Hello darkness, my old friend – Echo Is Your Love palaa viimein albumikantaan

Kuva: If Society

Kun aloin kuunnella indiepunk-yhtye Echo Is Your Loven uutta, kuudentoista vuoden levytystauon jälkeen ilmestyvää ja vuodesta 2018 asti työstettyä Laundry Day -albumia (If Society, 2026), tuntui kun olisin pitkästä aikaa tavannut vanhan rakkaan ystävän. Vuodesta 1998 toimineen helsinkiläisyhtyeen vinosäröisesti jumittava ja tummissa syövereissä jurnuttava, indierockin, noisen ja postpunkin maisemia sekoittava soundi on soljunut sieluuni jo vuosituhannen alun ensikohtaamisesta lähtien.

Vuonna 2005 desibeli.netiin tekemässäni haastattelussa ulkopuoliseksi leimautuva yhtye korosti tuossa vaiheessa uraansa tumman kaavansa rokkaavuutta. Vuoden 2010 albumi Heart Fake ammensi kokonaisuuteen hiukan enemmän duuria. Miten yhtyeen pitkään kypsynyt kuudes levy jatkaa matkaa?

Aika rockisti liikutaan jälleen ja huomattavan paljon edellistä levyä synkemmissä vesissä ja paikoin edelleen lohduttoman raivokkailla purkauksilla, joissa solisti Nea Helston laulu kaikuu, leijuu ja vaahtoaa. Kitaristit Mikko Heikkonen ja Ilai Rämä jurnuttavat ja junnaavat pimeän meren pärskeillä, johon huohottavan rytmipohjan luovat basisti Antti Polvinen ja rumpali Riku Korhonen.

Vaikka maisemassa junnataan, liike on silti jatkuvaa ja uhkaavan tumma patina on vähintään asenteessa läsnä. Paikoin rauhoitutaan myrskyn silmässä ennen kuin aallot lyövät jälleen maston yli. Lämpimiä hetkiäkin matkalta löytyy, ikään kuin puolivahingossa, mutta samalla hienosti kokonaisuutta rikastaen. Varjot korostuvat entisestään valoa vasten.

* *

Levyn käynnistävä Sweet Sleep of Angels rumpaloi alkuun kolean tuhnusti ja tirskuttelee kitarasäröä, kunnes lähtee tutun vinosti auraavalla särömurskeella rakentamaan hypnoosia. Tietty vaaniskelevuus ja piilevä uhka lyövät hyvin kättä, mutta Helston hallitsevan pohdiskelevan laulun ottaessa ohjat yhtyeen soundipalikka alkaa muodostaa tuttuja uomia. Hiukan kankean oloisesti mutta silti hallitun tarkoituksenmukaisesti mutkissa kääntyilevä säröjunnaus on se vetovaunu, jonka johdolla maisemaa maalataan. Tietynlainen etäisyys ja ulkopuolisuus soi soundipalikan seesteisessä mutta rosoisessa ilmeessä.

Slow Sailor riisuu yhtyeen jurnuttavan teräshaarniskan yltään ja mutkittelee elastisemmin ja paikoin jopa hilpeän haikeasti. Kepeässä melankoliassa soi kevyempi askel, vaikka se tuttu rouheus pysyykin hienosti mukana. ”Sail away” toistuu feidatusti taustalla.

Ennakkosinkkuna kuultu Keep Your Feet Warm jatkaa kohtuullisen lämpimästi ja suoraviivaisemmalla voimapopilla, vaikka synkistelee osassa säkeistään ja löytää voimaa myös riitasoinnusta ja kirskutuksesta. Agent For Hire töksäyttelee ja huhuilee kuin joku Ninni Forever Bandin kappaleista, ja Mel And Cameron pyörteilee eleettömästä huuruisuudestaan huolimatta koukuttavan tikkaavalla jalalla. Päällekäyvyys soi hienosti. Hengästymisen tunne saadaan päälle vaikkei kaasua ihan pohjaan asti painettaisikaan.

* *

Floatiesin melkein kahdeksan minuutin vaellukseen mahtuu aika paljon päämäärätöntäkin leijailua, vaikka haahuilu toisaalta palvelee asiaa. Pikkuhiljaa rakennetut uhkaavat huiput ja raukeat aallonpohjat kiivetään taiten ja maisemista nauttien. Loppuvinguttelulle löytyy myös paremmin ymmärrystä, kun hiki on ensin saatu pintaan. Komeaa säröjunnaustrippiä!

Seekers Lost rokkaa tasaisemmalla tummalla huohotuksella. Lyhyisiin alamäkiin käännetään pienesti haikeaa melankoliaa ja ylämäkeen painetaan kaasua jälleen leuka pystyssä ja selkä suorana. Rupisoundin äärellä onanoiva loppuhäntä on ehkä jokusen askeleen turhankin pitkä, mutta antaa nyt mennä kun kerran tykkäävät.

Gemsillä yhtye himmailee sen verran seesteisesti, että kitaraotteiden vaihdon kuulee ja pienet aallonhuiput luodaan pelleillä. Yhtye osaa halutessaan olla kaunis myös hiljaisemmin. Albumin päättävä Be Here Forever laukkaa suoraviivaisen indiepunkisti, rakentaen toimivan loppunosteen levylle takaindeksistä kajahtavine lauluineen ja energisen rupisine säröineen.

Pyykkipäivän kappalemateriaali vaihtelee otettaan kuulijan vireystason mukaan. Yhdellä kuuntelukerralla Mel And Cameronin menevä päällekäyvyys nostaa fiiliksen, seuraavalla pyöräytyksellä taas Keep Your Feet Warmin powerpopahtava välisoitto lämmittää enemmän. Paikoin vellomista voisi hiukan tiivistääkin. Keskimäärin yhtyeen hallitun häiriintynyt tavaramerkkisoundi viehättää silti edelleen vahvasti. Jos jonkunlaista pientä seestymistä on tapahtunut kulmien jyrkkyydessä, niin se on oikeastaan vain plussaa.

Ilkka Valpasvuo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua