Kiivaassa monologissa osansa saavat niin myöhäiskapitalismi kuin Koskelan Jussikin

Kuvat: Kosmos

”Sinä, puolestasi, siinä, sinä jota en ole puhutellut vähään aikaan, muutaman rivin tai sivun verran jälkeen jäänyt, sinä joka nyt lukupiirisi lukuhaasteesta puuskuttaen hölkkäät paikalle, ’hengästyttävää tekstiä’, sinä joka et enää osaa sanoa lukemastasi yhtään mitään, mitään muuta kuin ’hengästyttävää tekstiä’, sinä joka et ’ihan ymmärrä’ tätä…”

Oikeastaan kritiikki ei voi mennä kuin pieleen: varmaa on vain, että Arsi Aleniuksen Katsotaanhan puhelimiakin (Kosmos, 2023) kertoja nauraa päälle.

Aleniuksen vuonna 2019 ilmestynyt esikoinen, Villa Alpha, kertoi elämyspuistosta, jossa keski-ikäiset saavat elää nuoruutensa uudelleen. Samalla se rakensi hyytävää ajankuvaa, jossa ihmiset luulevat tekevät itse valintoja mutta juoksevat tosiasiassa valmissyötöllä tulevien mielikuvien perässä.

Myös uudella teoksella on viiltävää asiaa tästä ajasta. Sen nimi on viittaus Horace McCoyn Ammutaanhan hevosiakin -klassikkoromaaniin, jossa 1930-luvun lama-ajan elokuva-avustajat myyvät sielunsa ja raatavat tanssimaratoneissa, jotka tarjoavat ruokaa ja majapaikan, kunhan pysyy liikkeessä. Toiveena on, että Hollywood-tuottajat huomaisivat.

Aleniuksen teoksessa soudetaan soutulaitteissa – tai siis käydään töissä – mikä rinnastuu samalla orjalaivan soutajiin. Näille soutajille kertoja purkaa raivokkaan monologinsa, jossa kritisoidaan myöhäiskapitalismia ja ”kirjallista talousmetsää”, kuten kustantajan esittelyssä asia ilmaistaan.

Yhdessä teoksen hauskimmista – ja kauhistuttavimmista – kohdista kustantajansa kanssa kahvitteleva kirjailija ajattelee, ettei ”haluaisi enää kritisoida yhtään mitään. En lukijanakaan sietäisi enää yhtään ’kapitalismikritiikkiä’. En halua lukea enää yhtään epäkohtien esiin nostelua, parodiaa, järjestelmän pilkkaa, ympäristötuhon kauhistelua. [–] Haluaisin jonkun nyökkäävän minulle, että mennään”.

Juuri kapitalismikritiikkiä ja järjestelmän pilkkaahan Aleniuksen teos on, mutta itseironisuudessaan se tulee osoittaneeksi, kuinka mikään ei – ei edes kirja itse – voi säästyä kritiikiltä.

Siinä elämä on typistynyt työnteon välineeksi läpikohtaisesti kaikilla tasoilla. Soutajat kauhistelevat työministerin työuupumusta, ja työelämään siirtyneestä kertojasta ”tuli sellainen tyyppi, jota säälivästi puhutellaan juhlissa ja jälleennäkemisissä vain tietyn sektorin edustajana”.

Tämä ei kuitenkaan rajoitu soutamiseen, tai siis perinteisesti ”työksi” miellettyyn työhön, vaan sama kritiikki yltää kirjallisuuteenkin, jossa niin viihdekirjallisuus kuin taideproosakin ”tuotetaan yhtä rationalistisesti kuin keskinäinen, spekuloiva ja kyräilevä viestinvaihto”. Kertoja ilkkuu kirjailijoita, jotka haluavat kirjoittamisen näyttävän ”työltä” apurahoineen ja työhuoneineen. Yllä mainittu esikoiskirjailija on pohjustanut kustannussopimustaan olemalla kirjallisuusvaikuttaja ylikansallisilla verkkoalustoilla, ottamalla kuvia itsestään lukemassa kirjoja ”myös järven rannalla ilman vaatteita” ja tekemällä suolistosairaudestaan julkisen, ja silti biologinen kello tikittää kaiken aikaa, sillä hän olisi voinut julkaista kirjansa jo näyttäessään nuoremmalta. Kuinka iso osa kirjallisuudesta on huomiotaloutta, teos pakottaa kysymään.

* *

Paitsi vaikuttavaa yhteiskuntakritiikkiä Katsotaanhan puhelimiakin on omanlaisensa kirjallisuuspamfletti, joka vilisee viittauksia kirjoihin ja kirjallisuudentutkimukseen. Se toimii kuin agitaattori, joka nostattaa kansaa lukemattomuutta vastaan.

Se maalaa kuvan, jossa kirjallisuus – tai siihen suhtautuminen – on Suomessa tylsistynyttä ja aina samaa. Osansa saa Täällä Pohjantähden alla -sarjan sokea arvostus, kun ihmiset nostavat ”kansalliseksi ikoniksi kaikista sen hahmoista Koskelan Jussin, tuon loputtoman ahneen, loputtoman saidan, tyhmän, mielikuvituksettoman, katkeruudellaan kaikki – paitsi tietenkin valtaapitävät – myrkyttävän ihmisjuhdan”. Samoin teoksessa viittaillaan rivien välissä viime vuonna Netflixiin filmatisoituun vuoden 2014 hittikirjaan Kaikki se valo jota emme näe, joka on yksi esimerkki kapitalistisesta menestystarinasta valumassa kaikkialle.

Teos rinnastuu paikoin myös David Shieldsin Reality Hunger -teokseen, jossa kyseenalaistetaan muun muassa ideoiden omistaminen. Aleniuksen kertoja julistaa, kuinka ”allergista suomalainen kirjallisuus on kätketyille viittauksille” ja että tulee ”suorittamaan useita luvattomia tekijänoikeuden haltuunottoja”.

* *

Mitä muuta suomalaisen kirjallisuuden pitäisi olla? Katsotaanhan puhelimiakin ei vastaa tähän – paitsi itsessään. Monologi sirpaloituu tajunnanvirraksi, jossa siirrytään Roland Barthesista irrallisiin keskustelunpätkiin ja kertomuksiin kapinallisista. Välillä tykitetään alas neljättä seinää, ja sitten ei ehkä kuitenkaan. Teos on aikansa kuva, jossa informaatiotulva iskee päin aivoja jatkuvalla syötöllä ja monesta suunnasta.

Lopussa tyyli muuntuu kuitenkin tietynlaiseksi selkeydeksi, kun kapitalismikritiikki kulminoituu numeroiduiksi teeseiksi. Tässä teos pettää itsensä: teesit ovat melko tuttuja ajatuksia ja lukijalle jonkinlainen helpotus. Tämä tulee pettymyksenä: miksi näin, kun siihen asti kertoja on kieltäytynyt – välillä eksplisiittisesti – auttamasta lukijaa?

Annetaan se kuitenkin anteeksi: Katsotaanhan puhelimiakin on raivokas ja raivostuttava mutta onnistuu paitsi ajatusten myös muotonsa tasolla potkimaan alas seiniä ja paljastamaan niin monen asian naurettavuuden.

Ja onhan se hengästyttävää tekstiä.

Anna Hollingsworth

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua