Poikkeuksellisen elämänuskoinen teos antaa äänen geeneille – arviossa Jouni Inkalan Geenihymni

Kuvat: Laura Malmivaara / Siltala

Jouni Inkala on tutkinut kolmikymmenvuotisen julkaisu-uransa aikana matemaattisia käsitteitä arkipäivän takana, ylistänyt olemassaoloa, jäljittänyt sukunsa historiaa ja runojensa muusia sekä kirjoittanut kirjoittamattomia jatko-osia historiallisille tarinoille. Toisin sanoen: runoilija ei ole kaihtanut suuria teemoja.

Hän ei tee niin nytkään, sillä Geenihymni (Siltala, 2023) jatkaa edellisen teoksen, Tee kunniaa, tee kunniaa! (2019), ylistystä elämälle tuhdin 200 sivun verran. Inkala antaa äänen geeneille, joiden kautta hän pääsee kuvaamaan elämää kaleidoskooppina, joka ulottuu taivaankappaleiden synnystä oviaukossa leuanvetoja tekevään mieheen.

Kaleidoskopia ulottuu myös kieleen, joka on kuvissaan leikittelevän rikasta. Siinä soivat yhdessä niin alkuaineet kuin luonto ja taitavasti eri paikkoihin tiputellut ydinosaajat ja suoratoistot. Esimerkiksi Ed è alkaa nuoresta, joka ”taituroi edelleen/ oman elämänsä lainelaudalla// selkä hypotenuusan vakaana”, ja soljuu sujuvasti siihen, kuinka hänen haaveensa ”kuullaan/ sumu paksunee/ druidien siunaus sakenee”.

Teoksen ote on – niin kuin hymniltä olettaisi – ylistävä. Elämä on jatkuvasti enemmän voitolla kuin häviöllä: Osastolla-runoissa sairaalahuoneen ikkunat antavat ”viistosti luoteeseen/ tämänpuoleiseen, eivät todellakaan tuonpuoleiseen”. Tuskan kuvauksessa viivytään vain hetki, sillä pian siitä kehketyy ilo kivunlievityksestä, joka ”valuttaa potilaan ylle/ pistaasimantelijauheputouksen”. Geenihymnissä pilkahtelevat ilahduttavasti toivo ja valo.

Mukana on toki myös kriittinen ote ihmisen kokemaan ylivertaisuuteen. Muuta olisi vaikea perustella moraalisesti, mutta synkemmät sävyt eivät tunnu missään vaiheessa eettisen pakon alla kirjoitetuilta. Globalisaatio II:ssa aiheen palauttaminen kromosomitasolle korostaa ihmisen toimien mielipuolisuutta: ”Kohosi esiin suuresta merestä kromosomi/ nousi ihmisen verestä barbaari/ [–] Paini itse lajina/ itseään vastaan kuilujen partaalle syöksi/ hävitti, raivasi/ puhdisti, kidutti/ sysäsi monet muut tieltään toisiksi”. Ihmisen toiminnan mielivaltaisuus korostuu myös taitavasti valituissa tapauksissa, kuten Hollannissa oranssiksi risteytetyssä porkkanassa. Suurvallan värisymbolina se syrjäytti muut lajikkeet (näin kerrotaan), ”eikä monikaan muista surra/ kaivata uuden porkkanan sokaisemana/ väripigmenttien luontaista kirjoa/ violettia, keltaista, valkoista…” Geenihymni saa kaipaamaan väriporkkanaa.

* *

Geenihymni onnistuu ylistämään olemalla samalla tässä maailmassa juurevasti kiinni, eikä se pönötä niin kuin pömpöösihymniklisee. Riemastuttavan eufemistinen Yötennis kuvaa, kuinka ”rakkauden hyppysissä/ yksityisen turnauksen ainoat pelaajat// tennistähdet, toisensa nähneet/ yhyttäneet// äsken aulabaarissa/ päästökauppakonferenssissa/ järkiperäisessä stressissä”. Siirtymät kaikkeuden rakenteista aulabaarien jälkitiloihin saavat hymnin soimaan moniäänisesti.

Samalla minua jäi kuitenkin kalvamaan pieni toive: entä mitä geeneistä olisi voinut vielä ammentaa? Miten runomuotoa olisi voinut taivuttaa DNA:n kaksoiskierteeksi? Tämä olisi voinut tuoda laajaan kokonaisuuteen vielä erilaista purutuntumaa.

Mutta ehkä näin vankasti hymniään laulavalta teokselta ei ole reilua toivoa lisää. Geenihymni ei pudota tahtipuikkoa vaan perustelee uskonsa elämään koko orkesterin voimin – eikä se apokalyptisinä aikoina ei ole helppo suoritus.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua