Yona nosti uutuuslevyllään riman niin korkealle, ettei enää voi soittaa sen lomassa mitä haluaisi – konsertti Olympiassa

Kuva: Tommi Liljedahl

Musiikkiin ei saisi suhtautua kuin tulosurheiluun, mutta minkä luonnolleen mahtaa: kausi huipentuu joulukuussa Vuoden levy -listauksiin. Päättyvä vuosi on ollut kotimaisille musiikintekijöille turhauttava. Jokainen on maaliskuusta alkaen tiennyt, että sarja on jo ratkennut. Yonan albumia Uni johon herään (Johanna Kustannus, 2021) ei verrata vuoden muihin tekeleisiin, vaan kotimaisiin klassikkoalbumeihin.

Yonan kahdeksas albumi tullaan muistamaan myös korona-ajan monumenttina. Kun keikat menivät alta, soittajilla oli mahdollisuus tehdä isommin. Yhteisalbumi Tapiola Sinfoniettan kanssa ei ole jousilla väritettyä poppia, vaan artisti velloi niin suurissa tunteissa, ettei niitä olisi pystynyt pukemaan säveliksi pienemmällä kokoonpanolla.

Siksi Tampereen Olympian lauantai-illassa pelotti, miten riutuminen ja pauhu toteutetaan ilman ison orkesterin herkkuja. Huoli osoittautui turhaksi: Juho Kanervo ei yrittänyt sellollaan korvata pariakymmentä viulua, vaan biisit oli yksinkertaistettu ilman että ne menettävät sieluaan. Välillä Kanervo pisti kitaristi Juhani Gröönroosin ja kosketinsoittaja Antti Kujanpään kanssa silkaksi jazziksi, välillä hän hyppäsi vahvistamaan rytmiryhmää (Tuomas Timonen, rummut ja Antti Kivimäki, basso).

Kuva: Lari Aaltonen

Klassikkoalbumin biisit ja niiden tulkitsija ovat niin vahvoja, että ne toimivat myös bändiversioina. Ongelma on enemmänkin siinä, ettei artisti itse tajua, millaisen mestariteoksen on tullut tehneeksi. Albumi on uutettu niin tummista tunteista, että Yona pitää sitä liian henkilökohtaisena. Hän suhtautuu kappaleisiin vain uusina lauluina, vaikka käsillä on teos, jota ei kuulu selittää pilalle muistelemalla tunnelmia ja tilanteita, joissa se on syntynyt.

Uni josta herään ei ole sellainen teemalevy, jonka voi esittää ainoastaan ehjänä kokonaisuutena alusta loppuun. Mutta se on tunnelmaltaan niin väkevä, etteivät erilaisessa elämän ja uran vaiheessa syntyneet kappaleet toimi sen lomassa.

Jos The Beatles olisi lähtenyt Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -kiertueelle, se ei olisi soittanut Lucy in the Sky With Diamondsin ja Getting Betterin välissä kakkoslevyn neljänneksi parasta biisiä, vaikka se olisi bändille kuinka rakas.

Genrestä toiseen surffailleen artistin ei ole helppo kasata keikkasettiä. Yonan pitäisi kuitenkin kohdella helmiä arvoisellaan tavalla. Niiden lomaan ei voi pudotella mitä tahansa. Lintu tai Pilvet liikkuu, minä en vielä toimivat, mutta Sä teit tän laulun on jo siinä rajoilla.

Kuva: Tommi Liljedahl

Lisää keikkoja Tapiola Sinfoniettan kanssa

Olympian keikka oli viimeistelyveto ennen marraskuun lopun Musiikkitalon keikkaa, jossa Yona esittää uutuusalbumin Tapiola Sinfoniettan kanssa. Ensiesitystä kaavailtiin Helsingin Juhlaviikoille, mutta kiristyneiden koronarajoitusten vuoksi Huvilateltta piti purkaa.

Tamperelaisyleisö mulkoili äkäisenä ympärilleen, kun illan tähti kyseli, ketkä ehtivät hankkia liput Musiikkitalolle. Ilmeet kirkastuivat, kun Yona paljasti illan kohokohdan: yhteiskeikkoja on luvassa lisää.

Bändi vastasi huutoon jykevällä jyystöllä, joka toi mieleen Sigur Rósin. Se muistutti, että klubikeikoillakin on ansionsa.

Hyvään keikkaan tarvitaan bändin lisäksi yleisö, joka on uskossa. Sitä ei mitata melulla, vaan hiljaisuudella. Kun Yona venytti biisin keskellä olevaa taukoa, koko sali pidätteli hengitystään. Kun laulaja sekoili mikrofonin kanssa, spontaani laulukuoro tuurasi häntä.

Vyörytyksen ja hissuttelun välillä tasapainoileminen tuotti suurimpia vaikeuksia miksauspöydän takana. Toisinaan laulu hukkui basson jylyyn.

Taitavasta bändistä huolimatta lavan suvereenina tähtenä tuikki Yona. Hän osoitti tyylitajunsa illan päätteeksi Dolly Parton -käännöksellä, joka vältti kaiken Whitney Houstonin I Will Always Love You -version diivailun ja kikkailun.

Tommi Liljedahl

Kuva: Lari Aaltonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua