Ulla-Leena Alppi. Kuva: Mikko Vattulainen
KIRJAHYLLYNI | Ulla-Leena Alppi on joutunut viime kesänä muutossa isosta omakotitalosta kerrostaloon karsimaan kirjojaan. Se ei ollut helppoa, sillä pitkän linjan poliittisella vaikuttajalla on kirjoihin kiintymyssuhde.
”Nuuhkin kirjoja, teen lyijykynällä alleviivauksia ja taitan sivuja korville.”
Päivi Vasara, teksti
Mikko Vattulainen, kuvat
Juhannuksen alla viime kesänä Ulla-Leena Alppi muutti isosta omakotitalosta kerrostaloon. Sen vuoksi kirjoista piti karsia. Kova pala.
– Joka muutossa on näin joutunut tekemään. Minun on vaikea luopua kirjoista. Kirjahyllyyn minulla on erityinen suhde.
Tässä muutossa kirjoja meni kiertoon kaksi–kolme hyllymetriä.
Uudessa kodissakin on kaksi seinällistä kirjahyllyä. Niistä toisessa on proosaa aakkosjärjestyksessä. Toisessa lundiassa on elämäkertoja, tietokirjoja ja runoja ynnä muuta aiheittain. Haaveena on, että nekin järjestetään aakkosiin.
Äänikirja ei ole sama
Kirjahylly on Ulla-Leena Alpille kodin tärkein huonekalu. Äänikirjoja hän ei harrasta, mutta ymmärtää, että niillä on paikkansa.
– Minulle kirja esineenä on välttämätön. Taitan kulmia, alleviivaan lyijykynällä kohtia ja nuuhkin kirjoja.
Ulla-Leenan on vaikea jättää kirjoja kesken. Niin tapahtuu todella harvoin. Alastalon salissa on näitä harvinaisuuksia ja senkin hän aikoo sisulla sinnitellä loppuun.
Valokuvaaja Mikko Vattulainen vinkkaa, että Alastalon tapauksessa äänikirja toimi.
Kotona ei ollut kirjoja
Ulla-Leena Alppi on ollut yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kun valtuustokausi toukokuussa loppuu, hän on vapaa velvoitteista. Se merkitsee hänelle, että on aikaa lukea entistä enemmän.
Nuorempana hän ahdistui, kun oli niin paljon lukemattomia kirjoja. Nyt tuntuu ihanalta, että on niin paljon kirjoja, joita ei vielä ole lukenut.
– Olen kasvanut köyhässä kodissa, jossa ei ollut juuri muuta kuin Tuntematon sotilas oli ja Täällä Pohjantähden alla. Minut pelasti ”Laikku”. Siellä Vanhan kirjastotalon alakerrassa oli lasten ja nuorten kirjasto, josta sai luettavaa, Alppi muistelee.
– Olen lukenut aina paljon. Kotona ei ollut idyllistä, joten kirjat olivat minulle pakoa toisiin maailmoihin. Kun sinulla on kirjoja, saat monta maailmaa. Lapsesta asti kirjat ovat olleet minulle tärkeitä.
Lapsuudenkodissa ei lapsille luettu. Ei se ollut kovin yleistä 1950-luvun työläiskodeissa.
Tyttärelleen Ulla-Leena luki pitkään, vielä senkin jälkeen, kun tytär oli oppinut itse lukemaan. Hän lukisi mieluusti 9-vuotiaalle tyttärenpojalleenkin, mutta häntä kiinnostavat juuri nyt enemmän pelit.
Vaikka kirjoja on karsittu, on niitä uudessakin kodissa kaksi seinällistä. Toinen hylly on jo aakkostettu ja toinen odottaa samaa operaatiota. Kuva: Mikko Vattulainen
Tiikerin lapsi kosketti
Jotkut kirjat osuvat elämäntilanteeseen. Kun Ulla-Leena oli puolisonsa kanssa ryhtymässä sijaisvanhemmiksi, oli Torey Haydenin teos Tiikerin lapsi tärkeä. Kirjassa pieni tyttö kiintyy ymmärtävään erityisopettajaan ja toipuu.
– Kirja on koskettava ja osui omaan elämään. Olen palannut kirjaan kouluttaessani sijaisvanhempia.
Eduskuntavuosina, joita oli 12 kappaletta 1970–1980-luvuilla, Ulla-Leena Alppi luki junassa. Se oli hyvää aikaa lukea, kun ei ollut kännyköitä räplättävänä.
– Luin liiankin ahneesti. Kun sain kirjan loppuun, kävin juomassa kupillisen teetä, ja aloitin saman tien uuden kirjan. Lukutapani on sittemmin muuttunut oikeudenmukaisemmaksi luettua kirjaa kohtaan. Kirjoille pitää antaa aikaa.
Vain naiskirjallisuutta
Lukemisharrastukseen liittyy myös neljän naisen lukupiiri, joka on perustettu 1990-luvulla. Piiri kokoontuu kerran kuukaudessa, ja jokainen vuorollaan valitsee luettavan teoksen. Näin tulee luetuksi myös sellaista, johon ei muuten tulisi tarttuneeksi.
– Saan neljän ihmisen kokemuksen. Lukupiiri on arjen luksusta.
1990-luvulla naisten kirjoittama kirjallisuus ei saanut samaa huomiota kuin miesten tekemä. Tämän vuoksi lukupiiri päätti keskittyä naisten kirjoittamaan kirjallisuuteen. Tästä on toki tehty poikkeuksia, mutta vähän. Armon ovat saaneet Albert Camus’n Sivullinen ja Pentti Haanpään jotkut teokset.
Lukupiirillä riittää ammennettavaa, sillä koko ajan ilmestyy kiinnostavaa naisten tuottamaa kirjallisuutta. Lukupiiriin kuuluu yksi Helsingistä, kaksi Tampereelta ja yksi Hankasalmelta.
– 1990-luvulla lukupiirejä ei ollut kovin paljon. Me olemme tähän sitoutuneita ja naisista on tullut muutenkin ystäväpiiri.
Suvi Ahola on tehnyt kiinnostavan väitöskirjan lukupiireistä hauskoine nimineen. Tämän lukupiirin nimi on Hellahuone. Hella tulee naiskirjallisuudesta eli viittaa Hella Wuolijokeen. Huone on otettu naisten omasta huoneesta eli Virginia Woolfilta.
Harvoin paluu samaan
Teini-iän kynnyksellä kirjojen ahmimisiässä Ulla-Leena Alppi viihtyi Anna-kirjojen maailmassa, L. M. Montgomeryn seurassa ja etenkin Anni Polvan Tiina-kirjojen käänteissä. Tiina oli reipas ja hyväsydäminen, lapsuuden idoli.
Anni Swanin Ollin oppivuodet ja Iris rukka saivat itkemään. Kotikunnaan Rillassa oli samaa reippautta kuin Polvan Tiinassa. Seljan tytöt oli mieluista luettavaa siksikin, että tyttöjä oli neljä, kuten Ulla-Leenan perheessäkin.
Lukupiirikin on joskus ottanut tyttökirjoja luettavakseen.
Koska uutta lukemista on niin paljon, Alppi palaa harvoin uudestaan samoihin kirjoihin.
– Täällä Pohjantähden alla olen lukenut kahteen, kolmeen kertaan. Tuntematon jäi pikkutyttönä kesken, koska siinä kiroiltiin niin paljon. Luin sen uudelleen nuorena aikuisena.
Nuorena Ulla-Leenaa ahdisti, kun oli niin paljon lukemattomia kirjoja. Nyt tuntuu ihanalta, että vielä on paljon kirjoja, joita ei ole ehtinyt lukea. Kuva: Mikko Vattulainen
Päiväkirjat arjen kuvaajina
Ulla-Leena Alppi hankki Virginia Woolfin päiväkirjat. Sanotaan, että on niin paksuja kirjoja, että lukija voi mennä niihin asumaan. Woolfin päiväkirjoja on viisi osaa ja ne ovat niin massiivisia kirjoja, että niissä voi tätä kirjassa asumista harrastaa.
– Oli hauska seurata Woolfin elämää näin pitkältä ajanjaksolta. Ennen jokaisen teoksensa ilmestymistä hän vakuutteli itselleen, ettei välitä kritiikeistä, mutta oli monien kirjailijoiden tapaan hermona, kun kirja oli ilmestymässä. Myönteinen arvostelu tuntui hänestäkin hyvältä.
Alppi pitää muutenkin naisten elämäkertojen lukemisesta, mutta vielä enemmän päiväkirjoista, joissa on aina kiinnostavaa arjen havainnoimista.
Kirjoittaminen on kivaa
Alppi on kirjoittanut kaksi päiväkirjamuotoista kirjaa: Kosketuskohtia ja Virtaavan veden aika – poliittisen naisen päiväkirja. Sirpa Honkameren kanssa hän toimitti teoksen Naisen seitsemän elämää.
Lisäksi hän on kirjoittanut useisiin kokoomateoksiin, sekä paljon yhteiskunnallisia asiatekstejä. Aikakauslehti Uuteen naiseen hän teki Anneli Kannon päätoimittajakaudella kirjakritiikkejä.
– Kirjoittaminen antaa eheyttävän tunteen. Jo koulussa ainekirjoitus oli lempiaineeni. Vein taannoin Kansan arkistoon eduskunta-aikojen materiaaleja ja muutakin. Niiden selaaminen oli melkoinen aikamatka ja monesti hämmästelin, että onpa tuossa hyvä juttu, olenko minä sen kirjoittanut.
Sirpa Honkameren Porvoossa vetämällä kirjoituskurssilla novellien äänen lukeminen tuntui hankalalta. Kun huomasi, että kaikki muutkin ovat teksteistään epävarmoja, lukeminen solahti.
Pian kun kaupunginvaltuuston ja lautakunnan esityslistojen lukeminen loppuu, on aikaa paitsi syventyä entistä enemmän lukemiseen myös tilaa kirjoittamiselle.
Muutamia kirjavinkkejä
Viime aikojen lukemisista vaikutuksen on tehnyt Pirkko Saision Suliko, joka on sekä painava että ilmava ilmaisultaan. Ulla-Leena tapasi kirjailijan filmifestivaaleilla ja kiitti näillä sanoilla. Saisio vastasi, että juuri tuohon hän pyrkii.
Elizabeth Stroutin tuotanto on kiinnostavaa. Suvi Aholan kirjoitustyyli miellyttää, hän kirjoittaa ilmavasti ja oivaltavasti. Eeva Kilpi, Sirpa Kähkönen, Heidi Köngäs, Anneli Kanto – voi onhan noita!
Tärkeitä kirjoja ovat olleet George Sandin Talvi Mallorcassa. Samoin Simone de Beauvoirin Lempeä kuolema. Agnete Pleijelin Fungi on rakkaudellinen teos.
Suvi Ratisen teos Omat huoneet kertoo siitä, missä naiset ovat kirjoittaneet vuosisata sitten. Christa Wolfin Jaettu taivas valottaa DDR:n ilmapiiriä.
– Lempikirjaa on mahdoton valita. Se on käynyt ilmi Kaupungin valot yhdistyksen järjestämissä Elämäni kirja -tilaisuuksissakin, joissa osallistujien pitää valita yksi teos, Ulla-Leena Alppi kertoo.
Hän on sitä mieltä, että klassikot eivät ole klassikkoja turhan päiten. Sivumennen puhumme hetken siitä, että kirjakauppa-ala on mennyt murheelliseksi. Myynnissä on kaikkea muuta krääsää ja kirja on jäänyt kakkoseksi.
Kohottavaksi lopuksi säästin tämän lauseen: ”Yksinäinen ihminen ei ole yksin, kun hän lukee kirjoja.”
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Tuula Martikaisen kirjasto on kirjastossa, mutta niin vaan kotona on 2 500 kirjaa
KIRJAHYLLYNI | Tuula Martikainen on persoonaltaan edelleen intohimoinen kirjastonhoitaja, joten hänen kirjastonsa sijaitsee kirjastossa.