Radiopuhelimien regressiivinen rock’n’roll-näytelmä on rituaali, katharsis, jossa häpeälle ei ole sijaa

Kuva: Jaani Föhr

Radiopuhelimet Helsingin Bar Loosessa 31.7.2020.

Olen kasvanut sellaiseksi nilkiksi kuin olen Radiopuhelimet-yhtyeen äärellä. En toki sen vuoksi. Oulussa 1990-luvun alussa yhtyettä ei voinut olla näkemättä, jos oli kiinnostunut rock-konserteista, jonne saattoi päästä alaikäisenäkin.

Erityisen hyvin ovat jääneet mieleen keikat Oulun nuoriso- ja kulttuurikeskuksella sekä jotkut Antifan bileet Oulun VR:n kerhotalolla, joissa Radiopuhelimet oli itseoikeutetusti pääesiintyjänä. Oulun kovin rokkibändi. Punkkarit myivät tiskin alta itse panemaansa kaljaa. Jengi pogoili keesit tanassa.

Radiopuhelimissa minua on viehättänyt aina yhtyeen kuviakumartamaton, ilkikurinen ja lähes irstaileva asenne, mikä yhdistää sen samalla myös pohjoissuomalaiseen taiteilijamyyttiin, Kalervo Palsaan, Timo K. Mukkaan ynnä muihin legendaarisiin taiteilijarenttuihin.

Rumuuden ja karkeuden estetiikasta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, Radiopuhelimissa on myös voimakas humaani ulottuvuus, joka ilmenee tietynlaisena parodisena jermuilun performanssina. Radiopuhelimet on aina pienten ja sorrettujen puolella ”riistäjä-natseja” vastaan. Kyseinen sitaatti on kappaleesta Jokapaikan mies, jota ei kuultu Bar Loosessa.

Nykyään on mietittävä tarkemmin, mitä päästää suustaan. Musiikki on politisoitunut samalla kun muukin yhteiskunta. Yhdysvalloissa kiistellään musiikin käytöstä presidentinvaalien kampanjatilaisuuksissa. Oikeusprosesseissa on mukana artisteja, jotka eivät ole tehneet erityisen poliittista musiikkia. Se on internet-yhteiskunnan seuraus: kaikki voidaan politisoida. Mutta onko poliittisen korrektiuden ilmapiiri otollinen Radiopuhelimien kaltaiselle yhtyeelle?

* *

Bar Loosen bändi-ilta oli jaettu korona-tilanteen vuoksi kahteen konserttiin. Saavuttuamme paikalle seitsemän yli yhdeksän, oli soitto jo käynnissä. Täsmällistä. Bar Loosen alakerrassa oli väljää, lavalle näki hyvin ja volyymi oli maltillinen. Alkuun tuntui, että yhtye jotenkin varoi soittamasta liian kovaa, mikä näkyi tietynlaisena pidättyväisyytenä.

Rehellisyyden nimissä on sanottava, että Radiopuhelimet ovat olleet paremmassakin iskussa. Ja erehtyipä rumpali Raatikainen hassaamaan yhden tahdinpätkän myös Tänä iltana -biisissä. Yhtye sai kuitenkin biitistä nopeasti kiinni ja homma jatkui entiseen malliin.

Ylipäätään huomaan kaipaavani Puhelimien keikoilla aina vanhempaa materiaalia. En tiedä onko vika minussa, vai uudessa materiaalissa. Yhtyeen uudemmat levytykset ovat mainioita, mutta kuulostavat liiaksi vanhan kierrätykseltä. Radiopuhelimien tapauksessa sen voi jotenkin hyväksyä, koska onhan yhtye itsessään uniikki.

En tiedä, johtuiko siitä että illalle oli kaksi konserttia vai mistä, mutta melko lyhyeksi setti myös jäi – juuri kun yhtye oli saanut uuden vaihteen silmään junnattuaan turhan pitkään hitaita ja keskitempoisia biisejä. Kaksi encoreakin kuultiin, ja siitä huolimatta setti kesti vain hieman yli tunnin.

Parasta Radiopuhelimissa on aina nahkahansikkaisiin pukeutuvan laulajan Jyrki Mäen joukoturkkamainen esiintyminen. Keikalla Mäki on ensitahdeista alkaen ”tiloissa”, tai kuten itse asiaa kommentoi, ”mielisairas”. Regressiivinen rock’n’roll-näytelmä toimii keikkatilanteessa eräänlaisena vapauttajana myös yleisön suuntaan: käynnissä on rituaali, katharsis, missä häpeälle ei ole sijaa.

Reumaattisesti liikehtivä Mäki voisi opetella tulevaisuuden esiintymisiä varten vielä kaksoispiruetin. Nyt piruetit jäivät poikkeuksetta 360 asteeseen.

Sami Nissinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua