Kuva: Ville Hautakangas / Tampere Filharmonia (kuva ei perjantain konsertista)
KONSERTTI | Tampere Filharmonian perjantaisen konsertin magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri.
”En voinut mitään sille, että kuulemani musiikki ei vienyt pakanalliseen rituaalimaailmaan, vaan lennätti Tampere-talon taivaalle drooneja ja ballistisia ohjuksia, konekiväärin tykitystä ja räjähteitä.”
Tampere Filharmonian konsertti Tampere-talossa 19.4.2024. Edward Elgar: Sellokonsertto e-molli op. 85. Igor Stravinsky: Kevätuhri. Alban Gerhardt, sello. Matthew Halls, kapellimestari.
Tampere Filharmonialla oli jälleen hienosti suunniteltu ohjelmisto. Kaksi suurta teosta innosti yleisön sankoin joukoin täyttämään Tampere-talon Ison salin lähes viimeistä tuolia myöten. Magneettina toimi ennen kaikkea Stravinskyn balettimusiikki Kevätuhri. Teos tosin elää omaa elämäänsä pelkkänä orkesteriteoksena, ilman tanssijoita ja koreografiaa. Mutta tunnettu se on kaikille, jotka vähänkään ovat tutustuneet länsimaisen taidemusiikin historiaan.
Kun kuuntelin teosta 1970-luvulla rahisevalta LP-levyltä, teoksen nimi kääntyi tuolloin Kevään pyhitykseksi. Aivan vapisin musiikin keskellä, kun sekavat rytmit ja riitaisat soinnut velloivat ja yrittivät estää kauniiden melodioiden esille pääsyä. Taianomaista tunnelmaa ei katkaissut edes levyn kääntäminen A-puolelta B-puolelle. Kokemus oli musiikillisesti ja muutenkin elämässäni käänteentekevä: ai, tällaistakin voi musiikki olla, tällaistakin se voi saada aikaan.
* *
Matthew Hallsin johtama tamperelaisversio oli teknisesti komeasti hallittu ja taiteellisesti uljas esitys. Fagotin kutsu avasi ensimmäisen osan (Maan palvonta) puhallinsoitinten kirmailuun, jota Tiina Laukkasen patarumpu pommitti, aluksi vähän, mutta myöhemmin yhä enemmän. Hakkaava rytmi lähti jousisoittimista ja pian oli koko hullu joukko irti. Vähän kuin lehmien laitumelle laskeminen keväällä. Kevät tulvi erilaisia rituaaleja. Toisessa osassa uhrattavaksi valittu neito tanssi itsensä kuoliaaksi, ja kapellimestari huitoi itsensä varmasti hikiseksi.
Kevätuhri on ehdottomasti ohjelmamusiikkia. Mutta kuulija voi valita ohjelman sisällön myös itse. Ajankohtaiset ikävät asiat ovat laittaneet maailmamme nyrjähtämään. En voinut mitään sille, että kuulemani musiikki ei vienyt pakanalliseen rituaalimaailmaan, vaan lennätti Tampere-talon taivaalle drooneja ja ballistisia ohjuksia, konekiväärin tykitystä ja räjähteitä. Neidon uhraaminen muuttui vulgaariksi kollektiiviseksi raiskaukseksi.
Hallsin kädet olivat tarkat ja maagiset, soittajat tuskin hengittivät. Epäilen, saivatko konsertin jälkeisenä yönä edes unta.
Kevätuhrin kantaesitys Pariisissa vuonna 1913 on oma tarinansa. Mutta musiikki eli jo uutta aikaa ja katsoi vain eteenpäin. Elgarin sellokonsertto valmistui Kevätuhrin jälkeen vuonna 1919. Teokset sävellettiin samalla vuosikymmenellä, mutta ne ovat täydellisen erilaisia. Sellokonsertto katsoo menneeseen, musiikissa kuuluu luovuttaminen. Takana oli ensimmäinen maailmansota ja säveltäjä itse eli viimeisiä luovia aikojaan.
Illan solisti, sellisti Alban Gerhardt saneli konsertin ensiosan tunnelman alun soolofraasillaan; tulossa oli lämpöä, hitautta ja melankoliaa. Jännitteen säilyttäminen kolmessa peräkkäisessä hitaassa osassa ei ole maailman helpoin tehtävä. Edes viimeinen Allegro-osakaan ei ollut keveää ilottelua, vaan vaipui monin paikoin pysähtyneisyyteen. Säveltäjä jätti teoksessa jäähyväisiä kansallisromantiikalle ja oikeastaan koko säveltäjyydelleen, mikä ettei myös murehtinut maailmansodan typeryyttä.
Kuva: Marja Mustakallio
* *
Solistin ja kapellimestarin yhteistyö oli Tampereella kerrassaan mainiota. Sama näkemys tulkinnasta sytytti myös orkesterin hehkuun ja levitti musiikin säihkeen koko isoon saliin. Musiikki tuntui kertovan: tässä on kauneus ja sen te olette jättämässä taaksenne, tiedättekö mitä teette?
Tampere-talolla on akustiset ongelmansa. Varsinkaan sivulla istujat eivät samalla tavoin koe musiikin ympäröivää voimaa kuin salin keskiosan kuulijat. Kroppa ei pääse värähtelemään, vaan kuulija joutuu kuplan ulkopuolelle. Konserttiyleisö käyttäytyi kuitenkin kohteliaasti ja ruokki muusikoita, varsinkaan Alban Gerhardtia ei olisi haluttu päästää ollenkaan pois lavalta.
Muutenkin tamperelaiset tuntuvat ottavan orkesterinsa ja konsertit tosissaan. Konsertissa vallitsi aito kiinnostus musiikkiin ja sen taustoihin; sieltä puuttui kaikenlainen näyttäytymisen tarve.
Marja Mustakallio
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
DJ Kridlokk juhlisti Musiikkitalolla tyylillisesti eheintä ja rohkeinta levyään
KONSERTTI | Musiikkitalossa ei ole varmaan koskaan nähty yhtä montaa räppilätsää ja -pipoa nyökyttelemässä gangsteri- ja lähiölarpin tahtiin.
Don Huonojen mustat ja valkoiset sävelet myivät Pakkahuoneen loppuun
MUSIIKKI | Vuodet ovat kohdelleet 1990-luvun suomirockin suosituimpiin kuulunutta yhtyettä suopeasti, mutta lujemminkin ruoska olisi voinut sivaltaa.
Tampere Biennalen yltäkylläinen ohjelma tarjoili lukuisia kantaesityksiä ja nykymusiikin moniäänisyyttä
MUSIIKKI | Eetu Lehtosen kantaesityksenä kuultu Hymn sai alkusysäyksen Lehtosen lukiessa Aberfanin kylässä vuonna 1966 tapahtuneesta kaivosjätteen maanvyöryonnettomuudesta.
Virkistävä äänikävely Tammerkosken kansallismaisemassa – arviossa Tampere Biennalen Vedenhelmi
ÄÄNITAIDE | Äänitarina hyödyntää Tammerkosken kansallismaiseman miljöön eri puolet ja Tampereen Tampellan tehtaiden historiaa.
