Muumien eksistenssi – arviossa Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus

Kuvat: Tommi Anttonen / Atena

Atena on julkaissut uuden painoksen alun perin vuonna 2009 ilmestyneestä lasten- ja nuortenkirjailija Jukka Laajarinteen (s. 1970) esseistisestä kirjasta Muumit ja olemisen arvoitus (Atena 2024).

Filosofinen teos on pieni mutta ei kevyt. Tove Janssonin Muumi-tarinoita käsitellään eksistentialistisena kirjallisuutena ja Laajarinne pohjaa tulkintansa muun muassa Kierkegaardin, Heideggerin, Sartren ja Camus’n ajatuksiin. Tekstissä pohditaan esimerkiksi sellaisia kysymyksiä kuin: Miten Muumipappa liittyy Sartreen, mitä yhteistä on Tuu-tikilla ja Heideggerilla tai Kierkegaardilla ja Vilijonkalla?

Eksistentialismissa ihmisen oleminen tulee ennen olemusta eikä ihmisyyttä tai ihmistä voi määritellä etukäteen. Elämäntarkoitus selviää vain elämällä. Laajarinne kietoo Muumit ja eksistentialismin filosofian yhteen mielenkiintoisella tavalla ja tarpeeksi yleistajuisesti. Kuinka moni on Muumeja lukiessaan tullut ajatelleeksi asioita tältä kannalta? Tekstiä piristävät ja keventävät onneksi mustavalkoiset kuvitukset Muumeista sekä lainaukset Muumi-tarinoista.

Metsä ei vaadi mitään

Laajarinne itse löysi Muumit lukioikäisenä, kun Muumi-kirjoissa puhuttiin samoista vaikeista asioista, joita hän itse oli pohtinut. Näkymätön lapsi -novellikokoelmassa (1962) oleva kertomus nimeltä Kevätlaulu toimi innoittajana Muumit ja olemisen arvoitus -teoksen kirjoittamiselle. Kertomuksen alussa Nuuskamuikkunen kulkee metsässä ja nauttii yksinolosta ja siitä, ettei metsä vaadi häneltä mitään.

Läpi Laajarinteen teoksen välittyy hänen kattava tietämyksensä Muumeista. Muumit ja olemisen arvoitus onkin Laajarinteen mukaan pienen ötökän puhetta toiselle pienelle ötökälle. Hän pyrkii välttämään akateemista jaarittelua ja onnistuukin siinä varsin hyvin. Myös Laajarinteen oma Muumi-fanitus nousee selkeästi esiin:

”Kirjailija on poissa, mutta yritän kirjoittaa kuin hän vielä eläisi ja kuin hän voisi lukea tämän. Samaan aikaan yritän olla ihailematta häntä liikaa, sillä jos ihailee toista liikaa, ei koskaan voi olla täysin vapaa.”

Teoksessa pohditaan rajatilanteita, elämän arvaamattomuutta, sopeutumista, valintoja, vapautta, kodittomuutta, yksilöllisyyttä sekä yritystä ymmärtää, vaikka maailmaa ei voi käsittää eikä mikään ole varmaa. Miten kaikesta voi sitten löytää merkityksen? Elämä on kuin metsä, jossa jokaisen on etsittävä oma suuntansa, tehtävä omat päätöksensä.

”Koska jokaisen pikku otuksen elämä on erilainen ja koska jokainen yksittäinen tilanne on erilainen ja uusi, ei elämään voi olla valmista ohjekirjaa. Eikä kukaan ulkopuolinen voi tuntea toisen tilannetta kokonaan. Siksi jokainen joutuu aina tekemään päätöksensä itse.”

Valintoja tehdessään ihminen tekee päätöksiä vaihtoehtoisten tulevaisuuksien suhteen, vaikka tekojen seuraukset voi todella nähdä vasta jälkikäteen. Kun valitsee jotain, hylkää samalla jotain muuta. Valinnat ovat siinä mielessä peruuttamattomia, että aika kuluu eikä mennyttä voi enää muuttaa. Lisäksi ihminen ei voi huomenna luottaa siihen, että kykenee pysymään eilen tekemässään päätöksessä. Siten kenenkään olemassaolo ei ole itsestäänselvyys ja sen vuoksi olemme aina jokseenkin turvattomia.

”Ilmaisemmepa asian miten tahansa, olemme aina tyhjyyden äärellä, sillä tyhjyys, olemattomuus, kulkee mukanamme, niin kuin kulkevat koti ja kodittomuuskin. Täydet muumitalot ovat tyhjiä, väkijoukon keskellä olemme yksin, ja jopa Muumilaaksossa olemme kodittomia.”

Tämä kaikki voi tuntua jokseenkin masentavalta, jopa pelottavaltakin. Ajatusten sitominen Muumi-tarinoihin muuttaa ne kuitenkin vähemmän ahdistaviksi. Myös vaikeneminen, hiljaisuuden ja yksityisyyden arvostus toistuvat Muumi-kirjoissa. Eksistenssi, oleminen ja kokeminen ovat pohjimmiltaan yksityisiä. Silti toisten katseella on aina väliä, sillä miten muut sinut näkevät. Silloin myös itse näkee itsensä toisten silmin.

Ihminen voi nähdä Muumeissa itsensä

Me kaikki olemme hemuleita, jotka aloittavat aina uuden postimerkkikokoelman kokoamisen, kun edellinen on saatu valmiiksi. Me olemme myös teatterirottia, jotka Sisyfoksen tapaan lakaisevat roskia ylämäkeen. Meissä jokaisessa asuu valoa kaipaava Mörkö, yksinäisyyden harmaa varjo, metafora kuolemalle, jonka kosketuksesta lämpö sammuu.

Laajarinne tulee siihen tulokseen, että kyse on aina paradoksista: me olemme erossa toisista ja silti olemassa vain toisten kautta. Eksistentialismi on ikuista ristiriitaa, ja päätelmät kiertävät kehää, kulkevat ympyrää samojen kysymysten ympärillä. Perille pääseminen merkitsisi lopulta sitä, ettei ole päässyt perille. Mutta ehkä kehän kiertäminen ei olekaan huono juttu, ymmärrys kasvaa kierros kierrokselta. Toisto voikin olla eteenpäin kohdistuvaa liikettä, sillä ilman toistoa ihminen hajoaa järjettömyyteen. Loppua kohden mentäessä Laajarinteen pohdinnat muuttuvatkin hieman korkealentoisemmiksi:

”Ajatellessasi Ninniä käy niin, että Ninni määrittää sen, mitä sinä häntä ajatellessasi olet. Kaiken lisäksi, jos ajattelet Ninniä, tai jos ajattelet näitä sanojani, olet antanut myös minun määrätä, mitä olet juuri nyt.”

Ikäisekseen teos on kestänyt sangen hyvin aikaa ja tuntuu tuoreelta, vaikka on alunperin julkaistu jo vuonna 2009. Monet eksistentialistiset vertaukset Muumeihin herättivät erilaisia ajatusketjuja, toiset tuntuivat välillä hieman kaukaa haetuilta. Toisaalta maailma todellakin on kuin Taikurin hattu, josta voi tulla ulos mitä tahansa.

Kati-Annika Ansas

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua