Valtteri Mörttinen laittaa Seminaarinmäen mieslaulajat muistelemaan – arviossa Semmarit: 35 ensimmäistä vuotta

Semmarit Lahden Sibeliustalolla 2019. Kuva: Ville Huuri

Valtteri Mörttinen (s. 1989) on toimittaja ja kirjailija, jonka tuotantoon kuuluu tähän mennessä koripalloilija Teemu Rannikon tarina, tarinoita Tampere-talosta ja kaksi dekkaria. Vuosina 2019–2021 Mörttinen kirjoitti myös Kulttuuritoimitukseen.

Kirja Semmareista eli Seminaarinmäen mieslaulajista sopii pirtaan, jossa kuunnellaan juttuja ja kyhätään niistä toimittajan otteella kokonaisuus.

Vaikka kuorolla on takanaan jo 35 vuotta, Semmarit – 35 ensimmäistä vuotta (Docendo, 2025) ei ole historiikki. Ennemminkin sitä tehdessä istutaan miesjoukolla pitkää iltaa, lehteillään valokuva-albumeja, soitetaan vanhoja biisejä ja – muistellaan. Yhden jos toisen muistot ovat hopeareunaisia. Toisen nostalgia taas eroaa totaalisesti edellisestä kertojasta. Totuus muuttuu, joustaa ja karkaa käsistä.

Olen hiukan huolissani, että kerta toisensa jälkeen kirjapainoista ja eetteristä suoltuu ”elämäkertoja” ja ”historiikkeja”, jotka on tehty muistelma-periaatteella. Kirjailija on kuin muistiin merkitsevä sihteeri. Monet tällaiset opukset liittyvät miehiin ja populaarimusiikkiin. Mörttinen ei toki lupaakaan liikoja. Kirja on tekijän mukaan ”Seminaarinmäen mieslaulajien tarina”, ”taltio” ennen kaikkea siitä miten asiat koettiin.

Semmarien kirja etenee kuin sukutarina. Kirjoittaja tuntee joukkueen etunimillä ja lempinimillä. Lukija sen sijaan putoaa usein kärryiltä; kuka oli kukakin ja millä roolilla kuorossa ja Semmarit-yhteisössä. Kaipasin suunnattomasti liitteitä, joissa olisi ollut diskografia, kappaleluettelo tekijöineen ja stemmaperustainen laulajaluettelo kuorovuosineen ja valokuvineen. Toki laulajia esiteltiin pelikortein pitkin tekstiä, mutta lukijalle jätettiin aikamoinen vastuu roikkua ihmisten mukana ja palata tarkistuskierroksille yhä uudestaan jo luettuun tekstiin.

Onneksi on lehmänhermoinen kuoronjohtaja Reima Viitala, joka pysyy vakaana nimenä – vaikkakin yllättäen taka-alalla.

Kaipasin myös kunnollista lehdistövastaanoton läpikäyntiä ja analyysia. Sitä olisi varmasti ollut löydettävissä laajemmin kuin Mörttinen on silmäillyt.

* *

Kirja rakentuu kronologisesti. Alkukoti sijaitsi Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella ja mieskiintiön purkamisessa. Kauhukuvat siitä, kun tulevaisuuden opettajat olisivat lähes pelkästään naisia. Kuppilapohdinnat kanavoituivat teoksi, OKL:n mieskulttuuri ei saisi loppua. Niinpä Timo Turtiaisen aloitteesta perustettiin mieskuoro.

Tämä mieskuoro ei pönöttäisi lavalla arvokkaasti laulaen isänmaallisia kuorolauluja, vaan se tekisi kaiken toisin. Nopeasti kuorosta alettiin puhua vain Semmareina, yhtyeenä, bändinä.

Syksyllä 1989 laulettiin ensimmäinen konsertti, jonka jälkeen kuorolaisten rekrytointiongelma hävisi kertaheitolla. Jussi Oksala visio kuorosoundia: ”Pitäisi olla valoa, kettinkiä ja savua. Ja pitäisi laulaa Kirkan äänellä!”

Levyntekoonkin ryhdyttiin hyvin pian. Vaikka 1990-luvun albumien Kuka on tuo mies (1993), Ruohonjuuritasolla (1995), Sampo Texas (1996) ja Ukkokiekuu (1998) äänitykset olivat jossain määrin amatöörimäisiä, uudenlainen kuoromeininki alkoi levitä pitkin Suomea. Muistan hyvin, kun Ivalon Laulumiesten Jyväskylässä opiskellut Ilkka Roininen sujautti kuultavakseni esikoisalbumin, kuin salaa. Kuuletko, näinkin voi tehdä!

Olisi ollut mukava lukea jonkinlaista analyysia Semmareiden vaikutuksesta suomalaiseen mieskuorokulttuuriin. Ehkä joku kirjoittaa siitä joskus oikean tutkimuksen.

Valtteri Mörttinen. Kuvat: Harri Hinkka / Docendo

* *

Semmarit alkoi 1990-luvun loppupuolella saada kunnolla näkyvyyttä televisiossa ja päästä ulkomaille edustamaan maataan. Levynjulkaisukiertueet veivät laulajapoikia eri puolille Suomea ja erilaiset festivaalit tulivat tutuksi. Mieskuorosta oli tullut yhtye, 18–20 hengen bändi roudareineen ja ääniteknikkoineen.

Kuoroa alkoi olla vaikea sijoittaa lokeroon, musiikinlajeihin. Oltiin rokkifestareilla, kansanmusiikkijuhlilla – ja koko ajan Semmarit koki olevansa punk. Berliinistä tuli vakio keikkapaikka, samoin Kieler Wochella esiinnyttiin säännöllisesti. Ensimmäiselle Amerikan-kiertueelle lähdettiin vuonna 2003 ja muutamaa vuotta myöhemmin päädyttiin lyhytaikaisen vapauden ilmapiirissä elävään Kiinaan.

Onhan Semmarit – 35 ensimmäistä vuotta aivan mahdottoman hauskaa luettavaa. Koko ajan sattuu ja tapahtuu. Joukko nuortuu. Toiset haluavat satsata perhe-elämään, toisia vievät muut musiikkikuviot. Jotkut miehet muuttavat opiskelemaan Jyväskylään, jotta voisivat pyrkiä Semmareihin.

* *

On uskomatonta, että Semmarit ovat olleet jäsenilleen pääasiassa harrastus, että suurin osa jäsenistään hoitaa opettajan tai rehtorin virkaan peruskoulussa. Mutta kuka maksaisi parinkymmenen uroon palkat, kun pitää ostaa muun muassa ääniteknisiä kamoja, linja-auto, purkukuntoinen rekka, polttoainetta? Muutaman hengen rockyhtyeellä on helpompaa.

Yksi Semmareiden periaate on demokratia. Taustaa turvaavan organisaation puheenjohtajuus siirtyy vuorotellen kaikille, kaikki tuovat tyrkylle biisejä, jokaisesta ohjelmistoon otettavasta kappaleesta äänestetään. Oma erityisosaaminen tuodaan vaihtopöydälle. Vastuuntunnon ja yhteisössä selviämisen oppimista ei voi aliarvioida.

Myös hauskuus on tärkeä periaate. Hyvää oloa levitetään hämmästyttävän hyvin, vaikka huumorin lähtökohta on usein sisäänlämpiävä. Miesten selkein suojakilpi on keskinäinen naljailu. Joskus kaikki on liikaa ja yhteisö jätetään perustelulla ”mä en jaksa enää olla hauska”.

Marja Mustakallio

Tämä kritiikki on kirjoitettu Suomen Tietokirjailijain myöntämän apurahan turvin.

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua