Nobel-palkittu Abdulrazak Gurnah avaa oven Afrikan sydänmaille – arviossa Loppuelämät

Abdulrazak Gurnah. Kuva: Tammi / Mark Pringle

Voisi luulla, että kirjanpitäjästä ja muutamasta eksyneestä sielusta kertova kirja olisi alun alkujaankin tylsä, mutta ei. Teoksessaan Loppuelämät (Tammi, 2022; suom. Einari Aaltonen) sansibarilaissyntyinen Abdulrazak Gurnah punoo aivan tavallisten ihmisten elämästä mielenkiintoisen ja ajatuksia herättävän kertomuksen.

Gurnahin kieli on hemingwaylaisen kovaksikeitettyä ja toteavaa, ja sitä on nautinto lukea. Vaikka yllätyksillä ja väkivallalla ei mässäillä, teos ei jätä kylmäksi. Ikään kuin ohimennen kerrotuilla kuvauksilla arjen askareista luodaan uskottava kuva 1900-luvun alkupuolen Afrikasta. Asumistavat, perheen sisäiset järjestelyt, työ ja vapaa-aika, lounastauot ja ruokalajit avaavat lukijalle kurkistuksen vieraisiin tapoihin ja kulttuuriin.

Tapamuslimi käy moskeijassa peseytymässä ja nauttii siitä, että voi rukoillessaan olla omassa rauhassa yhteisön keskellä. Hän saa käytännöstä tunteen, että kuuluu johonkin ja saa olla osa jotain suurempaa. Odotuksentäytteisen kiroilun siivittämä kertomus laivaan asennettavasta uudesta potkurista vie ensimmäisen maailmansodan jälkeisen aikakauden murrokseen, kun Afrikka siirtyy modernin teknologian aikaan muun maailman mukana.

Saksalaiset ovat omien sanojensa mukaan tulleet Afrikkaan sivistämään villejä, mutta tosiasiassa he käyttäytyvät kuin suomalaiset Tallinnassa. Kun valistuksen ja kehityksen ohut pintakuori otetaan pois, eurooppalaisen nahan alta paljastuu samanlainen villi-ihminen kuin mitä he itse halveksivat.

Kaikki sotilaselämän raakuudet, kuten alokkaiden hakkaaminen ja nöyryyttäminen, on ulkoistettu paikallisille. Valkoiset miehet jakavat käskyjä eivätkä tahraa käsiään, mutta ovat samalla ahdistuneen tietoisia siitä mitä tekevät. He eivät voi muutakaan, on vain toteltava kaukaa kotimaasta annettua käskyä.

Sodalla ja kauhulla voisi mässäillä, mutta Gurnah ohittaa raakuudet ja säilyttää kirjassa tasaisen, hillityn sävyn. Veri ja väkivalta vilahtaa ainoastaan painajaisunissa.

* *

Teoksen rakenne on tyylikäs. Ihmiskohtalot kiertyvät ja toistuvat samankaltaisina sukupolvesta toiseen. Yhden henkilön mahdollisiin elämänvaiheisiin viitataan toisen henkilön elämän kautta, ja lukija jää pohtimaan mitä olisi tapahtunut jos asiat olisivat menneet toisin. Loppuelämät näyttää päällisin puolin ihan tavalliselta sukukronikalta, mutta kirjoitustekniset ratkaisut on ovelasti piilotettu pinnan alle niin, ettei niitä havaitse ellei ala varta vasten kaivella.

Teoksen kehyksen muodostavat kirjanpitäjä Khalifa sekä sotaan katoava Ilyas (nimi viittaa Odysseukseen ja harharetkiin). Khalifan elämää seurataan nuoruudesta vanhuuteen, kun taas Ilyasin kohtalo on tarinan arvoitus, jonka selvittäminen jää muiden tehtäväksi. Henkilöt käyttäytyvät eri tavoin eri ikäisinä ja eri ihmisten läsnäollessa, ja se tuo heihin syvyyttä ja realistisuutta. Kirjassa esiintyy monenlaisia persoonallisuuksia, joilla on hyvin erilaisia tapoja nähdä ja kokea asiat.

Kulttuuritoimituksen Kikka Holmberg haastatteli Loppuelämät-teoksen suomentajaa Einari Aaltosta.

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua