, vaikkei jokainen kulma olekaan yhtä lailla terävä kuin osalla levyn materiaalista. Lucinda Williamsin vahvistama Crazy Dreamer sen sijaan lopsahtaa pianokoristellulla kantripunkillaan muutaman pykälän turhan äiteläksi. Biisi itsessään voisi olla ihan tarttuvakin ralli, mikäli sen toteutuksessa olisi vähemmän cowboysaappaita.
Levyn ainoa cover, Chris Isaakin iki-ihana tumma balladi Wicked Game, on SD-versiona melkoisen kehno esitys. Toki siihen saadaan Distortionin säröä ja jykevyyttä mukaan, eikä Ness lainkaan huonosti biisiä laula, mutta en näe yhtäkään syytä miksei tämän tilalla voisi olla yhtyeen omaan tyyliin sopivampi kappale? Parhautta ovat edelleen hittibiisin sointukulut ja tumma tunnelma, mutta Distortion ei oikein onnistu tuomaan niihin lisäarvoa omilla elementeillään. Kyllä esimerkiksi HIM hoiti tämän aikoinaan huomattavasti kiinnostavammin.
Walk Away palauttaa sekä karheuden että uskon yhtyeen omaan biisikynään. Tiukasti kurvaava kappale malttaa antaa mutkissa tilaa Nessin laulun pohdiskeluille, mutta syöksyy tarttuvaan kertoon jälleen tymäkästi tilutellen. Kitarasankaroinnille on osuvasti tilaa myös sooloissa. Tymäkästi rummuttava Never Going Back Again jatkaa yhtä lailla väkevästi tumman säröisissä säkeissä, josta yhtye taittaa kuitenkin mukavan sulavasti kepeämpään kertoon. Hiukan kantri, muttei liiaksi.
* *
Don’t Keep Me Hanging On paistaa selkeästi aurinkoisempana aamuvenyttelynä. Läpsyttelevämpi ilme antaa albumille hengähdystauon eikä onneksi hukkaa asiaan kuuluvaa karheutta. Biisikynässä on sopivasti imua myös rennommassa haarassa. Päätösraita Over You kääntää jälleen muutaman asteen tiukemman poljennon päälle, vaikkei lähde maalaamaan alkulevyn synkeämpää maisemaa. Nyt ollaan jo päästy yli ja pahin tunnekuohu on tasaantunut? Korkealla kaartava haikea maalaus leimaa myös albumin viimeistä vetoa.
Muutamaa hiukan metsään menevää valintaa lukuun ottamatta Born To Kill on oikein pätevä levy punk-legendalta.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Takki auki retroestetiikan sydämessä – arviossa The Lemon Twigsin kuudes albumi Look For Your Mind!
LEVYT | Yhdysvaltainen D’Addarion veljespari jatkaa kuudennella albumillaan Beach Boysilta ja Wingsiltä vaikutteita sujuvasti napsien.
Kuusikulmainen aurinko nousee helvetin ylle – arviossa Boards of Canadan Inferno
LEVYT | Kolmetoista vuotta hiljaisuutta, sitten täällä kellarin pimeydessä se vihdoin soi: Boards of Canada palaa Infernolla, synkimmällä ja samalla kauneimmalla levyllään sitten Music Has the Right to Childrenin.
Hillittyjen ja kauniiden melodioiden taiturikolmikko antaa yhteisalbumillaan tilaa elämän äänille – arviossa Kiri Ra!
LEVYT | Linda Fredrikssonin, Lau Naun ja Matti Byen kymmenen vuotta hioma teos vaatii kuuntelijalta valmiutta pysähtyä.
Selma Savolainen vie musiikkiaan uusiin ulottuvuuksiin – arviossa in the shade
LEVYT | In the Shade on kaunis ja persoonallinen musiikkipaketti, jonka haluaa kuulla yhä uudelleen.