Pitkältä tauolta palaava The Hives ei luovu energiasta, päällekäyvyydestä tai rouheista iskusävelmistä

Ruotsalainen The Hives palaa mukavan iskevästi punkahtavan garagerockinsa kanssa yhdentoista vuoden studioalbumitauon jälkeen. Kipakoita iskusävelmiä ja vereslihaista rujoutta yhdistelevä rokkikone on näiden vuosien aikana julkaissut lyhyen livelevyn vuonna 2020 ja yksittäisiä sinkkuja.

Yhtyeen legendaan kirjoitetun mysteerisen perustajan, mentorin ja biisintekijän ”Randy Fitzsimmonsin” kuolemaa julistavaa uutta albumia on alustettu jopa viiden biisin verran kuluvan vuoden aikana, niinpä albumi ei enää julkaisuhetkellään hirveästi yllätä. Pyörää ei ole lähdetty keksimään uudestaan, mutta hyväksi todetusta kaavasta on saatu kypsyteltyä melko vahvaa materiaalia.

Ensimmäisenä sinkkuna kuultu Bogus Operandi ei ehkä haasta yhtyeen suurimpia hittejä, mutta käy mukavasti päälle ja pesee kyllä edellisen albumin tuotokset hitikkyydessä. Riehakkaasti mutta jykevän tasaisesti raskaalla askeleella hölkkäävä iskusävelmä yhdistää hienosti viriiliä rokkipotkua uhkaavaan tunnelmaan. Hives ei missään nimessä vain lämmittele vanhaa vaan on luonut monta varteenotettavaa haastajaa keikkasoittolistoilleen.

Yksi näistä on edellistä vauhdikkaammin vatkaava lyhyen ytimekäs Trapdoor Solution, jossa ei turhia hienostella tai edes yritetä mennä vaikeamman kautta. Tummapintainen Countdown to Shutdown on pari pykälää pohdiskelevampi. Uhkaavalla pohjavireellä pyörteilevä tausta antaa silti hienosti tilaa Pelle Almqvistin räyhäkkäälle laululle, eikä biisistä puutu myöskään iskukykyä. Dr. Matt Destructionin bassossa korvannut The Johan and Only solahtaa Hivesin musiikkipalettiin ilman sen suurempaa suunnanmuutosta tai peruskaavan laventamista.

Hienosti vuorolaulua ja taputuksia hyödyntävä Rigor Mortis Radio jatkaa väkevästi mieleenpainuvien Hives-iskujen sarjaa ja oli myös toimiva sinkkunosto luomaan hypeä tulevalle albumille. Sinkkujen sijoittaminen albumilla heti alkuun on toisaalta hiukan harmittava ratkaisu, sillä loppulevyn tarjonnasta ei nouse vastaavia tähtihetkiä tai varteenotettavia haastajia. Vaikka loppulevy ei varsinaisesti notkahda, niin parhaat palat taisivat mennä jo alkuinnon aikana.

Mietteliäämpi torvikoristeinen Stick Up on ihan ok pohdiskelu samassa korkeaoktaanisessa ympäristössä mutta ilman ihan yhtä terävää iskukykyä. Ripsakasti rullaava Smoke & Mirrors on mukavan iloinen auringonlaskun laskettelu taputuksineen. Ihan yhtä iskeviä tai mieleenpainuvia ne eivät alkulevyyn verrattuna kuitenkaan ole.

Crash Into The Weekend on kelpo rymistely suoraviivaisen hikisine laukkoineen ja kipakoine taputuksineen. Siinä on ihan hyvää kiimaa haastamaan levyn kärkeä.

Samaa energiaa on myös turhia kiertelemättä laukkaavassa Two Kinds of Trouble -kappaleessa. Hives hallitsee edelleen omannäköistensä turpiinvetorallien luomisen. Tummempien rautalankapyörteiden seassa puolittain seisova The Way The Story Goes kaipaisi ehkä vielä yhden vaihteen lisää loppukliimaksiin.

Ne vähätkin krumeluurit riisutaan tuhatta ja sataa kaahaavalla The Bombilla, joka uhoaa lähtevänsä yöhön sellaisella energialla, että vähintään pari nakkikiskaa kaatuu. Muovisemmin sykkivä What Did I Ever Do To You? on mielenkiintoinen poikkeavuus kaavasta öisissä neonvaloissa tykyttelevällä pohdiskelullaan, muttei kuitenkaan vie pakettia ihan maaliin asti torvisävyisestä loppunostosta huolimatta. Lähes latauksen yli karkaava päätösraita Step Out Of The Way jää peruskaahailuksi.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua