Kuvat: Andrea Mantovani / Tammi
KIRJAT | Italialaisen Beatrice Alemagnan kuvakirja kertoo kadonneesta luontoyhteydestä ja sen palauttamisesta.
”Äiti istuu kaiket päivät tietokoneella ja lapsi pelaa pelikonsolilla tappaen marsilaisia.”
ARVOSTELU
Beatrice Alemagna: Päivä jona ei tapahtunut mitään
- Suomentanut Saara Pääkkönen.
- Tammi, 2025.
- 48 sivua.
Päivä jona ei tapahtunut mitään (Tammi, 2025) on italialaisen lastenkirjailijan ja kuvittajan Beatrice Alemagnan (s. 1973) toinen suomeksi julkaistu kuvakirja. Ensimmäinen oli Harold Snipperpotin kaikkien aikojen katastrofi (Tammi, 2023), jossa Haroldin syntymäpäivät menevät pieleen, kun paikalle tuodut eläimet ryhtyvät käyttäytymään eläinten tavoin ja sotkevat koko asunnon.
Alemagna on kuvittanut lukuisten kirjailijoiden, kuten esimerkiksi Guillaume Apollinairen, Roald Dahlin ja Astrid Lindgrenin tekstejä. Hänen omat teoksensa ovat maailmalla voittaneet useita palkintoja, ja myös Päivä jona ei tapahtunut mitään on palkittu viidesti.
Kirjan tarinan aika on rajattu yhteen päivään, jonka jo teoksen nimikin kertoo. Päähenkilönä toimii lapsi, joka voisi ulkonäkönsä perusteella olla yhtä hyvin sekä tyttö että poika, sillä hänen nimeään ei tekstissä mainita kertaakaan. Itse kuitenkin miellän hänet tytöksi. Kerronnan minämuoto yhdistettynä imperfektiin on hieman harvinaisempi valinta lasten kuvakirjalle, jossa usein käytetään ulkopuolista kertojaa preesensissä. Imperfektin käyttö tuo tapahtumiin erikoista etäisyyttä, ikään kuin ne kerrottaisiin sadun tavoin lukijalle vasta jälkikäteen.
Tarinassa päähenkilö saapuu eräänä sateisena päivänä äitinsä kanssa mökille. Äiti istuu kaiket päivät tietokoneella ja lapsi pelaa pelikonsolilla tappaen marsilaisia. Lopulta äiti kieltää häntä pelaamasta. Kertoja lähtee vastahakoisesti pelikonsoli taskussaan ulos vesisateeseen. Silmälasit huurussa hän kävelee metsään, kulkee lammelle ja pudottaa pelikonsolin vahingossa veteen.
”Miten minä pärjäisin ilman peliä? Sadepisarat ropisivat kivinä selkääni. Olin myrskyyn hukkunut puu.”
Surun keskellä hän näkee kaksi etanaa, löytää kärpässieniä, ötököitä, lintuja, sekä auringon. Hän unohtaa kadonneen pelikonsolin ja keksii itselleen tekemistä luonnossa.
”Päätin siis kiivetä puuhun ihailemaan maisemia, nuuhkia keuhkoihini virtaavaa ilmaa, juoda sadevettä eläinten tavoin, tarkastella eriskummallisia ötököitä, jutella linnun kanssa, hyppiä lätäkössä niin että roiskui, kerätä sileitä läpinäkyviä kiviä ja katsella kimmeltävää maailmaa niiden lävitse. Miksen ollut aiemmin tehnyt tätä?”
Kuten usein lastenkirjallisuudessa, on tässäkin teoksessa taustalla pedagoginen taso, jossa kritisoidaan liiallista älylaitteiden käyttöä ja halutaan nostaa unohtunut luontoyhteys esiin. Tarina esittelee lapselle uuden maailman, metsän, joka monilta kaupungissa asuvilta nykylapsilta on kadonnut. Tämä onkin erittäin paljon käsitelty aihe lasten kirjoissa.
Kuvakirjalle tyypilliseen tapaan pääosassa on kuvitus, ja tekstiä on kuviin nähden niukasti, jolloin myös tarina jää melko köykäiseksi. Koko aukeaman mitalle levittäytyvässä kuvassa saattaa tekstiä olla vain pari riviä. Teksti ja kuva kulkevat käsi kädessä, kuvat täydentävät lyhyttä tekstiä, josta kaikki turha on karsittu pois. Kuvitus ikään kuin vapauttaa tekstin jaarittelusta.
Alemagnan kuvitus on käsinpiirretyn oloista ja rosoista. Alemagna pyrkiikin yleensä piirtämään ja maalaamaan käsin, jolloin kuvat eivät luo liian siloteltua vaikutelmaa. Itseäni tällainen kuvitustyyli miellyttää enemmän kuin puhtaasti tietokoneella piirretty, teräväreunainen kuva. Käsin piirtäminen tukee samalla myös kirjan sanomaa älylaitteiden hylkäämisestä, ja kuvitukseen syntyy todentuntua. Kirjan kaunein aukeama on kuva kärpässienistä polun varrella, jossa sienet on kuvitettu lapseen nähden suhteettoman suurina. Tällainen mittasuhteilla leikittely onkin Alemagnalle hyvin tyypillistä.
Kirjan suurimmaksi miinukseksi nousevat etu- ja takatapetti, jotka ovat väritykseltään räikeän kirkkaan oransseja. Väri tuntuu melkein epäsopivalta Alemagnan herkkään kuvitustyyliin verrattuna, vaikka kertojan sadetakki onkin tuota samaa sävyä. Lisäksi itse pidin enemmän ensimmäisestä suomennoksesta, Harold Snipperpotin kaikkien aikojen katastrofista, jonka tarinassa oli mukana runsaammin huumoria. Päivä jona ei tapahtunut mitään väläyttää huumoriaan oikeastaan vasta viimeisellä sivulla, jossa lammen kalat pääsevät nauttimaan pelikonsolista.
Kati-Annika Ansas
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Elämä on parasta alkoholia – arviossa Apollinairen Alcools
KIRJAT | Ranskalaisen 1900-luvun runouden merkkipaaluihin kuuluva Guillaume Apollinairen runoteos Alcools on nyt suomennettu ensimmäistä kertaa kokonaan.
Veljineen Hannu Väisäsen kertoja kokee olevansa välillä yksi suuri ruumis – arviossa Viisikko
KIRJAT | Vanikan palat ja Toiset kengät -romaanit lukeneille Viisikko täydentää poikaparven ja ukkokodin ainoan pysyvän naisen eli siskon kohtalot.
Jonna Järnefeltin luonteva dialogi saa arvoisensa tulkinnan – esikoisteos Casablancan rauniot vain äänikirjana
KIRJAT | Jonna Järnefeltin esikoisteos osoittaa, että tunnettu näyttelijä osaa luoda tarinaa kuljettavaa dialogia. Kahden naisen ystävyyttä hän kuvaa lämmöllä.
Terävä satiiri taiteen ja rahan suhteesta – arviossa Hanna Arvelan Safe Space
KIRJAT | Taiteilijamaailmaan sijoittuva satiiri kuvaa kulissien taakse kätkeytyvää vallankäyttöä. Arvelan satiiri osuu ennen kaikkea miestaiteilijoihin.
