Hillittyjen ja kauniiden melodioiden taiturikolmikko antaa yhteisalbumillaan tilaa elämän äänille – arviossa Kiri Ra!

Kuva: Merja Kokkonen

Suomijazzin suurnimet kiertelevät toistensa albumeilla ja muodostavat niin tiuhaan uusia kertaluontoisia kokoonpanoja, että niiden kutsuminen superyhtyeiksi olisi puuduttavaa. Linda Fredrikssonin, Lau Naun ja ruotsalaisen Matti Byen yhteinen teos on herättää kuitenkin poikkeuksellisen uteliaisuuden, kun nämä kolme herkän ja kauniin ilmaisun säveltäjä-muusikkoa ovat julkaisseet soolona niin erityyppisiä jazzin ja kevyen musiikin teoksia.

Nen (We Jazz, 2026) ei ole mikään pikainen yhteistyö, sillä albumin palasia on koottu soittaen, ääniä keräten ja jutellen kymmenen vuoden ajan.

Fredrikssonin saksofonin ja Lau Naun kevyiden elektronisten sävyjen yhdistäminen tuo mieleen Pharoah Sandersin, Floating Pointsin ja The London Symphony Orchestran viiden vuoden takaisen Promises-helmen, jossa kolme musiikillista maailmaa sulautui hypnoottiseksi jazziksi. Matti Bye nen-albumin kolmantena lenkkinä on pianonsa kanssa toki Lontoon orkesteria kevyempi, mutta on hän ollut urallaan mukana useissa suurten soundien teoksissa.

Kiri Ra! oli ennakko-odotusten perusteella hillitty, mutta nen on vielä aavisteltuakin hauraampi ja viipyilevämpi. Se vaatii keskittymistä, valmiutta pysähtyä ja laadukasta äänentoistoa – muuten albumi saattaa lipua ohi. Jokainen puhalluksen tai lyönnin voimakkuus on harkittu ja tärkeä. Koetapa kuunnella kävelylenkillä nimikappale kuulokkeista ja jatkaa vauhtia samalla reippaalla tempolla. Itse pysähtelin, sipsutin ja hiivin.

Ollaan kaukana kaupungin vilskeestä. Elementtejä on albumimitassa runsaasti, mutta ei ikinä paljoa kerrallaan; on hyräilyä, katkeilevia oksia ja pelkistettyjä ääniä, joiden ääreen ei voi olla pysähtymättä. Tuntuu, ettei soundeja ole hiottu kappaleiden ehdoilla, vaan tunnistettavat melodiat ja muut tutummat musiikilliset elementit mahtuvat sinne, minne elämän äänet tilan sallivat.

* *

Niin-så-avausraita käy päälle niin kovaa ja tyynellä dramaattisuudella kuin tällä hellävaraisuudella voi tulla – eli ei kovin rajusti. Ream osoittaa Fredrikssonin tulkinnan ja melodiat tunnistettavimmillaan. Mielleyhtymät Sandersin ja kumppaineiden Promises-levyyn osuvat parhaiten omewheren maalailussa, jossa lähes riehakas saksofoni kamppailee paikastaan ja saa väistyä, kun muu äänikudos niin vaatii. Sen perään oem on ambient-jazzillaan kuin Suomen sumuisessa yössä vieraileva Nala Sinepro.

Ensikuuntelun viimeisillä hetkillä tulee hetkellinen ”eihän tämä näin voi loppua” -parahdus, kun ahiahi-päätöskappale on lähtenyt kunnolla käyntiin. Kun tunnelman teemana tuntuu olevan, että vaikka maailma on täynnä tunteita ja luonto säröjä, niin kyllä se siitä, viimeisenä muistutetaankin, että oli vielä tällainenkin murhe. Ahiahi on albumin surullisin kappale, ja samalla se osuu kaikkien kolmen artistin katalogien kauneimpaan päähän. Reilun neljän minuutin kestollaan se tuntuu olevan ohi hetkessä.

Nen ei ylitä melodioiden kauneudellaan Fredrikssonin Juniperia tai Lau Naun Poseidonia eikä sitä yritäkään. Se kuvaa maailmaa sellaisenaan, antaa äänten virrata painollaan, niille tilaa antaen ja joitain elementtejä persoonallaan korostaen. Se ei ole vaikea mutta vaatii avoimuutta ja tämän päivän hektisyydessä harvinaisemman olotilan, jotta sen saa kaikkine sävyinensä otettua vastaan.

Pietari Raekallio

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua