Ilona Tomin novellikokoelmassa naiset luovat nahkojaan astuessaan uusiin rooleihin

27.09.2021

Kuva: Warelia

KIRJAT | Kaikkein oudointa täällä on kiinnostava mutta epätasainen tuttavuus, jonka kokonaisuus on hallittu mutta kerronta kaipaisi hiontaa.

”Tomin novellit ovat monin paikoin niin lyhyitä, että voidaan puhua maassamme vähälle huomiolle jääneestä flash fictionin alalajista. Kun flash fiction ja metaforallisuus yhdistetään, antaa kirjailija itselleen todellisen haasteen: pitää pystyä tiivistämään kertomus perusteellisesti ja tehokkaasti.”

ARVOSTELU

2 out of 5 stars

Ilona Tomi: Kaikkein oudointa täällä

  • Warelia, 2021.
  • 105 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
Adlibris BookBeat Nextory Storytel

Metaforallisuus on vaikea laji. Vaikeaksi sen tekee rakenne, joka pyrkii kertomaan yhden asian toisen asian nahoissa. Jotta tyylikeinolla olisi jokin merkitys, on pinnallisen tason, nahan johon asian ydin puetaan, pystyttävä antamaan lukijalle jotain ylimääräistä.

Metafora ei toimi, jos sen sanoma on yhtä suoraviivainen kuin jos asian ilmaisisi sellaisenaan. Se jää tuolloin kikkailuksi, tuntuu kirjalliselta elvistelyltä ja kliseeviljelyltä.

On huomioitava, ettei kaikki kryptinen kirjoittaminen ole metaforallista. Metafora on myös kyettävä tunnistamaan siksi mitä se on sen kuitenkaan tuomatta liiaksi itseään tykö. Kirjoitus ei siis toisin sanoen voi vinkata liikaa silmää, vaan lukijan on osattava ajatella itse. Toisaalta teksti ei voi olla silkkaa surrealismiakaan.

Edellisten ongelmien kanssa painii Ilona Tomin novellikokoelma Kaikkein oudointa täällä (Warelia, 2021). Kokoelma on Tomin ensimmäinen novelliteos lastenkirjojen ja useamman romaanin jälkeen, mikä on itsessään hienoa. Harvalla suomalaisella kirjailijalla on haluja pitää yllä lyhyiden kertomusten aliarvostettua perinnettä.

Fantasmaattista flash fictionia

Tomin novellit ovat monin paikoin niin lyhyitä, että voidaan puhua maassamme vähälle huomiolle jääneestä flash fictionin alalajista. ”Välähdysfiktiossa” novellien ydinsanoma tiivistetään sivuun tai kahteen, alle tuhanteen sanaan – toisinaan jopa vain pariin riviin.

Flash fictionin kirjoittaminen on metaforallisuuden lailla vaikeaa. Kertomuksen tiivistämisen on onnistuttava sillä tavalla nappiin, että lyhyys sekä perustelee itsensä kerronnan kannalta että tuo tekstiin leikitteleviä tasoja, jotka eivät tee kirjoituksista liian ilmiselviä. Lydia Davis on maailmalla tunnettu flash fictionin mestari, joka hallitsee nimenomaan pienen muodon ja kryptisyyden hienosäikeisen yhteispelin. Suomessa esimerkiksi Rosa Liksom hallitsi tekstilajin hyvin, vaikka häntä ei nykyään juuri tässä kontekstissa esiin nosteta.

Kun flash fiction ja metaforallisuus yhdistetään, antaa kirjailija itselleen todellisen haasteen: Pitää pystyä tiivistämään kertomus perusteellisesti ja tehokkaasti. Samalla on kamppailtava liian nasevilta ja yksinkertaistavilta tuntuvia kielikuvia vastaan, jotta kirjoitus ei muuttuisi kaunokirjallisuudesta julistukseksi.

Kaikkein oudointa täällä onnistuu vastaamaan haasteeseen välillä, toisinaan taas ei. Epätasaisen kokoelman 25 usein fantasmaattista – jopa uuskummaista – kertomusta osoittavat paikoin hienoa selittämättömyyden tajua. Joskus ne taas ovat niin turhauttavan suoria, että poskia punottaa.

Kokonaisuuden hallinta on yksi teoksen parhaista puolista. Kuten Kirja vieköön! -blogissa on mainittu, teos voi aueta novellimuodosta huolimatta naisen elämänkaarena ja vaihtuvina rooleina.

Paikaksi voi hahmottaa jonkin utuisesti määrittyvän kaupungin. Toistuva teema on jatkuva nahan luominen ja uudelleensyntymä jonain toisena. Näkökulmahahmo on usein varttuneempi nainen, joka kaipaa irtiottoa pysähtyneen arjen ja tunne-elämän keskellä.

Arkkityyppien lumoissa

Sadunomaiset arkkityypit ja variantit kertomuksista toistuvat. Alkupään novelleissa hylkeidennahoista kuoriutuu naisia, myöhemmin kokoelmassa ajan kulumisen edessä pettyvän naisen ihon alta alkaa tulla esiin hyljettä. Yhdessä tarinoista nainen muuntautuu lentäväksi eläimeksi, kenties linnuksi. Eläimen ja ihmisen keinotekoinen raja korostuu.

Toisinaan sama tai ainakin hyvin samankaltainen henkilöhahmo seikkailee useammassa tarinassa, kuten peräkkäisissä kertomuksissa karhuja viettelevästä kalevalaisesta piikatytöstä. Usein ”mies” tai joskus vain epäinhimillistetty ”olento” tai ironisesti ”toinen” (tällä kertaa naisella ei siis ole tätä epäkiitollista roolia) pitää naista paikallaan, kun tämä haluaisi nousta korkeuksiin ja elää elämäänsä.

Teos toimiikin kahdella tasolla. Novellikokoelman voi toisaalta nähdä myös lyhyenä, samaa kirjallista maailmaa kuvaavana sirpaleisena romaanina.

Heikoimmillaan teksti on, kun se osoittelee lukijalle oikeaa tapaa lukea itseään. Tällaisia hetkiä on usein. Tomin tarinankerronta haluaa varmistaa, ettei lukija eksy teoksen kieleen. Kokoelmaa lukiessa tuntuu kuin kävelisi labyrintissa, jossa oikea uloskäynti on merkitty joka toiseen mutkaan. Todellisia oivalluksia syntyy vähän.

Toki kieleltään monipuolista mutta lukijaa kädestä pitävää kielenkäyttöä pidetään suomalaisessa proosassa yleisesti arvostettavana ja jopa tavoiteltavana, minkä osoittavat Finlandia-ehdokkaiden rivit vuosi toisensa perään. Suoruudessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Vaan miksi kirjoittaa näennäisen kryptinen teos, jos kerrontatyyli on näin yksiselitteinen?

Kerronnan epätasaisuudet estävät nousun korkeuksiin

Myös dialogeissa on kömpelyyttä, jota on hankala sulattaa, vaikka hyväksyisi monien kertomusten satumaisen asetelman:

”Sinulla oli päässäsi tulipunainen baskeri, muistatko sen? Kuin tanssiva tulenliekki ampaisit kaduille ja yllytit muut mukaasi. Me ravasimme sillan yli, puiston halki, rähjäiseen kaupunginosaan. Löysimme sieltä pienen kapakan. Sisällehän sinne sinun oli mentävä. Olit aina meistä se rohkea. Uskalsit mennä niin epäilyttävään paikkaan. Olit utelias ja nauravasilmäinen. Et taida enää olla, Kaisa? On elämä näyttänyt ankeat puolensa, eikö niin? Niin minullekin.”

Edellinen lainaus on yhden henkilöhahmon puhetta toiselle. Teksti on niin sanottu info dump, joka soljuu kertojan omalla äänellä, ei hahmon. Se selvittää asiat liiankin juurta jaksain ja toisaalta epäuskottavan ympäripyöreästi – vaikka tarinat sijoittuvat vain epämääräiseen kaupunkiin, eikö hahmo kuitenkin puhuisi edes kaupunginosasta kummankin tuntemalla nimellä?

Tällainenkin tyyli voi onnistua, mutta kyseisen kertomuksen kontekstissa se ottaa silmään. Novellin lukijan näkökulma on sen henkilön, joka kuuntelee monologia ja jolle aluksi vieraalta vaikuttavan hahmon puhelitania tuntuu tungettelulta. Tällöin myös tekstin tulisi heijastaa tätä vieroksuntaa. Vieroksunnan tunteeseen ei pääse käsiksi, jos teksti puhuu samalla kielellä kuin muu kertomus ja käytännössä tavuttaa lukijalleen, että ymmärtäähän tämä nyt, mistä on kyse.

Tällainen tekstissä toistuva epäluottamus lukijaa kohtaan on harmi, koska parhaimmillaan novellien proosa tarjoaa tarkasti sisäistä elämää havainnoivaa, kaunokirjallista mielihyvää. Sellaista löytyy muun muassa novellista, joka kuvaa muistonsa kirjaimellisesti hukannutta naista:

”Kyse ei ole ajan pituudesta  Siitä, miten ihminen menee vastaan sitä, mikä tulee kohti. Nyt, kun kaikki ne ilot ja surut, jotka hän oli ottanut vastaan kaksin käsin, epäröimättä, tai vastaan hangoitellen, kohtaloaan kiroten, ovat poissa, hän tuntee itsensä oudon keveäksi. Hän ei paina mitään, ja jos hän ei löydä muistojaan, hän leijuu ensimmäisen tuulenpuuskan mukana pois.”

Mikko Lamberg

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua