Hiski Vihertörmä. Kuva: Tampereen Työväen Teatteri
HENKILÖ | Kati Eskola tapasin Hiski Vihertörmän lokakuisena perjantai-iltapäivänä ja kyseli näyttelijältä alalle hakeutumisesta, työnteon arjesta ja sen kohokohdista.
Kati Eskola, teksti
Näyttelijäksi
”Uskon että teatterilla voi vaikuttaa, ainakin minua se on muuttanut. Vähän pakkohan siihen on uskoa.”
Olen niitä ihmisiä, joille on aina sanottu että sinähän esiinnyt, viihdytät ja tykkäät olla keskipisteenä. Itse en ollut näyttelemisestä sinällään yhtään kiinnostunut, en hakeutunut edes harrastajateatteriin. Enemmän minua kiinnostivat musiikki ja bänditouhut.
Tein lukiossa äidinkielen rästikurssia, johon kuului Kaisa Korhosen ohjaama Tällä Pohjantähden alla Jyväskylän Kaupunginteatterissa, sellainen nelituntinen spektaakkeli. Esitys oli iso, lähes hengellinen kokemus. Siinä avautui joku toinen maailma, joka herätti kansallisen muistin niin vahvalla tavalla että mikään muu taidemuoto ei olisi siihen kyennyt. En muista esityksen yksityiskohtia, mutta muistan sen kokemuksen. Silloin tuli se tunne että tuonne kun pääsisi!
Armeijan jälkeen näin Suomen Teatteriopiston mainoksen. Se oli ponnistus ihan tyhjänpäälle. Minulla ei muistaakseni ollut silloin edes asuntoa kun tulin Tampereelle.
Pääsin heti ensimmäisellä hakukerralla Nätylle, vaikka olin näytellyt sitä ennen todella vähän. Teatteritietämykseni oli tasolla: ”Miten ne oppivat ne repliikit”. Muistan ja tunnistan sellaisen ison epäilyksen, että miten tässä näin kävi, sillä se kävi niin nopeasti. Varmaan toki monet uudet näyttelijäopiskelijat ovat epävarmoja siinä vaiheessa kun koulu alkaa ja he yrittävät vielä jollain tasolla lunastaa sitä paikkaansa.

Hiski lapsena. Kuva: Hiski Vihertörmän kotialbumi
* *
Tampereelle takaisin
”Kun tulin ensimmäisen kerran Tampereelle, ei hetkeäkään tuntunut että tulin Tampereelle. Tulin kotiin.” (Juice Leskinen)
Valmistumisen jälkeen oli tosi selkeää, että haluan kiinnitykselle ja töihin teatteriin. Halusin työskennellä kokeneempien kollegojen kanssa ja myös toisessa kaupungissa. Olin Jyväskylän kaupunginteatterissa kaksi vuotta ja viisi Lahden kaupunginteatterissa. Tämän jälkeen pääsin Tampereen Työväen Teatteriin vierailemaan ja sen jälkeen sain kiinnityksen. Olin palannut takaisin kotiin.
Esityspäivänä valmistautuminen tapahtuu automaattisesti. Ei minulla ole aikaakaan valmistautumisiin, kun tekee montaa juttua, on perhettä ja muuta. Jos illalla on esitys, niin kyllähän keho ja mieli jollakin tavalla alkavat uida siihen. Minulla ei myöskään ole isoja rutiineja. Tietysti se riippuu aina jutusta: jossain on vähän pakko katsoa tekstiä ja puhua sitä edes muutaman repliikin verran. Asettua siihen.
Esityksen jälkeen pyrin päästämään roolista irti mahdollisimman nopeasti. Joskus tietysti jotkut raskaat teemat, tunnelmat tai isot tunteet jäävät päälle. Kehohan ottaa ne sellaisina kuin ne ovat, vaikka mieli ymmärtäisi, etteivät ne tapahdu minulle oikeasti. Keho ja hermosto reagoivat kuitenkin aina asioihin.
Mieltä voi tietysti yrittää puhdistaa. Etenkin, jos se näytelmän teema ja maailma, jossa olen, on tosi raskas ja olen siinä intensiivisesti koko harjoituskauden. Aikaa olla muussa maailmassa ja elämässä on ihan konkreettisesti niin vähän, että olisi ihme jos ne eivät jäisi sisälle vähän kytemään.

Hiski Vihertörmä, Juha-Matti Koskela ja Miko Helppi näytelmässä Passio. Kuva: Kari Sunnari.
* *
Prosessi
”Kun jokainen kokee olevansa tärkeä ja merkityksellinen yhteisessä matkassa, niin juttu on ollut tärkeä.”
Välillä töissä voi olla ihan uniikki henki. Ohjaajan persoonalla ja energialla on tietysti tosi paljon merkitystä ihan kaikkeen. Sillä millainen henki syntyy harjoituksiin ja millainen energia siellä virtaa.
Luen aika usein tekstin ensimmäistä kertaa vasta lukuharjoituksissa, jolloin en siitä vielä hirveästi tiedä. Joskus se johtuu ihan vain siitä, että lauantaina on ollut ensi-ilta ja maanantaina alkaa seuraava juttu. Ei siinä kerta kaikkiaan pysty jakautumaan. Sitä aloittaa vielä edellisen proggiksen jälkihöyryssä lukemaan ja kuuntelemaan, mitähän me tällä kertaa olemme tekemässä ja sitten pikkuhiljaa alkaa asettua siihen maailmaan. Täytyy olla itselleen armollinen ja antaa itsensä uida sisään rooleihin rauhassa ja ergonomisesti.
* *
Työyhteisö
”Hullussa maailmassa näyttämö on joskus järjellisin paikka, jonka tiedän. Siellä on oikeus kokea ja tuntea.”
Ei näyttelijän ammatti tarkoita, että minun tarvitsee olla jonkunlainen. Työ täytyy tehdä niin hyvin kun pystyn ja kohdella muita kunnioituksella. Niin kuin kaikilla työpaikoilla. Totta kai täällä teatterissa on paljon ulospäinsuuntautuneita ihmisiä, mutta eivät todellakaan kaikki ole.
Tässä työssä on niin paljon aistiärsykettä, ääntä, energiaa ja ihmisiä ympärillä. Kyllä se ainakin itsellä vaatii myös hengittämistä ja rauhaa. Sen pystyy tunnistamaan mitä milloinkin tarvitsee. Joskus olen lämpiössä, kerron juttuja ja katson urheilutuloksia. Joskus taas tykkään istua näyttämön sivussa hiljaa pimeydessä ja kuunnella mitä näyttämöllä tapahtuu.
Työ tekee minusta sosiaalisemman, iloisemman ja ulospäinsuuntautuneemman kuin mitä olisin luontaisesti. Se on yksi hienoimpia puolia tässä teatterityöskentelyssä. Tässä kaikki perustuu lopulta kontaktiin ja siihen, että täytyy pystyä olemaan auki jollain tasolla. Tämä työ tuo minusta esiin puolia, jotka eivät välttämättä automaattisesti jossain muissa ympäristöissä tulisi.
Teatteri työpaikkana tuntuu tosi kodilta, koska saan olla oma itseni. Huomaan, että piristyn henkisesti ja virkistyn ollessani osana työryhmää ja tätä luovaa ja hullua ympäristöä.

Vuonna 85 Reunion. Vasemmalta Pentti Helin, Jari Ahola, Ilkka A Jokinen ja Hiski Vihertörmä. Kuva: Kari Sunnari
* *
Vuonna 85
”Se oli aivan kauheaa, mutta se hetki myös herätti Kalevin. Suksien mukana särkyi lumous, joka oli pitänyt Kalevia otteessaan.” (Delilah)
Olin vuonna 1985 yksivuotias. Olen kuitenkin ollut ala-asteikäisestä asti todella maaninen musiikin, etenkin laululyriikan harrastaja. Esimerkiksi Juicen laulutekstejä olen enemmän lukenut kuin kuunnellut. Ne ovat aina kiinnostaneet minua teksteinä tosi paljon.
Olin juuri aloittanut opinnot Nätyllä vuonna 2006, kun [Vuonna 85] näytelmä sai ensi-iltansa. Muistan mainoksen Työväen Teatterin seinässä.
En kyllä olisi silloin uskonut, että kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen osa tuota jatkumoa. Onhan se jotenkin hauska ajatus.
Kun kuulin, että olen mukana Vuonna 85 Reunionissa, kyselin vähän pääjuonesta. Jonkin verran oli sitä, että saatoin kysyä kollegoilta esimerkiksi: Miksi tuon tämän lattiaharjan näyttämölle ja miksi te innostutte siitä niin paljon? Edelleen kuuntelen jotain dialogia ja mietin: ”Miksi suksien mukana murtui lumous, joka on pitänyt Kalevia otteessaan?”
Täytyy varmaan kysyä joskus.
Koska esityksessä on mukana alkuperäisnäyttelijät, hahmot ovat tietenkin täysin valmiit ja selkeät. Minua sanotaan ”Uudeksi pojaksi”. Se on vähän kuin olisi tullut uutena johonkin vanhaan bändiin, joka on ollut olemassa ikuisuuden ja menestynyt aina. Välillä on oltu vähän enemmän tekemisissä ja välillä vähän vähemmän ja kaikenlaista on ollut. Varmaan eri versiot yhdistyvät näyttelijöillä eri elämänvaiheisiin ja koko siihen pitkään jatkumoon.
Onhan tämä tosi poikkeuksellista. Teatteri on väliaikaisuuden taidetta, joka tulee ja menee ja tämä on vaan jatkanut lähes samalla porukalla ja hahmoilla vuosikymmenestä toiseen.
Oli helppo astua mukaan, kun muille näyttelijöille kaikki oli niin selkeää. Se on niin oma maailmansa siinä kaikessa outoudessaan. Alussa mietin, miten tämmöisessä tyylilajissa näytellään? Sitten tajusin, että mahdollisimman vilpittömästi. Hahmot ovat niin mutkattomia. Se herättää sellaisen sympaattisuuden, kun he ovat niin aitoja omassa älyttömyydessäänkin. Se huumori ja aitous ovat asioita, jotka ovat myös valmiina manserockissa. Ne soivat keskenään jotenkin järjettömän hyvin. Kukaan ei ole ilkeä, kaikilla on vain ne omat tahtonsa, etsimisensä ja filosofiansa. Se herättää sympaattisuutta ja rakastettavuutta, joka resonoi yleisöön tosi paljon. Pallenkin pitää olla tosi vilpitön siinä rakkaudenkaipuussaan.
En ole miettinyt, etten ole ollut aiemmin mukana tai että olen porukan kuopus. Ainahan joku on tehnyt jonkun roolin aikaisemmin. Se ei tuntunut niin oleelliselta. Teatterin lumous on siinä, että myydään tämmöinen ajatus, yhteinen leikki, missä Palle on käynyt muuttamassa ulkonäkönsä tallinnalaisella plastiikkakirurgilla. Sitten vain sukellamme yhdessä tähän kolmiodraamaan jälleen kerran, sen kummempia selittelemättä.
* *
Kiitollisuus
”Me annamme näyttämöllä aina kaikkemme, mutta se kaikki ei voi aina olla sata, koska ei kenelläkään ole. Ihmisiähän tässä vain ollaan.”
Joskus tuntuu, että esitys ei oikein lähde, en ole kunnossa, tai vaikka yksityiselämässä on tapahtunut jotain ikävää. Silloin minua auttaa kuuntelu, kontakti ja se hyvin harjoiteltu teos. Näyttämöllä voin sulkea kaiken muun pois.
Tarvitaan myös jotain, joka palauttaa ja tuo minut läsnä olevaksi muuhun maailmaan. Esimerkiksi nelivuotias poikani ja porokoirani ovat hetkessä elämisen mestareita. Ei tarvitse kuin olla ja omaksua heiltä.
Minulla ei ole yksittäisiä roolitoiveita, mutta toivon saavani näytellä monipuolisesti, eri näyttämöillä ja työryhmissä. Näin isossa teatterissa se on mahdollista.
Toimin myös parissa eri luottamustoimessa näyttelijöiden edustajana, ja sitä kautta vertaan teatteria muihin työpaikkoihin. Mielestäni kehitys on monissa asioissa parempaan päin. Kiinnitettynä oleminen on toki välillä henkisesti ja fyysisesti raskasta työtä ja omatkin työmääräni ovat tällä hetkellä melko isot. Samalla pystyn kuitenkin kokemaan ihan suunnatonta kiitollisuutta siitä, että saan olla töissä juuri Tampereen Työväen Teatterissa. Se on välillä jopa häkellyttävää!
Kun pystyn tavoittamaan kiitollisuuden, se on minulle raskaimpina hetkinä vastamyrkkyä ihan kaikelle. Koska lopulta kuitenkin rakastan tätä työtä ja pidän ja välitän ihmisistä, joiden kanssa tätä työtä teen.
Näytteleminen lisää onnellisuuttani, ja sitä kautta uskon sen myös näkyvän hyvinä asioina minussa ja elämäni muilla osa-alueilla.

Hiski ja poikansa metsäretkellä.
* *
Hiski Vihertörmä (ent. Grönstrand)
- Valmistunut näyttelijäksi vuonna 2011/Näty.
- Tampereen Työväen Teatterin vakituinen näyttelijä vuodesta 2020.
- Mukana näytelmissä Homma Ranskassa, Passio ja Vuonna 85.
- Opettaja, nyt -näytelmän ensi-ilta TTT:n Kellariteatterissa 18.2.2027
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Maria Lassila-Merisalo ja Venla Hiidensalo ovat Suomen tietokirjailijat ry:n ja Kirjailijaliiton uudet puheenjohtajat
VALINNAT | Sekä Suomen tietokirjailijat ry että Kirjailijaliitto pitivät syyskokouksensa 14. marraskuuta ja valitsivat kokouksessa yhdistykselleen uuden puheenjohtajan.
Parasta ennen on vanhenevan miehen teatterimonologi – Ilmari Saarelainen nauraa iälle ja itselleen
HENKILÖ | Ilmari Saarelaisen teatterimonologissa Parasta ennen varttuneempi kuulija pääsee nauramaan sekä itselleen että Saarelaisen esittämälle hahmolle.
Maxim Fedorov arvostaa kirjaa, eikä ole siinä yksin – ”Sometekstit ovat näyttö siitä, millaisia kirjani ovat”
HENKILÖ | Viikolla Lapissa, perjantaina Tampereella, lauantaina Ruovedellä ja maanantaina Huittisissa. Maxim Fedorov kiertää Suomea tiivistä tahtia viisi viikkoa.
Luottokitaristi Ari ”Kankku” Kankaanpää kertoo urastaan – Katso haastatteluvideo
VIDEO | Kulttuuritoimitus haastatteli taannoin Ari ”Kankku” Kankaanpäätä ja hänen urastaan kirjaa tehnyttä Jari Korkkia.




