Kuva: Aapo Soulanto
LEVYT | Helsinkiläisyhtyeen kolmas albumi yhdistelee post rockin, shoegazen ja taiderockin maailmoja hallitulla jännitteellä.
”Iridescentin kauniin kolea ja sumuiseen särinään verhoutuva ilme on kasvanut kuuntelu kuuntelulta läheisemmäksi ja lämpimämmäksi.”
ARVOSTELU

Ghosts On TV: Iridescent
- Soliti, 2026.
- Kuuntele: Spotify
Post rockin, shoegazen ja taiderockin kudoksia kutova Ghosts On TV on julkaissut kolmannen albuminsa. Alec Havinmaan äänittämä ja tuottama seitsemän kappaleen kokonaisuus maalaa melankolista, viipyilevää ja särövallilla kaartavaa post rockia, jota Iridescent-levyllä (Soliti, 2026) koristaa johtotähtenä Ossi Björnin humisevan pohdiskeleva laulu. Helsingin kummitukset ovat aiemmin postrockailleet myös instrumentaalisti, ja instrumentaaleja kuullaan toki tälläkin levyllä.
Kuusihenkisen helsinkiläisyhtyeen kolmoslevyn kauniin kolea ja sumuiseen särinään verhoutuva ilme on kasvanut kuuntelu kuuntelulta läheisemmäksi ja lämpimämmäksi, vaikka musiikki yrittääkin totetutustavallaan piiloutua ja säilyttää coolin etäisyyden. Björnin, Anttoni Hillin ja Aaro Tirrosen isosti soivien särökitaroiden, Otto Vahtolan ja Joona Kinnusen eläväisesti junnaavan rytmiryhmän sekä Reko Kälkäjän kosketinvallien mausteena soi milloin kellopeli, milloin saksofoni, milloin akustinen kitara tai harkitusti asemoitu taustalaulu. Hälyäänillä ja kaaoksella on oma roolinsa, vaikka kokonaisuus pysyy hallitun jännitteisenä.

Kuva: Playground Music Finland
* *
Avausraita Carry On My Wayward Son kutoo jykevän säröistä mutta pehmeästi leijailevaa seinää, jossa Björnin kuiskaileva laulu pääsee kellumaan pehmeästi omassa kuplassaan. Kitarakuvion energinen ote luo mukavasti väriä eikä isosti kaartava aalto pauhaa uhkaavasti vaan ennemminkin lämpimästi syleillen.
Lopussa kappale kääntää päälle pehmeän akustisen näppäilyvaihteen, josta kellopelin tahdissa raukeasti keinahtelevan CCTV:n on helppo jatkaa vaellusta. Kellon kilkahtelu lyö oivallisesti kättä Björnin laulun eteerisen pohdiskelun ja soiton raukean viipyilevyyden kanssa. Neljän minuutin jälkeen kappale feidaa kaiken muun paitsi kellon, mutta lähtee vielä kahden ja puolen minuutin uuteen kasvatteluun.
* *
Akustisvoittoisemmin näppäilevä nimikappale Iridescent avautuu aurinkoisena ja vapaammin hengittävänä. Björnin falsettiin taipuva, sanattomasti itseään ilmaiseva ja etäiseksi sovitettu äänenkäyttö luo kaaria pehmeän nytkivästi vaeltavalle pohjalle, jossa rytmiryhmän sykkeessä oleva progressiivisuus kohtaa pehmeän näppäilyvallin. Loppua kohden yhtye maalaa seinää enemmän säröllä, mikä sopii rauhallisen kappaleen draamankaareen.
Amber & Gold pelkistää perinteisemmän popbiisin laulun ja soiton vuoropuhelun puolelle, toki pitäen kiinni poukkoillen sykkivästä rytmistä, kuulaasta kitaravaeltelusta ja Björnin pehmeän toteavasta laulusta. Puolivälissä laulun alle kasvava aalto soi komeasti, mutta yhtye osaa myös pelkistää ja laskeutua taiten. Ehkä ytimekkäämpi alle viiden minuutin kokonaisuus tuo yhtyeen kaavan muutaman asteen tarttuvammin esille kuin seitsemän minuutin maalailu? Toisaalta levyltä löytyy perusteita myös maalailevamman ja pitkäkestoisemman ilmaisun puolesta.
* *
Lähes laiskanpulskeasti liikkeelle rullaileva instrumentaalikappale American Cars Everywhere In America purskahtelee ja räpiköi pianokuvioillaan esille junnauksesta, kunnes kaartaa hetkeksi isompaan nousuun. Koskettimien kepeys tuo leveästi matelevaan soittoon kivasti kipinää, eikä päivää paistattava rullaus ennen säröisen massiivista kaarta ole lainkaan tylsä yhdistelmä. Huuruisen ja vinoaskeleisen Glass Choirin laulu vaihtelee lämpimästä istuskelusta miltei piinaavasti taittuvaan falsettiin. Kellopelillä on jälleen iso rooli. Biisin radioheadmaiseen näppäilyyn pelkistyvä loppu on komea.
Albumikokonaisuuden päättää polveilevan rytmikäs ja pehmeän hypnoottinen Câđđâ, jonka pikkuhiljaa kasvavat särökitaravallit aaltoilevat post rockin syövereissä rajuimmillaan jopa tumman kipakasti. Eteerisesti nylkyttävä taustanomainen tilutus luo lisäjykevyyttä yli yhdeksän minuutin loppukliimaksiin, jonka yhtye rakentaa kappaleen puolivälissä vielä kerran uudelleen. Hallitun paineistettu mutta melankolisen avara vallittelu maalaa komeasti eikä pituutta ole taiten toteutetusta uudelleenrakentamisesta johtuen ollenkaan liikaa.
Ilkka Valpasvuo
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Social Distortion palasi levytyskantaan 15 vuoden jälkeen – arviossa Born To Kill
LEVYT | Kalifornialaisen punk rock -yhtyeen biisikynä on tallella, samoin tarttuva karheus.
Levykatsaus: Joni Ekman, M. I. Laine & Sortumavaara, Smaragdi, Lintudisko, Fleur
LEVYT | Jani Tuovinen kuunteli kolme seiskatuumaista ja kaksi digisingleä. Kotimaista satsia höystää herkku Hollannista.
Suuria syvyyksiä pienten pintojen alla – arviossa Väinö Karjalaisen Birch Bark Letter
LEVYT | Väinö Karjalaisen ”environmental music” -teos Birch Bark Letter koostuu yhdeksästä pienestä ambient-teoksesta, jotka ammentavat vaikutteensa luonnosta.
Poppibiisejä jazzstandardien tyyliin – arviossa Magnus Carlsonin albumi Shadows
LEVYT | Weeping Willowsista tuttu laulaja tulkitsee The Moon Ray Quintetin kanssa muun muassa David Bowiea, Sufjan Stevensiä ja Scott Walkeria.




