Puhelinseksi saa kyyneliin – Vastavirta Livesissä Tampereella nähtiin myös Kohti tuhoa ja Aus Tears

IMG 4965

Puhelinseksin Noora Määttä Vastavirralla. Kuvat: Markku Saarela

MUSIIKKI | Puhelinseksi, Kohti tuhoa ja Aus Tears tarjosivat vaihtoehtomusiikkia eri kulmista. Puhelinseksi ammentaa ilmaisuunsa varsin kapealta alueelta, mutta siinä ei ole mitään väärää.

Puhelinseksi, Kohti tuhoa ja Aus Tears Tampereen Vastavirta-klubilla 25.7.2020.

Olipa koronavirusepidemia. Se katkaisi elävän musiikin tapahtumat, ja niinpä muun muassa punk-festivaali Puntala-rock peruttiin. Viime lauantaina Vastavirta-klubilla järjestettiin jonkinlainen Puntalan juhlaa paikkaava tapahtuma, ja korona tuntui etäiseltä muistolta, vaikka sisään päästettiin vielä hieman tavallista vähemmän väkeä. Tilaisuus oli joka tapauksessa loppuunmyyty.

2020-luvun underground-kulttuurissa erityisen hienoa on se, että järjestetään keikkoja, joilla jokainen yhtye saattaa soittaa keskenään tyystin erilaista musiikkia. Lauantain Vastavirran tapahtuma oli juuri ilahduttava esimerkki tästä.

Ehdin paikalle arvioimaan Puhelinseksin ja kahden sitä seuranneen esiintyjän, Kohti tuhoa ja Aus Tears, keikat. Jo aiemmin olivat soittaneet Kiss Disease, Yhteenotto ja Tamara Luonto. Olin ollut sikäli onnellisessa asemassa, että pääsin todistamaan Puhelinseksin levynjulkistuskeikkaa juuri ennen kuin koronarajoitukset lakkauttivat viimeisetkin kulttuuritapahtumat. Se jäi mieleen erittäin hienona kokemuksena. Yhtye soitti tuolloin lainarumpalin kera, mutta asiat tuntuivat sujuvan kuin juopuneella Sakari Kuosmasella Aki Kaurismäen elokuvassa. Siinä huumassa mielessä käväisi, liekö Puhelinseksi maailman paras kevyen musiikin ryhmä. Odotukset olivat korkealla lauantainakin.

* *

Kun Puhelinseksi polkaisi osuutensa käyntiin helmikuussa ilmestyneen albuminsa äärimmäisen tarttuvalla nimikappaleella Sydänkohtaus tanssilattialla, tuntui että nyt rokataan varmaotteisesti ja lujaa. Otto Mikkolan kitara kirskui ilahduttavasti, ja tällä kertaa yhtyeen oma rumpali Antti Keskipoikela oli mukana lyömässä tahtia. Mikkola kertoi, että ”nyt jatketaan kesken jäänyttä levynjulkistuskiertuetta”, ja eipä ryhmä ollut Telakan ja Vastavirran keikkojen välissä päässyt yleisölle soittamaankaan.

Toisena kappaleena kuultiin Buutsipäivä, jonka muuan seurueemme jäsen arvioi mahdollisesti yhtyeen parhaaksi kappaleeksi. Saattaa se sitä ollakin, en väitä vastaan. Omasta mielestäni Puhelinseksi on ehkä parhaimmillaan edustaessaan (vähemmän kliseisen sanan puutteessa) voimaannuttavan anthem-tyyppisen suomalaisen uuden aallon rockin riemujuhlaa. Keikalla kuulluista kappaleista tähän ryhmään niputettavia voisivat olla vähintäänkin Ei saa luovuttaa, ja (senkin uhalla, että kappaleen tekijät eivät niin itse ole tarkoittaneet) myös Haista Helena vittu (mä ryyppään taas). Näissä kappaleissa kiteytyy tietyllä tapaa eräs perinteisen suomalaisen punkin tai uuden aallon rockin eetos, jonkinlainen yleinen kannustaminen. Ei anneta periksi, jatketaan vaikka mikä olisi, eletään elämää omaan tapaan selkä suorana. Elämä potkii päähän, mutta älkäämme välittäkö siitä. Ei saa luovuttaa.

Tätä on kenties helpointa kuvata esimerkin kautta. Näiden Puhelinseksin kappaleiden henki on lainattu Ratsian tyyppisiltä 1980-luvun vaihteen yhtyeiltä. Kappaleessaan Täynnä elämää Ratsia lauloi muun muassa:

Kun oot yksin kaiken keskellä
etkä saa mistään kiinni
ja kun tuntuu ettei enää
jaksa edes yrittää

Ja kun on pimeetä ja kylmää
sun sisällä ja ympärillä
niin silloin tajuut ett sun on pakko
nousta jaloilles

Mä en aio päästää irti
oonhan täynnä elämää

Oon tarpeeks säälinyt mä itseeni
nyt pidän pystyssä mä pään

Mä en aio päästää irti
vaan rakastella elämää
kun tyhjyys ottaa musta kiinni
en hukuttaudu enää ikävään

Jokainen rivi voisi olla jostakin näistä Puhelinseksin ”voimaannuttavista” anthem-kappaleista.

IMG 4976

Telakan maaliskuinen esitys oli vielä niin tuoreessa muistissa, että Vastavirran keikkaa oli tyystin mahdotonta olla vertaamatta siihen. Kuten Telakallakin, myös Vastavirralla neljä ensimmäistä soitettua kappaletta olivat yhtyeen albumin a-puoli kappale kappaleelta.

Keikan kolmas ja neljäs kappale Muista se hetki ja Jos ei jaksakaan loppuun olivat aivan ihanaa ja parasta. Jossain näillä main alkoi kuitenkin huomata, että yhtyeellä ei korona-aikana ollut tosiaankaan tainnut pukata erityisemmin keikkaa. Kappaleet olivat toki täyttä timanttia; simppeliä rallirokkia kuten ennenkin.

Telakan keikan arvosteluun kirjoitin jotenkin siihen tapaan, että tämän tyyppisessä musiikissa ei ole olennaista, jos jokin nuotti ei aina osu kohdalleen. Nyt kuitenkin se keikan alkupuolen varmuus soitossa alkoi karista ja pientä haparointia saattoi toisinaan havaita. Yleisökään ei ollut mukana aivan yhtä riehakkaasti kuin maaliskuussa Telakalla, mikä kenties myöskin vaikutti yhtyeen soittoon.

Albumin ensimmäisen puolikkaan soittamisen jälkeen Mikkola kertoi, että seuraavaa kappaletta ei ole soitettu pitkään aikaan. Arvasin välittömästi, mistä viisusta oli kyse. Olin jututtanut muusikkoa heidän edellisen keikkansa jälkeen ja harmitellut, miten moni oli tuolloin jäänyt kaipaamaan juuri tämän – yhtyeen kenties parhaan – kappaleen kuulemista. Vielä lauantai-iltapäivänä ennen keikkaa olin kirjoittanut sosiaaliseen mediaan, että itku pääsee yhtäältä, jos kappale jätetään soittamatta, mutta toisaalta niin käynee myös jos se soitetaan. Ralli oli tietysti Haista Helena vittu (mä ryyppään taas). Soitossa ehkä hieman kuului, että kappaletta ei oltu esitetty pitkään aikaan. Niin tai näin, omakin suosikkikappaleeni se yhtyeen tuotannossa joka tapauksessa on. Toivottavasti viisu palaakin Puhelinseksin vakio-ohjelmistoon.

Helenan jälkeen soitettiin vielä yhtyeen ensimmäisen ep-levyn (sinänsä tarttuva) nimikappale Meillä on ikävä kaikkea, jonka sijasta olisin itse kuitenkin mieluummin kuullut vaikka kappaleen Baby Come Back tai synkistelyn Me ei kai nähdä enää koskaan (”Me ei kai nähdä enää koskaan / on kaikki sulautunut mustaan” – Wow!) Kriitikon silmä taisi olla kuitenkin olla kosteimmillaan vasta seuraavien kappaleiden Valomerkki (”Mä en haluu kuulla Kasevaa / se saa mut liikaa tuntemaan / älä laita soimaan Leavingsii / koska se saa mut kyyneliin”) ja Missä sä oikein oot kohdalla, vaikka soitossa paikoin pientä hakemista olikin. Puhelinseksi saa mut kyyneliin.

Puhelinseksi ammentaa ilmaisuunsa varsin kapealta alueelta, mutta siinä ei ole mitään väärää. Se alue on juuri heille sopiva, eikä siellä nyt liikaa tunkua ole, varsinkaan tällaisella biisinkirjoitustaidolla. Harras toive onkin, että yhtye jatkaa samalla tiellä.

Kun Pispalan hämärtyvässä illassa kuultiin vielä Ei saa luovuttaa ja bändin muusta tuotannosta eniten hieman hitaampana ja raskaampana erottuva, varsinkin loppuaan kohti heikohkosti kasassa pysynyt Juhlat, oli pitkäsoittolevyn kaikki kappaleet soitettu. Juuri ja juuri reilu puolituntinen keikka oli ohi.

Sitten se pakollinen vertailu maaliskuiseen Telakan keikkaan. Vastavirralla kuultu setti erosi siitä vain vähän. On kuitenkin sanottava, että Puhelinseksi soitti Telakalla paremmin. Siellä aisti läpi keikan sitä varmuutta, jota Vastavirralla saatiin todistaa pikemminkin setin alkupuolella. Puhelinseksin keikkakuntoa on mahdollista päästä tarkastamaan Tampereella taas jo hyvinkin pian, 21. elokuuta – jälleen Vastavirta-klubilla.

* *

Puhelinseksin jälkeen homma vaihtui reippaaksi kaahaukseksi. Kohti tuhoa aloitti osuutensa muutaman minuutin myöhässä. Sikäli kovaa, nopeaa ja kiukkuista, kevyesti metallivaikutteista (mitään joutavia tilutteluja tähän ei tietenkään sisältynyt) hardcore-punkia bändi kuitenkin räimi, että ei epäilyttänyt, etteikö tämän yhtyeen jälkeen olisi aikataulu kurottu umpeen.

Vaikka en ole levyltä kuunneltuna yhtyettä varsinaisesti niin sanotusti fanittanut, livenä se ottaa nopeasti luulot pois, ja niin tapahtui myös lauantaina Vastavirralla. Oksat lähtivät samalla. Lavalla oli selkeästi yksi maamme väkevimmistä livebändeistä tällä saralla. Itsevarmuus ja vaivattomuus näkyi esiintymisessä läpi koko keikan. Ainakin vielä kolmas kappale, uuden ep-julkaisun nimikappale Elä totuudesta, soitettiin tyystin vailla hengähdystaukoja. Sen jälkeen taisi tulla pieni breikki, kunnes kiukkuinen Mitä se maksaa viime vuonna julkaistulta Ihmisen kasvot -albumilta lyötiin vasten kuulijoiden kasvoja. Loppupuolelta settiä jäi mieleen vielä saman levyn kappale Viha.

Kohti tuhoa soitti noin kymmenen kappaleen settinsä hyvin, anteeksipyytelemättä ja lujaa. Sama kiukku ja energia säilyi alusta loppuun asti. Yleisökin tuntui olevan enemmän mukana kuin edellisen yhtyeen kohdalla, ja taisinpa olla itsekin tietämättäni kaivannut juuri tämän tyyppistä kaahausta tähän väliin.

Tällaista musiikillista turpaanvetoa ei kuitenkaan jaksa kuunnella loputtomiin, ja noin kahdenkymmenen minuutin kohdalla jatkuva halolla päähän lyöminen kävi hetkeksi hieman puuduttamaan. Juuri sen jälkeen yhtye lopettikin osuutensa. Kiitos, Kohti tuhoa, tulen todistamaan energisyyttänne toistekin.

IMG 5268

Kohti tuhoa soitti kiukkuista hardcore-punkia.

* *

Illan ohjelmasta oli vielä yksi luku jäljellä, Aus Tears, joka soittaa tummasointista, kolkkoa ja kylmää syntetisaattoripoppia. Olen nähnyt duon joskus aiemminkin keikalla, ja sen perusteella oli myönteisiä odotuksia myös Vastavirran esitystä kohtaan. Studiotallenteilla on saattanut toisinaan kuulla jopa Joy Division -sävyjä. Josko niitä olisi tarjolla Vastavirrallakin?

Keikka alkoi lupaavasti. Aus Tearsin sointi ja estetiikka oli hyvin 1980-lukulainen – myönteisessä mielessä – mutta totisesti enemmän pop kuin punk, vaikka duo paikoin varsin räväkkääkin pauketta tarjosi.

Osapuolet vaihtelivat laulajan roolissa, mutta varsin tasapaksuksi illan anti silti valitettavasti jäi. Naislaulajan osuudet tuntuivat enimmäkseen etenkin setin alkupuolella varsin laimeilta ja vaisuilta, eikä laulu tahtonut oikein kuuluakaan. Mieslaulaja näyttäytyi hieman menevämpänä.

Kokonaisuutena Aus Tearsin keikasta jäi tällä kertaa varsin kasvoton, hengetön ja jopa tympeä vaikutelma, eikä sitä Joy Divisioniakaan sieltä oikein onnistunut havaitsemaan. Myöskään yleisö ei vaikuttanut olevan aivan täysillä mukana duon esityksessä, vaan ihan lavan edustan riehakkuutta lukuun ottamatta se lähinnä seisoskeli paikallaan – sinänsähän musiikki on epäilemättä kuitenkin tarkoitettu varsin ”tanssittavaksi”.

Ehkä kolmen vartin mittainen esitys tuntui kestävän miltei kaksinkertaisen ajan. Esimerkiksi joskus duon kanssa samalla keikallakin soittanut Romanssi (jossa muuten vaikuttaa kaksi Puhelinseksin jäsentä) on onnistunut suomalaista synkkää syntetisaattoripopia suoltavista ryhmistä heitä varmemmin.

Aus Tears go by. Ehkä Aus Tearsilla oli vain huono päivä. Kenties esityksestä olisi saanut enemmän irti siinä eturivin riehakkaammassa joukossa kuin kynä ja vihko kädessä salin takaosassa. Joka tapauksessa Puhelinseksin ja Kohti tuhoa -yhtyeen ansiosta illasta jäi myönteinen kokonaisvaikutelma.

Eros Gomorralainen, teksti
Markku Saarela, kuvat

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This